Tarviiko tulla uskoon?

Kirkollisella kentällä kiistellään. Sehän ei ole uutta, mutta parisuhdeasioiden ohella yhdeksi kiistakysymykseksi on nyt noussut Mahdollisuus muutokseen –missio ja sen ”epäluterilaiset” piirteet. Mokoma operaatio kun järjestettiin Pohjanmaalla, körttiläisten valta-alueella. Nämä haistoivat niin mainonnassa kuin tilaisuuksissakin heidän pirtaansa sopimatonta uskoon tulon ja uskonratkaisun korostusta. Ikään kuin kunnon körtit tarvitsisivat moisia ihmistemppuja.

Horisontti-ohjelmassa Heli Karhumäki osoitti ekumeenisempaa mieltä kuin Kalle Hiltunen, vaikka molemmat lukeutuvatkin körtteihin. Kalle tuntui vetävät tiukempaa körttilinjaa. Mutta körttiläiseen tapaan Helikin totesi, että kaikki kastetut ja konfirmaatiossa uskonsa yhteen ääneen tunnustaneet ovat kristittyjä.

Mikäli käsitteellä tarkoitetaan vain kristillisen kirkon jäsenyyttä, eikä oteta huomioon, miten suhtautuu kristinuskon sanomaan, voin ymmärtää Helin näkemyksen. Kastetut ja konfirmoidut ovat ainakin tilastollisesti kristittyjä.
Mutta ovatko he vakaumuksellisia kristittyjä, niitä, joille Raamatun sana ja evankeliumi ovat elämänkatsomuksen perusta ja jotka pyrkivät elämään kristillisen uskon mukaan?

En mielelläni osallistu konfirmaatiojumalanpalveluksiin. Ei ainoastaan siksi, että ne ovat usein aika rauhattomia enkä siksikään, että ne ovat vielä pidempiä kuin tavalliset messut. Minusta vain tuntuu kiusalliselta, kun nuoret laitetaan lausumaan uskontunnustus yhteen ääneen (ja vakuuttamaan "Tahdon" - en itseasiassa tiedä, onko tapa edelleen käytössä), vaikka on aivan varmaa, että kaikki eivät ole tunnustuksessaan aitoja.

Suomessakin vielä iso prosentti kansasta kuuluu kirkkoihin, mutta gallupeista päätellen paljon pienempi prosentti uskoo siihen, mitä Raamattu opettaa. (En kirjoita, että ”mitä kirkko opettaa”, koska kirkkokin voi opettaa sellaista, mitä Raamattu ei opeta.)

Arvioin nyt otsikon kysymystä oman kokemukseni pohjalta.

Minut oli kastettu ja konfirmoitu ja kotona opin ”Levolle lasken Luojani” -iltarukouksen, mutta en muista, kuinka ahkerasti sitä edes käytin. Muuten ei kotona uskon asioista puhuttu. Koulussa tietysti uskontotunnilla opin Raamatun kertomuksia. Kyllä minä Jumalan olemassaoloon uskoin, mutta hän oli hyvin etäinen persoona, enemmän pelottava tuomari ja rankaisija kuin rakastava Taivaallinen Isä.

Kukaan ei myöskään ollut ”todistanut” minulle uskostaan, en koskaan käynyt hengellisissä tilaisuuksissa lukuun ottamatta harvoja kirkossa käyntejä kerran pari vuodessa. Kukaan ei houkutellut minua mukaan seurakuntaan. Sain elää ihan rauhassa uskovaisten vaikutukselta.

Nimellisesti olin kristitty, mutta en sydämeltäni. Kävin mahdollisimman lyhyen rippikoulun, eikä rippikuvaakaan otettu. Kummejani en muista koskaan tavanneeni. En piitannut Jumalan tahdosta, en kysellyt hänen johdatustaan, en osannut etsiä hänen apuaan vaikeuksissa. Hänellä ei ollut mitään merkitystä minulle. On selvää, että en elänyt Jumalan yhteydessä.

Lukiossa kiinnostuin psykologiasta ja aloin piipahdella kirjastossa psykologian hyllyillä. Kerran opiskeluaikoina tartuin erääseen psykologian kirjaan tietämättä, että kirjoittaja oli vakaumuksellinen kristitty. Siitä avautui uskon maailma, minulle aivan uusi. Aloin tutustua tähän uuteen maailmaan siirtymällä lukemaan hengellistä kirjallisuutta ja Raamattua. Puoli vuotta lueskeltuani aloin ymmärtää, että kristityn kuuluu elää seurakuntayhteydessä. Kävin tutustumassa muutamiin kristillisiin opiskelijaryhmiin ja lopulta löysin sellaisen, joka vastasi niitä näkemyksiä, jotka olin omaksunut lukemani hengellisen kirjallisuuden myötä.

En ymmärtänyt tehdä mitään tietoista uskonratkaisua, eikä sitä kukaan tivannut. Mutta yhden kesän kuluessa elämäni suunta ja sisimpäni muuttuivat oleellisesti. Minä vakuutuin Jumalan olemassaolosta uudella tavalla, hänestä tuli minulle isättömälle läheinen Taivaallinen Isä. Jeesukseenkin tutustuin, mutta aika pintapuolisesti; yksinomaan tiedon tasolla ymmärsin hänen oleellisen osuutensa kristillisessä uskossa. Meni vuosia, ennen kuin hänestä tuli uskoni keskus.

Miksi tätä hengellistä elämäkertaani tässä nyt näin selostan? Ketä se kiinnostaa?

Siksi, että se on ainakin yksi vastaus siihen, mitä otsikossa kysyn.

Vasta opiskeluvuosina minusta tuli todellisesti ja tietoisesti kristitty. Minä tulin uskoon. Vai pitäisikö sanoa sanoa, että hengellisen kirjallisuuden kautta usko tuli minuun. Sekin oli tietysti kristittyjen vaikutusta, mutta ei välitöntä. Joka tapauksessa oleellinen muutos oli, että aloin elää Jumalan yhteydessä.

Oma vastaukseni otsikon kysymykseen onkin: oleellista on, elääkö ihminen Jumalan yhteydessä, onko hän ”sen tien kulkija”, kuten alkukristityistä sanottiin. Jos ei elä eikä kulje, on käännyttävä ja uskottava evankeliumi. Joillakin se tapahtuu toisten kristittyjen todistuksen kautta jonain tiettynä hetkenä, jolloin hän tekee tietoisen valinnan. Joillekin usko avautuu hitaammin pidemmän ajan kuluessa, eikä hän pysty kertomaan tarkkoja päivämääriä. Jotkut kasvavat uskoon jo aivan lapsesta saakka hyvän opetuksen vaikutuksesta.

Jumala kutsuu ja kohtelee meitä aina yksilöinä. Mutta lopputulos on ratkaiseva: että elää Jumalan yhteydessä, etsii ja tahtoo noudattaa hänen tahtoaan, pyrkii tuntemaan häntä yhä paremmin.

Ennen kuin itse tulin uskoon, tilanteeni oli juuri se, mistä Paavali kirjoittaa: ”Ennen te elitte tämän maailman mukaan, totellen avaruuden henkivaltojen hallitsijaa, sitä henkeä, joka vaikuttaa tottelemattomissa ihmisissä. Heidän joukossaan mekin kaikki ennen elimme noudattaen oman luontomme haluja ja tehden niin kuin ruumiimme ja mielemme tahtoivat, ja näin olimme luonnostamme vihan alaisia niin kuin kaikki muutkin.” (Ef.2: 2,3.)

Vihan alaisista on tultava Jumalan rakkaita lapsia. Eikä se tapahdu automaattisesti kasteen ja konfirmaatiotilaisuuteen osallistumisen kautta. On suostuttava lapseuteen. Sitä voidaan kutsua myös uskoon tulemiseksi.

Tämä on todellinen ja merkittävä muutos, sillä Paavali sanoo siitä: ”Jumala on eläviksi tehnyt teidät, jotka olitte kuolleita rikkomustenne ja syntienne tähden.” (Ef. 2: 1.) On aika iso muutos siirtyä kuolemasta elämään.

----
J.K. Kommentteja lukiessa huomasin, että yksi oleellinen asia ei tullut blogissani riittävän selkeästi sanotuksi. Uskon luterilaisen opin mukaan, että Jumala ottaa vauvan kasteessa lapsekseen ja antaa Pyhän Hengen oppaaksi elämän matkalle. Tästä olen lastenlasteni kastetilaisuudessakin isovanhemman esirukouksessa kiittänyt ja sitä pyytänyt. Ja näin olen myös koulun uskonnonopetuksessa opettanut.

Raamattu sanoo, että Jumalan sana on Pyhän Hengen miekka, jolla hän tekee työtään ja taistelee puolestamme. Se, että itse en osannut elää Jumalan yhteydessä, johtui luonnollisesti siitä, että en ollut riittävässä määrin Jumalan sanan vaikutuspiirissä ennen opiskeluaikoja.

Pelkästään oman tahdon voimasta emme koskaan pysty tekemään ratkaisua Jumalan puoleen. Kyse on ennemminkin siitä, että lakkaamme vastustamasta Pyhän Hengen kutsuvaa työtä.

27 kommenttia

  • Leena Kotila sanoo:

    Antti Hämäläinen, tuotatuota… noinjaa. tuota.

    Tuommoista riemujuhlaa muistelen nimitetyn menestysteologiaksi, ja onnittelen onnistuneesta elämästä. Luin juuri kirjan jossa erityisen onnellisen elämän saanut pappi, rovastinarvon saatuaan, ahdistui Raamattunsa äärellä: Mitä kuritusta, siis surua hän on kokenut? Millä lihaksilla hän saarnaisi tekstistä; Ketä Jumala rakastaa, sitä hän myös kurittaa, ja Hän ruoskii jokaista lasta jonka Hän ottaa huomaansa?

    Ymmärrän halun innostua kertomaan mitä kaikkea hyvää ja ihanaa saikaan uskoontulosta. Me seurakunnan nuorissa emme onneksi tienneet, mitä elämällä oli meille varattuna, siten todistuksiemme ennen-jälkeen-kommentit eivät sisältäneet juuri paljoa jälkeen-materiaalia tyyliin: Sairastuin vakavasti/Kumpikin lapseni syntyi vammaisena/Puolisoni hylkäsi minut (uskovainen, muita ei saanut naida) /Makaan mullan alla pitkän tuskallisen syövän jälkeen/kuin myös tyyliä tämä.

    Tämä oli totuus. Meistä kukaan ei tainnut saada loistokkuutta elämäänsä.

    Syvä pohjavirta: Jumala tietää, mitä Hän tekee, riitti. Tokkopa tätäkään aina jaksettiin ajatella. Raskain kokemukseni oli, kun tälle naurettiin karkeasti: “Juu ja kaikki paha tapahtuu kun muutit Kirkkokadulle etkä Koulukadulle… Kauheeta… Kun Jumala olis johdattanu ja muutit väärään taloon…” Silloin iskettiin sirpaleiksi jotain minulle arvokasta. Se sattui kohtalokkaalla hetkellä ja jätti rumaa jälkeä. Kun vastaamassa oli herännyt pappi. Fiksu oikein, semmoinen jonka juttuun luotti.

    Nykyisellään ajattelen tuota parinkymmenen vuoden takaista kauempaa. Se taisi kuulua niihin Jumalan ruoskaniskuihin sekin.

    Ehkä ympyrä odottaa sulkeutumistaan. Nuori uskoon tullut Leena laskee Raamattunsa kuumeisista käsistään ja ajattelee luvattua rauhaa. Hän tuli uskoon, ehkä saa seuraa Kristuksesta ja peräti pyhittyy siinä tämä peräti paha, sillä “Ainoa puhdas pyhitys on Vapahtajan yhteys”. Tätä en löytänyt itse: Kiitoksia Martti Pentille.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Anita Ojala sanoo:

      Leenalle. En tiedä, ymmärsinkö kommenttisi oikein, mutta tässä olisikin uuden blogin ja keskustelun paikka: mitä uskoontulosta seurasi?

      Kyllä itsellänikin uskoon tultuani oli paljon epärealistisia kuvitelmia siitä, miten elämä alkaisi luistaa. Kuinka siunaus seuraisi siunausta. Elämä kuitenkin riisui tällaiset kuvitelmat, usein kipeästi. Onneksi usko säilyi, sillä olin lukenut sellaistakin kirjallisuutta, jossa ei maalailtu liian utopistisia näkymiä.

      Utopistiset käsitykset pohjautuvat yleensä riittämättömään opetukseen. Nuori ihminen on optimistinen ja ajattelee, että minun elämäni, avioliittoni, urani… onnistuu. Nuori uskova tarvitsisi kokeneiden, elämään realistisesti suhtautuvien uskovien ohjausta.

      Sellainen menestysteologia, jossa opetetaan, että juuri meidän porukalla ja seurakunnalla on se paras ja oikein oppi, johtaa helposti haaksirikkoihin..

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Antti Hämäläinen sanoo:

    Kotila. Tässä jotain mitä kirjoitin. “Kaikki Jumalan siunaus on sidoksissa ristiin. Mitään halpatarjontaa ei tässä meille ole tarjolla muuta kuin erilaisten helppoheikkien arpajaisissa. “Minä olen lain kautta kuollut pois laista. Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa,…”.

    Ajattelen, että menestysteologiaa edustamme silloin, jos lähtökohtaisesti etsimme Jumalalta taloudellista tai muuta menestystä. Taas, jos Hän omista syistään päättää siunata meitä kun palvelemme Häntä kuuliaisuudessa se on ihan tavallista kristillisyyttä. Jokatapauksessa Jumala on hyvä Jumala huolimatta siitä siunaako Hän meitä vai ei.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Uskoontulon varjoon jää herkästi se, että uskovalle tulee syntymälahjana myös Jeesuksen mielenlaatu. Tämä saa aikaan hengellisen kasvun ja vastuuntunnon omasta tehtävästä seurakunnassa. Moni jää tuohon vauva vaiheeseen muistelemaan pelkästään omaa uskoontuloaan. Eikä opi kantamaan hedelmää. Siihen askeleeseen tarvitaan joku rohkaisemaan ja ohjaamaan. Sitä mentorointia on valitettavan vähän tarjolla.

    “Ei saa jäädä suohon makaamaan”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Anita Ojala
    Anita Ojala

    Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja, free lancer -kuvittaja, -kirjailija ja -toimittaja. Minulta on julkaistu 4 kirjaa: mm. Valopilkkuja: viriketekstejä lasten ja nuorten hartaushetkiin (soveltuu myös aikuisten hartauskirjaksi).