Tervapatoja

Joskus ammoisina aikoina liikuimme valtion asioissa pitkin saaristoa ja avomerta. Päädyimme erään kerran puuttomaan Jurmon saareen. Saimme kuulla kertomuksen eli historiikin siitä, että siellä elettiin ikäänkuin merirosvouksella aikanaan. Siihen aikaan ei ollut valaistuja majakoita, jotka olisivat varmistaneet kulkua pimeän aikaan. Linjamerkkien virkaa hoitivat siihen aikaan niinsanotut tervapadat. Ne laitettiin määrättyihin kohtiin ja sytytettiin palamaan. Joku joutui kiusaukseen ja se kai voitti moraalisen äänestyksen, että silloin ja tällöin voidaan toista tervapataa siirtää houkan ja se ikäänkuin johdattaisi pois väylältä ja näin päästään saalista jakamaan. Tästä syystä Jurmo poltettiin maan tasalle kaikki mikä oli palavaa, se oli siis kollektiivirangaistus. Tuo merkkiasia on tärkeä. Olen joutunut kokemaan pahoja juttuja välillä. Erään kerran kuvittelin kulkevani oikeaa linjaa, kun kaksi valkoista oli kohillaan. Kaikki meni onneksi hyvin, vaikka jossain vaiheessa se alataulu lähti ensin kävelemään ja sitten lentoon. Olin pitänyt lokkia merimerkkinä. Joskus pöljyyttä säälitään eikä aina käy pahasti.

Aikoinaan, kun laivaston hommia tehtiin, niin keskusteltiin kollektiivirangaistuksesta. Sitä kiitettiin ja paheksuttiin. Joutuuhan siinä ikäänkuin syyttömät kärsimään, mutta se laittoi toisaalta miettimään sitä, että on vastuuta myös palvelustovereiden edessä. Raamatusta näemme useita kertoja, että Jumala käytti myös tätä muotoa. Jo Vanhantestamentin aikana Jumala halusi muodostaa omistaan sellaisen kansan, joka olisi yhtenäinen ja kantaisi ikäänkuin Hänen lippuaan maailman keskellä. Siinä tehtävässä piti oppia olemaan vastuullinen Jumalan lisäksi myös omalle suvulleen ja heimolleen. Nykyisin uskonelämä on monen mielestä yksityisasia. Miten toteutuu silloin yhteisöllisyys? Miten voimme elää todeksi pyhien yhteyttä ja tulla sakramenteista osalliseksi, jos emme tiedä tai tunnusta sitä heimoa, jonka yhteydessä meidän tulisi elää?

Toinen vakavampi asia on varmasti se, jos me siirtelemme Raamatun väylämerkkejä omaksi hyväksemme ja sen vaikutuksesta saattaisi suuret määrät autuutta kaipaavista sieluista joutua haaksirikkoon elämässään. Vastuun pitäisi alkaa painaa tässä ajassa siitä, miten me elämme ja sanaa tulkitsemme, ettemme laittaisi toisen ihmisen eteen kompastuksia tai sellaisia lievityksiä, jotka tuudittaisivat omantunnon sellaiseen rauhaan, joka ei kestä Herramme tuomioita! Jokaisen polven pitää notkistua Jeesuksen edessä Isän Jumalan kunniaksi ja kaikki lopulta tunnustavat, että Jeesus Kristus on Herra. Jos opimme tuntemaan Hänet jo ajassa, se tunnustus ei silloin ole meille vaikea tai vastenmielinen. Jotka itkien kylvävät, ne riemuiten leikkaavat!

2 kommenttia

  • Matias Roto sanoo:

    Lauri

    Kiitos erinomaisesta tekstistäsi. Erityisesti minua miellyttää tuo ajatus siitä että meidän pitää toimia vastuullisesti koko yhteisöämme kohtaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Nykyinen kehitys ei tunnu hyvältä! Uskoisin, että edessä olevat lainmuutoksestki edellyttäisivät kussakin hiippakunnassa piispan suosituksia. Jos yksittäisten pappien ilmoitukset kaitsennasta irrallisina lisääntyvät, ei millään ole mitään väliä. Herää kysymys, onko yhteistä kirkon uskoa olemassa?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Lauri Lahtinen
    Lauri Lahtinen

    Olen eläkkeellä sotilasammatista. Vanhemmiten ovat hengelliset asiat tulleet tärkeiksi. Olen tuottanut päivänsanakirjan: Muruja Herran pöydästä. Agape-kodin pastorina tuotan joka torstai klo 12.00 noin puolentunnin live-lähetyksen, kun kokoontuminen ei nyyt onnistu kasvotusten.. NYt olen käsitellyt Vuorisaarnaa ja hakukone varmasti löytää, jos jotain kiinnostaa..

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit