TARINAKAHVILAT

Me suomalaiset emme kovin herkästi kysele naapuriemme kuulumisia. Emmekä myöskään antaudu helposti ventovieraiden kanssa keskusteluun kahviloissa, busseissa tai junissa. Moni jää asuntonsa vangiksi, kun ei uskalla lähteä ulos etsimään ystäviä tai hakemaan apua, omien ongelmiensa vuoksi. Tiedämme kaikki miten yksinäisiä ovat varsinkin iäkkäät vanhukset. Tutkimusten mukaan myös nuoret miehet kärsivät ystävien puutteesta.

Yhteisöllisyyttä kaivataan nyt enemmän kuin koskaan, olipa nuori tai vanha. Missä siis voisimme kokea tuota voimaannuttavaa tunnetta, että kuulun johonkin joukkoon ja tulen kuulluksi ja saan olla juuri sellainen kuin olen? Löytyykö mistään tällaisia kaikille tarkoitettuja, matalan kynnyksen olohuoneita, joihin voi piipahtaa kertomaan kuulumisiaan tai vaikkapa menneitä tapahtumia muistelemaan?

Seurakunnissa tulisi mielestäni olla vielä enemmän avoimia olohuoneita ihmisten kohtaamispaikoiksi. Vuorovaikutus kanssaihmisten kanssa energisoi meitä kaikkia. Yksinäiset piiloutuneet tulisi löytää jollakin keinoin. Yhteistyö eri sektorien välillä ehdottoman tarpeen. Vapaaehtoistyötä tulisi myös kehittää.

Itse muutin lähes vieraaseen kaupunkiin muutama vuosi sitten. Koska olen aina ollut aktiivinen, niin en täälläkään halunnut jäädä kotiin istumaan.

Ensiksi liityin harrastusryhmiin , joissa tapasin ja tapaan edelleen samanhenkisiä ihmisiä. Vapaaehtoistyö kirkon piiristä toi lisää uusia tuttavuuksia.

Ehdotin lähikirkkomme piirineuvostolle, että voisinko ryhtyä pitämään seurakunnan tiloissa Tarinakahvilaa. Tähän suostuttiin ja seurakunta lupasi maksaa tarjoilukulut. Idean tämäntyyppiseen kahvihetkeen sain Tukholmasta, jossa jo vuosia on pidetty  näitä kokoontumisia tarinoiden kerronnan merkeissä suomenruotsalaisten parissa. Alkuperäisessä mallissa on selkeä sabluuna eli pelisäännöt. Olen kuitenkin joutunut muokkaamaan niitä meidän osallistujien toiveiden mukaisesti. Tarinakahvilan alussa sanon vasta aiheen. Valmiita juttuja ei lueta, ei omia eikä toisten. Koska ryhmässäni on monia yksinäisiä vanhuksia, niin käymme lopuksi myös kuulumiskierroksen. Vetäjänä jaan puheenvuoroja ja minulla tulee olla "takataskussani" jokunen tarina siltä varalta, että kerrontaan tulee katkos. Tunnelman tulee olla luottamuksellinen ja lämmin. Kenenkään ei ole

pakko puhua, voi olla kuunteluoppilaanakin.

Kokoontumistila voi olla ihan hyvin myös kerrostalojen kerhohuoneet, koulujen- ja kirjastojen vapaat tilat.

Oman elämän sattumuksista, tapahtumista tai arjen pienistä kommelluksista kertominen vetreyttää muistia ja usein hersyvä nauru hoitaa meitä kokonaisvaltaisesti.

Kun saa jakaa menneisyyden muistoja tai nykyarjen murheita toisten kanssa, niin siitä syntyy tuo yhteisöllisyyden kokemisen vahva tunne.

Jokaisen elämä on kertomisen arvoinen.

 

 

1 kommentti

  • Seppo Heinola sanoo:

    ‘Hiljainen ja hidas hämälänen’ kuulu sanonta. Hämäläisenä, hitaana mutta en hiljaisena olen huomanut että ihmiset toki puhuvat mielellään, mutta eivät helposti avaa juttua. Mutta kun jos ja kun joku myönteisessä hengessä aloittaa, juttua riittää ja ystävyyssuhteitakin syntyy suht. helposti.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Marja Vilkama
    Marja Vilkama

    MARJAN MATKASSA : Olen lahtelainen isoäiti ja eläkkeellä oleva luokanopettaja. Haluan kirjoituksillani tuoda esiin toisistamme välittämisen tärkeyden. Rakastan uusien ideoiden keksimistä ja varsinkin hyvien ideoiden toteuttamista.

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit