Teologia ja kirkko

Vastikään on herättänyt laajempaakin huomiota Southwarkin tuomiorovasti kirjoitus, jossa hän kritisoi sitä, että johtamistaidot priorisoidaan teologiaan nähden Englannin kirkossa. Hän kiteytti iskevästi: "Mitä me teemme kirkolle, joka silmin nähden kääntää selkänsä teologialle?" Kysymyksenasettelu ei kuitenkaan ole vain Englannin kirkosta tuttua. Saksassa eräs protestantti kirkonmies kirkkoaan taannoin teologian vähättelystä tai suorastaan teologiasta tyhjentymisestä (Enttheologisierung). Ruotsissa taas on puhuttu pitkästä kirkollisen anti-intellektualismin perinteestä. Vähän samansuuntaista on kuulunut myös katolisesta ja ortodoksisesta kirkosta. Samanaikaisesti kuitenkin perinteisesti teologiaa ylenkatsoneet kristilliset suunnat, kuten helluntailaiset, ovat kohentaneet osaamistaan. Siltä suunnalta myös tulee merkittävä osa kirkon kasvusta.

Olemmeko me tässä sitten parempia? Ainakin Raamatun lukeminen kuin lukeminen yleensäkin on tiemmä vähentynyt, samoin teologisten perusteiden esittäminen ja pohtiminen. Klassisten teologisten oppiaineiden osuus yhteisesti opiskeltavista osioista on yliopistossa vähentynyt jne. Teologinen yleissivistys ei klassisessa mielessä enää ole entisensä. Toki on uusia haasteita ja asioita, joihin pitää myös perehtyä ja ottaa vakavasti. Onko syytä siis olla huolissaan? Tietyssä mielessä on, koska "teologisen eksistenssin" muotoutumatta jääminen näkyy myös hengellisenä epävarmuutena ja pinnallisuutena. Se taas heijastuu ydintehtävän hoitamiseen. Jatkuvuus edellyttää syvällistä luovuutta, joka pohjaa apostolisen uskonperinnön sisäistämiseen. Jos ei tätä ole, kärsii eteenpäin välittäminen ja uskon tulkitseminen pohjalta kauhaisten. Kirkon identiteetin vaaliminen edellyttää syviin perusteisiin perehtymistä, vaivannäköä, vaikka viime kädessä pyhä Kolmiyhteys itse kirkkonsa perusta ja tulevaisuus onkin. Vain syväkynnön kautta voidaan myös ekumeenisesti kylvää paremmin sanan siementä ja kypsyttää uutta satoa yhteisvoimin.

Lutherkin huomasi jo aikanaan, että työnteon ja kuuraamisen tarve ei loppunut reformaatiosavottaan, kuten käy ilmi Ison katekismuksen esipuheesta. Kun peiliin katsottiin, oli tulos: "...ovat jättäneet evankeliumista jäljelle pelkästään tuollaisen velton, vahingollisen, häpeällisen ja lihallisen vapauden... nuo säälittävät ja nirsot veikkoset kuvittelevat tulevansa heti yhdellä läpilukemisella kaikkien tohtorien tohtoriksi, osaavansa kaiken ja olevansa täysin valmiita. Sillä lailla!" Luther kehottaakin meditoivaan, hengelliseen lukemiseen, joka kypsyttää, muovaa ja avartaa teologista ja hengellistä näkemystä: "...niistä saadaan monenlaista hyötyä ja hedelmää, kun niitä päivittäin mietiskellen ja keskustellen luetaan ja harjoitetaan. Pyhä Henki on nimittäin tällaisessa lukemisessa, keskustelussa ja mietiskelyssä läsnä ja antaa siihen aina uutta ja syvempää valoa ja intoa, niin että katekismus maistuu paremmalta ja toteutuu meissä yhä paremmin."

Teologia ei ole siis irrallaan kristillisestä elämästä ja hengellisen kutsumuksen toteuttamisesta, vaan sen perusedellytys. Luther tarkoittaa tässä luonnollisestikin teologiaa kirkollisessa mielessä, Jumalan puhetta sanan ja sakramentin kautta. Tässä mielessä teologian kriteerinä on se, miten se palvelee evankeliumin puhdasta julistamista, Jumalan armon tarjolla pitämistä Kristuksessa syntiselle ihmiselle. Kyse on teologiasta jumalapuheena (Theos=Jumala, logos=sana), jonka perusta on Raamattu ja sen pohjalta nousevat keskeiset dogmit eli usko kolmiyhteiseen Jumalaan ja Kristukseen, joka on samanaikaisesti täysi ihminen ja tosi Jumala. Ihmiseksi tulleena Jumalan Poikana hän voi olla läsnä elämässämme ja luomakunnassa pelastajana ja Vapahtajana. Kyse on kokonaisvaltaisesta ja elämänmakuisesta ajattelusta. Sille ei mikään luotu ja ajallinen ole vierasta. Se joka tuo sen kanssa vuorovaikutukseen vielä myös ikuisuuden.

Akateeminen teologia palvelee kriittistä tiedon ja totuuden etsintää tietyssä metodisessa ja tieteenfilosofisessa viitekehyksessä. Parhaiten vapaa tutkimus toimii voidessaan etsiä vastauksia päämäärätietoisesti ja parasta asiantuntemusta käyttäen. Se ei kuitenkaan tavoita koko totuutta ja todellisuutta. Jos yliopistolla on tietty autonomia - jonka luonne tosin on yleisen ekonomisoitumisen myötä muuttunut -, oma autonomiansa on myös uskonyhteisöillä, kuten kirkolla. Sen velvollisuus on toimia oman tunnustuksensa pohjalta. Totuuden etsiminen silti yhdistää. Kirkon erityisenä kutsumuksena on totuuden, armon ja rakkauden vuorovaikutuksesta huolehtiminen. Muita tahoja ei ole, jotka julistavat kristillistä evankeliumia. Hengellinen todellisuus ei kuitenkaan ole irrallaan muusta todellisuudesta. Tämä perustava lähtökohta on sisään rakennettu jo ajatukseen ja uskoon Jumalasta maailman Luojana. Samalla hän on luodun Lunastaja ja Pyhittäjä. Sanoma on universaali, mutta se ei ole luonteeltaan pakottava vaan vapauden ja rakkauden ilmapiirissä kukoistava. Luottamus kokonaisuuden viimekätiseen mielekkyyteen ja tarkoituksellisuuteen tuo rohkeuden ja avoimuuden kohdata myös erilaisuutta ja eri tavoin ajattelevia rakentavasti, vaikka mikä tahansa ei olekaan hyväksi ja hyödyksi.

6 kommenttia

  • Seppo Heinola sanoo:

    Oli aika jolloin papisto oli lähes totaalisen tietämätöntä ja sivistymätöntä ja tästä tuli ongelma suhteessa yhteiskunnan muuhun yläluokkaan. Tarve puhua samalla tasolla kirkkojen etupenkkiläisten kanssa oli ilmeistä ja niin pappiskoulutuksen tasoon ja laajuuteen alettiin kiinnittää lisää huomiota. Ongelma on kuitenkin siinä, että laajemmin ns. seurakuntateologisella tasolla eivät teologit voi/saa juurikan tietomääräänsä hyödyntää; yliopistoteologian ja seurakuntateologian välillä on käytännössä ammottava kulu, jonka ylittämisyritykset ovat aiheuttaneet lähinnä hämmentynyttä hiljaisuutta , suuttumusta ja jopa kanteluita tuomiokapituliin. Siksipa turhautuneet ylikoulutetut teologit kirjoittavat tuhansittain teologisesti sivistyneitä kirjoja läh innä toisilleen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tapio Tuomaala sanoo:

    Blogisti: “Se taas heijastuu ydintehtävän hoitamiseen. Jatkuvuus edellyttää syvällistä luovuutta, joka pohjaa apostolisen uskonperinnön sisäistämiseen.”

    Kirjoittaja tarkoittanee katolisen uskonperinnön sisäistämistä. Mitä tekemistä sillä apostolien opin kanssa?

    Blogisti: “Luther tarkoittaa tässä luonnollisestikin teologiaa kirkollisessa mielessä, Jumalan puhetta sanan ja sakramentin kautta.”

    Juuri tätä tarkoitan. Apostolien opissa ei puhuta sakramenteista. Kirkkoteologia elää omissa ulottuvuuksissaan, mutta toki se yksilön kannalta voi tuottaa parhaan mahdollisen saavutettavissa olevan tuloksen.

    Blogisti: “Muita tahoja ei ole, jotka julistavat kristillistä evankeliumia.”

    Kristillisyys on saanut 2000 vuoden aikana erilaisen merkityksen kuin mikä löytyy alkuteksteistä, kun sitä ovat muokanneet paavit ja teologit ja lutherit. Mikä kirkon sanomassa on alkuperäistä, niin sitä olisi syytä vakavasti pohtia. Liian paljon tässä kristillisyydessä esiintyy sanoja traditio ja isien tunnustuskirjat eli perinnäissäännöt ja virkakäsitykset. Samoja termejä, joihin juutalaisuus kompastui. Ne estävät näkemästä uutta, jota Jumala rakentaa. Epäilen, että Raamatun esikuvien mukaisesti uusi tulee vallitsevan uskonnollisuuden ulkopuolelta. Sen verran olisi hyvä tuulettaa, ettei olisi Paavalin tavoin ensimmäisenä repimässä uuden maailman laudoituksia.

    Tästä ensimmäisenä seurakunnan repijänä olemisestaan Paavali kirjoitti Timoteukselle: “Luotettava on se sana ja kaikin puolin vastaan ottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus tuli maailmaan harhaan menneitä pelastamaan, joista minä olen ensimmäinen.”

    Kirkko ei ymmärtänyt hölkkäsen pöläystä siitä, mihin apostoli viittaa, vaan on manipuloinut tekstiä Lutherin teologiaa tukeakseen. Niin että tämä tästä “Jos yliopistolla on tietty autonomia – jonka luonne tosin on yleisen ekonomisoitumisen myötä muuttunut -, oma autonomiansa on myös uskonyhteisöillä, kuten kirkolla. Sen velvollisuus on toimia oman tunnustuksensa pohjalta. Totuuden etsiminen silti yhdistää.”

    Totuuden etsimistä on turha odottaa sen enempää kirkolta kuin akateemisesti opetetuilta, kun niitä yhdistää sama ruokakuppi. Jostain muualta on vilpittömän ja sitoutumattoman etsijän totuuden tienviittoja löydettävä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    ”Teologia ei ole siis irrallaan kristillisestä elämästä ja hengellisen kutsumuksen toteuttamisesta, vaan sen perusedellytys.” Hyvin sanottu Tomi Karttuselta.

    Kristitty elää Kristuksessa ja kuitenkin maailmassa kaikkinensa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    On Tapiollakin oma teologiansa. se apostolinen usko, johon hän aina viittaa, mutta ei koskaan kerro mitä se on. Jolloin emme voi saada mitään käsitystä siitäkään miten se eroaa kirkon opista. Mikähän se kirkon oppi oikeastaan on, johon Tapio usein viittaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Teologinen Tiedekunta ei ota kantaa kirkon missioon. Näin papiksi tullaan tunnustamalla, tahtomalla, lupaamalla, suorittamalla suullista ja kirjallista kapituleissa, keskustelemalla Piispan kanssa, kaffittelemalla samassa paikassa, ja sitten kätten siunauksella ja saatolla.

    Näin syvällinen luovuus ja Apostolisen perinnön sisäistäminen ovat kovasti tarpeellista asiaa elinkeinon harjoittamisessa minkä sisältöön kuuluu keskeisesti teologisten totuuksien eli mysteeridokmien sanoittaminen ajassa ja kulloisessakin tilassa.

    Saatu uskohan on sitten viimekädessä Jumalan työtä ja lahjaa, uskoa ei voi pakottaa, eikä sitä Paavalin mukaan ole tarkoitus jokaiselle suodakaan kuten ei Jumalan Armoakaan vaikka kirkkomme toisin todistaa. Mistähän muuten tämä jokaiselle Armon lupaaminen on kirkkomme opetukseen tullut. Onko kysymyksessä kirkkopoliittinen ratkaisu. Mutta höpöjä ei kai kirkon pappikaan saisi puhua ja luvata.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Risto Kauppinen sanoo:

    Kyllä ainakin Suomen helluntailikkeessä on vielä teologian vähättelemistä – vanhemmalla polvella lähinnä – vaikka kohentumista onkin tapahtunut kuten Karttunen kirjoittaa.

    Käsitteiden käyttö jäi mietityttämään. Karttunen kirjoittaa, että helluntailaisuuden “suunnalta myös tulee merkittävä osa kirkon kasvusta”. Tässä hän siis lukee meidät helluntailaiset universaaliin kirkkoon. (Hyvä niin.)

    Siinä yhteydessä, missä Karttunen kirjoittaa akateemisesta teologiasta, hän toteaa, että kirkon “velvollisuus on toimia oman tunnustuksensa pohjalta. Totuuden etsiminen silti yhdistää”.

    Oletan, että hän tarkoittaa tässä esimerkiksi luterilaista kirkkoa. Esim. helluntailaisilla ei ole omaa yhteistä tunnustusta, jos nyt Raamattua ei lueta sellaiseksi. Vai luetaanko se?

    Joka tapauksessa nousee kysymys, että jos on jokin muu kirjoitettu tunnustus kuin Raamattu ja jos sen huomataan poikkeavan totuudesta (eli Raamatusta), niin onko silti velvollisuus toimia sen tunnustuksen pohjalta kuten Karttunen kirjoittaa? Miksi pitäisi pitää siitä kiinni?

    Suomen helluntailaisten laatimaa Uskon pääkohtia ei tarkoitettu sitovaksi tunnustukseksi. Sellainen mahdollisuus on suorasanaisesti torjuttu. On sanottu, että jopa toivotaan seuraaviin painoksiin tulevan muutoksia, jotta se ei vahingossakaan kehittyisi sitovan tunnustuksen luonteiseksi.

    Luterilaisella kirkolla on toisin. Tunnustuskirjat sitovat. Mutta jospa osoittautuukin, että vaikkapa niiden kasteteologia ei vastaakaan alkuperäistä kristillisyyttä, niin mitä sitten? Jospa tuomio, joka annetaan niille, “jotka sanovat lasten pelastuvan ilman kastetta” (Augsburg IX) onkin aiheeton? Jospa Tunnustuskirjojen kasteoppi, joka perustuu Augustinuksen näkemyksiin 400-luvulta, onkin jotain muuta Uuden Testamentin oppia? Vaaditaanko silti sitoutumista siihen ja toimimista sen mukaan? Jos vaaditaan, niin entä se totuuden etsiminen? Sivuutetaanko se?

    Evankeliumin sanoma ei Karttusen mukaan ole pakottava, mutta luterilaisuudessa on valitettavasti ollut paljon pakottamista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Tomi Karttunen
    Tomi Karttunen

    Minut vihittiin papiksi v. 1994 ja olen toiminut pääosin seurakuntapappina mutta myös apurahatutkijana sekä vuoden systemaattisen teologian lehtorina. Väittelin v. 2004 Dietrich Bonhoefferin teologiasta. Vuoden 2008 joulukuusta olen työskennellyt teologian ja ekumenian johtavana asiantuntijana Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa. Olen myös systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa.