Tarvitaanko jumalanpalvelusta?

Tämä blogi on ollut jo jonkin aikaa valmiina, mutta olen jäänyt harkitsemaan sen julkaisemista. Kun nyt muutkin (esim. Timo Pöyhönen) ovat tarttuneet samaan aiheeseen, kannanpa korteni kekoon.

Jumalanpalveluksesta sanotaan, että se on seurakunnan päätapahtuma. Mutta jos paikalla on tavallisina sunnuntaina vain 1 % seurakuntalaisista, voiko sitä sanoa päätapahtumaksi? Näyttää väistämättä siltä, että valtaosa seurakuntien jäsenistä ei koe tarvitsevansa jumalanpalvelusta.

Tällä sivustalla oli hiljattain blogi Kangasniemen gospelmessusta. Se tuntui täyttäneen päätapahtuman tunnusmerkit: osallistujia oli runsaasti ja tilaisuus koettiin koskettavana. Osallistujia siis riittää, jos jumalanpalvelus poikkeaa perinteisestä.

Blogi sai paljon lukijoita, mutta keskustelua ei juuri syntynyt. Tämä hämmästyttää erityisesti, koska kirkko yrittää niin innokkaasti olla ajan tasalla asiassa kuin asiassa. Missään tapauksessa se ei haluaisi olla konservatiivinen. Päätapahtumansa puolesta se kuitenkin on äärikonservatiivinen, mutta asiasta ei synny edes keskustelua! Miksi asia on tabu?

Jos itse olisin virkapappi, kutsuisin koolle kansankokouksen ja kysyisin, mitä messusta oikein ajatellaan ja miltä se tuntuu. Miksi siellä ei käydä juuri muulloin kuin sukulaisten konfirmaatioissa tai kun joku heistä ilmoitetaan kuolleeksi? Sitten alettaisiin yhdessä pohtia, mitä tulisi muuttaa, jotta se alkaisi kiinnostaa. Ja alettaisiin kokeilla.

Seurakunnalta ei tarvitse eikä pidä kysyä, mitä mieltä kirkon tulisi asioista olla tai mitä sen tulee julistaa. Se on kysyttävä Jumalalta, hänen Sanastaan. Sieltä löytyy sisältö, joka ei kaipaa muuttamista, mutta sen esittämistavoista ei ole sitovia määräyksiä. Meillä on vapaus ja suoranainen velvollisuuskin uudistaa julistustapoja, jotta evankeliumi menisi parhaiten eteenpäin.

Erityisen huolestuttavaksi pitäisi ymmärtää se, että nuoriso ei perinteisiin messuihin tule kuin rippikoulun pakottamana. Tunnen myös useita luterilaisia, jotka tunnustautuvat uskoviksi mutta eivät koskaan osallistu messuihin.

En tiedä, missä määrin jumalanpalvelusuudistuksia on seurakunnissa toteutettu, mutta käsitykseni on, että ne ovat poikkeuksia, ja normaali käytäntö on perinteinen messukaava. Toimitaan tiukasti perinnäissääntöjen kahleissa, elämälle vieraissa kaavoissa ja kaavuissa. Blogissa Kangasniemen gospelmessusta kuvailtiin useitakin tämän ja perinteisen messun eroja. Viittaan kahteen asiaan, jotka omasta mielestäni ovat oleellisia: kaavamaisuuden tuntu oli poissa ja urkujen sijasta käytettiin muita soittimia.

Ei kaavoja tarvitse eikä pidä hylätä, ne antavat ryhdin, luonteen ja kehykset tapahtumalle. Mutta kaavakin voi olla monenlainen. Olisi syytä miettiä, mikä on tarpeellista ja luontevaa, ja jättää nykyihmiselle vieraat ja vaikeasti ymmärrettävät osuudet ja toistot pois. Resitatiivit tulisi korvata luonnollisella puheella, seurakuntalaisten osallistumista tulisi lisätä, musiikkia monipuolistaa ja kansanomaistaa.

Virsistä ei pidä luopua. Ne ovat syvällisen sisältönsä puolesta hengellisen musiikin parhaimmisto, mutta sovitukset voisivat olla nykyaikaisempia (esim. pitkäperjantain Nojatuolikirkossa oli hieno sovitus virrestä 226). Arvelen kuitenkin, että on paljon niitä, jotka kokisivat uudemman hengellisen musiikin läheisemmäksi, joten sille tulisi antaa tilaa.

Jumalanpalveluksista tuli messuja, kun ehtoollinen otettiin mukaan joka sunnuntai. Kaikki eivät kuitenkaan halua osallistua ehtoolliseen syystä tai toisesta. Mutta varsinkin pienissä seurakunnissa penkkiin jääminen herättää huomiota ja voi tuntua kiusalliselta. Siksi jäädään pois koko messusta. Monet myös kokevat ehtoollisliturgian liian pitkänä ja monimutkaisena. Olen kuullut, että sanajumalanpalveluksia toivotaan järjestettävän säännöllisemmin eikä vain poikkeustilanteissa.

Seurakunta on Jumalan perhe, ja perheen kuuluu kokoontua yhteen. Mutta perinteisessä messussa kristittyjen yhteys toteutuu huonosti. Sinne tullaan istumaan ja sitten lähdetään pois. Suunsa saa avata, mutta sanat on valmiiksi annettu. Kirkkokansasta on kasvatettu passiivisia vastaanottajia, joiden ei kuulukaan avata suutaan hengellisistä asioista. On nimitäin suuri vaara, että joku sanoo jotain harhaoppista. Silläkin riskillä jumalanpalveluksen yhteydessä olisi hyvä olla kahvihetki, jolloin seurakuntalaisia rohkaistaan ja ohjataan ilmaisemaan ajatuksiaan tai kokemuksiaan päivän aiheesta tyhjänpäiväisen small talkin sijasta.

Kun jumalanpalvelus päättyy, pappi sanoo: ”Menkää…” Eikö sen lisäksi olisi hyvä joka kerta antaa tilaisuus myös jäädä keskustelemaan, jos jokin painaa mieltä? Kirkossamme rippi lienee jäänyt hyvin vähälle käytölle. Kuitenkin voi olla ihmisiä, joilla ei ole ketään, jolle purkaa mieltään painavia asioita. Siihen tulisi antaa tilaisuus jokaisen jumalanpalveluksen jälkeen.

Tiedän kyllä, että on seurakuntia, joissa järjestetään rohkeasti myös uudenlaisia messuja: käytetään Viisikielistä virsikirjan ohella, kevyempiä soittimia, ja liturgiaakin on typistetty. Olen sellaisiin osallistunut ja kokenut ne perinteistä kotoisammiksi. Mutta minun täytyy matkustaa n 100 km päästäkseni osallistumaan sellaisiin.

Mielestäni jumalanpalveluksen uudistaminen on kirkon tulevaisuuden kannalta merkittävämpi asia kuin iänikuinen tasa-arvon ja parisuhdeasioiden vatvominen.

En vaadi perinteisen messun korvaamista kokonaan nykyaikaisemmalla, kunhan edes kerran kuussa . Tarvittaisiin valinnan varaa. Siten voitaisiin testata, millaista kansa kaipaa.

Eikö paimenten ole syytä huolestua, kun vain yksi on tallella mutta 99 kateissa?

39 kommenttia

  • Jussi Tuusa sanoo:

    Mitä ovat ne henkilökohtaisen kutsumisen tavat, joilla srk:n työntekijät (jotka eivät työvuorossa) sekä luottamushenkilöt saataisiin perheineen kirkon penkkiin joka pyhä? Ja sen jälkeen heidät kutsumaan lähipiirinsä? Näitä miettiessä: Nyt pääsiäiskirkkoon! Hauta on tyhjä!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Anita Ojala sanoo:

    Osuin vasta nyt Spirit-yhteisöverkoston sivulle, jossa oli artikkeli Messun uudistaminen, kirjoitettu 25.9.2017. Mielestäni erinomainen artikkeli, joka vastaa hyvin omiakin ajatuksiani. Lisäselvitystä sain artikkelista, jossa esiteltiin Varikko-messua. Kuulosti juuri sellaiselta kuin minunkin mielestäni jumalanpalveluksen tulisi olla. Nimen olen kyllä jossain kuullut, mutta enpä ole hoksannut lähteä mukaan. Jatkossa varmasti! Kirjoittaja Timo Pöyhönen, kiitos!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Tärkeä asia tuumata, katsoa ja ehkä tunnustaa Jumalanpalvelusaktiivisuuteen liittyvää asiaa. Miten on kirkon rivijäsenten saama opetus ja hengellinen tiennäyttö seirakuntajäsenyyden hoitamisessa. Kaikille luvataan hyvää kasteen armolupauksiin luottamalla tai Jumalan Armoon tarrautumalla mutta kertomatta jää Uskontunnustuksemmekin mukaan Pyhän Hengen toimiminen seurakunnan yhteydessä ja kokoontumisissa, niin hankkiutuminen lain kuin evankeliumin kuuloon, ja kertominen niin ehtoollisen kuin ripin merkityksen asiasta. Onkohan tämä vahinko, huolimattomuutta, tarkoituksellisuutta vai olisiko niin että Sunnuntain saarna on mukavampi pitää tutulle joukolle ihmisiä kuin varautua siihen että palveluspaikka on ääriään myöten ihmisiä ravintoa elämäänsä hakemassa. Antamaton opetus seurakuntajäsenyyden harjoittamisessa on samaa kuin kirkon lupaamassa sielunhoidossa mitä kirkko sitten ei halua avata niin että Ihmiset osaisivat sitä kysyä. On tietysti niinkin että seurakuntalainen hyvin on aktiivinen jäsenyyden hoitaja kodin perinnön kautta. Kaikki eivät kuitenkaan saa tämmöistä lahjaa ja heitä varten on tehtävä jotakin. Hartauskirjoitukset näyttävät myös olevan vakan alla tänä päivänä vaikka luulisi pappien niitä kilvan tarjoilevan lehtiin julkaistavaksi. Ei taida olla asia muodissa. Uskonpuhdistuksen Juhlavuonna olisi myös ollut mahdollista aloittaa Lutherin ripin päivittäminen niin että se paremmin ymmärtää Ihmisen katumuksen ja syyllisyyden asiaa ja merkitystä elämämme eri vaiheissa. Nyt se päästää oikeasta uskosta syntyneen synnintunnon mikä päästön kohde usein on heikoilla epäuskon hetken tullessa. Mutta kaikkineen, Jumalanpalvelus nykyisellään on asialleen sopiva mutta seurakuntalaiset tarvitsevat opetusta sisällöstä. Nykyäänhän vaaditaan tuoteselosteet useinpiin asioihin, miksi ei siis Jumalanpalveluksiin joista kuitenkin sanotaan niiden olevan seurakunnan elämän keskuksia ja vielä niin että toisetkin työmuodot osaltaan sinne työssään tähtäävät. Opetukseen hyvin voi liittää asiaa teologian keskeisistä totuuksista, eli mysteereistä, ja kertoa niiden olevan uskomme keskeisiä kohteita.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Yksi keskeinen seikka vaikuttaa moneen asiaan kirkon toiminnassa. Tämä on vain yksi niistä. Koko kirkon toiminta muuttuisi , jos vain saataisiin muutos aikaan siinä, että seurakuntalaiset voisivat olla työntekijöiden rinnalla aktiivisesti mukana. Tuomassa oman hengellisen panoksensa mukaan toimintaan. Nyt meitä pidetään pieninä, mitään ymärtämättöminä lapsina. Koska emme voi olla hengellisessä toiminnassa mukana aktiivisina jäseninä, niin meille ei synny tarvetta kasvaa ja oppia. Niinpä jäämme kirkon penkkiin passiivisina jäseninä, eikä se houkuta nykyaikaa enää uusia.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Anita Ojala
    Anita Ojala

    Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja, free lancer -kuvittaja, -kirjailija ja -toimittaja. Minulta on julkaistu 4 kirjaa: mm. Valopilkkuja: viriketekstejä lasten ja nuorten hartaushetkiin (soveltuu myös aikuisten hartauskirjaksi).