Tarinoiva kirkko

Minä se olen

Onko teille koskaan käynyt niin, että kirkko alkaa tarinoida kesken messun? Minulle on. Johtuu kai siitä, että kirkkoni on pitkäaikainen ja syntymästä asti tuttu. Kirkkorakennuksen syntymästä asti, ei minun.

Tuo sininen väri, se oli alun perin sekä kastemaljassa että kirkon tuoleissa aivan kuin kertomassa että kasteen kautta saa paikan kirkossa. Minkä takia ne menivät muuttamaan tuolien värin? Yhteys särkyi. Vaikka ovathan kaikki tervetulleita kirkkoon joka tapauksessa. Tai tuo alttariseinällä oleva taideteos, se se jaksaa aloittaa aina uuden tarinan, niin että tuppaa unohtumaan mitä taiteilija itse siitä aikoinaan sanoi, vaan kutkuttavia ne ovat ne omatkin tarinat. Kellot kaikavat messun alkua, kerran kävi niin että kellot soivat ja soivat ja soivat ja suntion piti mennä irrottamaan sulake, että päästiin alkamaan. Ja nuo urut, joita kanttori nyt ponnekkaasti soittelee, niitä silloinen kanttori toivoi tuonne etunurkkaan, mutta silloinen kirkkoherra taas tuonne taakse ja nyt ne soivat tuossa puolivälissä, hyvä kompromissi oikeastaan.

Tähän tapaan kirkko minulle tarinoi. Varsinkin jos saarna on kuiva (minun mielestäni) tai en muuten pysy sanoissa mukana.

Aivan kuin kirkon seiniin olisi patinoitunut näkymättömiä tapahtumia, kokemuksia, ajatuksia, kysymyksiä vuosikymmenien ajalta. Sieltä ne yksi kerrallaan tipahtavat kirkossa istujan syliin ja alkavat tarinoida ja odottavat jatkokäsittelyä. Onko se hyvä vai huono tapa istua messussa?

Silloinkin kun satoi ja kirkon katto vuoti, niin että pappi seisoi saarnatuolin vieressä ja vesiämpäri saarnatuolissa. Tai kun kesäkuumalla aurinko paistaa kattoikkunoista suoraan silmiin. "Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille." Piinaviikolla tuossa oli rivi tuoleja ja me istuimme ja esitimme lukudraamana Jeesuksen kärsimystä ja jouluna taas tuolla oli talli ja seimi ja Lapsella yllään pyhäkoululaisten lahjoittama kastemekko (mihin se mekko muuten on joutunut, olisiko sekaantunut pyykissä?)

Olen tullut siihen tulokseen, että tarinoiva kirkko on plussaa siinä määrin kuin se auttaa minua muistamaan kirkon historiaa. Yksittäisen kirkkorakennuksen historiaa ja kirkon vuosituhantista historiaa ylipäänsä. Auttaa muistamaan, että olen itse osa tätä historiaa. Kuuntelemaan sen tarinointia. En ole yksin. Minulla on paikka kirkossa. Pitäisikö ihan ruveta panemaan paperille näitä tarinoita?

Toisinaan käy niin, että tämän nykyisen kirkon takaa alkaa tarinoida myös toinen tuttu kirkko, lapsuuteni kirkko. Kun jouluaamuna ani varhain valo välkähteli lampun helistimissä (miksei näissä nykykirkoissa muuten ole kunnon koristeita!) tai kun alttaritaulun lasiteos kirkastui sitä mukaa kun ulkona päivä paistoi ja enkeli ja pääkallo rinnatusten tulivat esiin. Tai kun lapsena minulta rupesi valumaan kyyneleitä silmistä kun urut soivat ja äiti ihmetteli, mitä minä itken. Myöhemmin olen lukenut, että musiikilla ja erityisesti uruilla on mielen syvyyksiin yltävä vaikutus. Tai kun kansakoulunopettaja käski opetella ulkoa yhden raamatunlauseen kirkon parvekeseiniltä, joihin niitä oli maalattu useampiakin. "Yksi päivä sinun esikartanoissasi on parempi kuin tuhannen muualla..." niinkö se meni.

Kirkko tarinoi, nykyinen ja entiset, ja minusta se on vain hyväksi. Muistuttaa siitä, miten pitkän historian sylissä istun, omani ja edellisten sukupolvien. Pyhä ja arkiset ajatukset rinnakkain, inhimillistä ja samalla voimauttavaa. Vaikka istun yksin kirkon tuolissa (nykykirkossani jokaisella on oma tuolinsa eikä pitkää penkkiä), olen mukana, messussa mukana. Mitä kauemmin olen mukana, sitä enemmän tarinoita patinoituu kirkon seiniin.

"Tulkaa, kaikki on jo valmiina", kuuluu alttarilta, on aika keskittyä pyhään sakramenttiin, messun kohokohtaan. "... sinun puolestasi annettu/vuodatettu."

4 kommenttia

  • Heikki Leppä sanoo:

    Olihan siellä se leivoslaatikkosakastikin ;).

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Matias Roto sanoo:

    Kiitos Liisa tekstistäsi.

    Kirkon kokonaissanoma on valtaisa. Arkkitektuuri, koristelu messua varten, musiikin kokonaisuus ja liturgian kauneus yhdessä luovat tilanteen missä Jumalan puhuttelu koskettaa koko ihmistä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Liisa Järvinen
    Liisa Järvinen

    Olen nykyisin vapaaherratar (hienompi nimitys eläkeläiselle), mutta edelleen pappi ja samalla freelance-kirjailija. Tärkeimpiä harrastuksiani on kirjoittaminen ja lukeminen sekä Kreikan matkailu ja nykykreikan huvin-vuoksi-opiskelu. Luonto kaikessa vaihtelevuudessaan on myös tarkkailuni kohteena. Asun Helsingissä Oulunkylässä. Moni juttu mietityttää ihan uudella tavalla sitä mukaa kuin ikää lisääntyy. Jotakin näistä mietteistä taritsen myös sinulle näissä blogeissa.

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit