Terveisiä Fredrikinkatu 61 B:stä

Luento, Jouko Talonen; aiheena edesmennyt vanhoillislestadiolainen saarnamies Matti Suo. Mielenkiintoinen ilta; "ois jospa oisit saanut olla mukana...!"

Ensinnäkin tuo luentopaikka! Se oli seinän takana Helsingin vanhasta Rauhanyhdistyksestä (Fredrikinkatu 61 A) ja olikin sen lähes täydellinen peilikuva ja sekös nostatti nostalgisia ja mukavia muistoja mieleeni. Löysinhän sieltä aikoinani miehenikin. Muistoihini hiipi myös hetimiten tuttu säestäjä urkuparvelta ja kääpiökasvuinen esilaulaja hänen viereltään ja heti seuraavaksi lämmin ja mukava pariskunta myymässä SRK:n tuotoksia pöytänsä takana ennen yleisöparvea.

No mutta silloin vuosina 1983 ja -84, viereiseen porttikongiin ja sen takana olevaan eriseuraisten, uusheränneitten ja rauhansanalaisten "rukoushuoneelle" ei sopinut edes vilkuilla. Kuinka typerä olinkaan, kun uskoin moista pelottelua! Olisinpa käynyt avoimin mielin jo silloin tutustumassa paikkaan ja niihin ihmisiin, joissa koin nyt sitten eilen paljon tuttua, jopa hengenheimolaisuutta; heitä voisi ihan hyvin luulla vanhoillislestadiolaisiksi olemuksineen ja tervehdystyylineen.

Myös nuoriso muistutti vahvasti heitä ja miten tuttu näky oli, kun luennon ja kahvituksen jälkeen nuoret kokoontuivat pianon ympärille laulamaan laulujaan.

Luentoa en ala enempäänsä avaamaan tässä, muuta kun toteamalla, miten älyttömiä ja turhia lestadiolaisuuden hajannukset ovat olleet ja ehdotankin heille kaikille rauhanpiipun leppoisaa polttamista ja yhdistymistä takaisin yhdeksi laumaksi. En näe siihen ihan mitään estettä. Vielä parempi ehdotus olisi se, että ne kaikki menisivät kirkon helmoihin aktiivisiksi jäseniksi, "luterilaistuisivat" kaikesta hömpästä irti ja keskittyisivät uskon olennaisiin kysymyksiin epäolennaisten sijaan. Olennaiset asiat yhdistävät ja antavat kunnian "sille, jolle kunnia kuuluu" ja epäolennaiset hajaannuttavat ja antavat kunnian "sille, jolle se ei kuulu".

Mutta. Vieläkin ihmettelen sitä, kuinka minullekin on aikoinani syötetty ajatusta, jonka mukaan "eriseuraiset" ovat niin pahoja ja saastaisia ihmisiä, suorastaan ihmissusia, ja kun tutustun asiaan, siinä ei ole kertakaikkisesti ihan mitään perää; sama kuin olisi käynyt kolmisenkymmentä vuotta sitten seinän takana seuroissa. Suosittelen kaikille vanhoillislestadiolaisille tutustumiskäyntiä Fredrikinkatu 61 B:hen toteamaan tämä asia omakohtaisesti. Siellä järjestetään sunnuntaisin ihka oikeita seuroja!

Ja teille vanhoillislestadiolaisille, jotka olette paljosti pettyneet liikkeenne hoitokokouksiin ja muihinkin vääryyksiin (esimerkiksi hiljattain Kalevan yleisöosaston mielipidekirjoituksen takana olleet nuoret), teille tuo rauhansanalaisuus saattaisi olla hyvä vaihtoehto hengelliselle kodille jos sellaista mietitte tilalle mahdollisen irtiottonne jälkeen vl-liikkeestä. Ihan tosi! Ette oikeasti tipahtaisi edes matonreunalta lattialle, niin paljon tuttua on tuossa yhteisössä verrattuna liikkeeseenne. Niin moni liiikkeestä irtaantumista harkitseva miettii syvällä sydämessään sitä, mihin sitten menee jos vl-liikkeen jättää, mitä tilalle? Siinä on oikeasti hyvä vaihtoehto; rauhansanalaisuus! Menkää sinne, jos uskonyhteisöä kaipaatte. En ole kuullut, että siellä on samanlaista hengellistä väkivaltaa kuin vl-liikkeessä. Terveempi yhteisö?

22 kommenttia

  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Vuokon kirjoituksesta saa sellaisen käsityksen, että “rauhansanalaisuus” olisi joku light-versio vanhoillislestadiolaisuudesta. Osin tämä on totta, paitsi että: Lähetysyhdistys Rauhan Sana on ymmärtääkseni sekin ihan “oikeaa” vanhoillislestadiolaisuutta, “SRK-vanhoillisuuden” ohella. Toisin sanoen myös “rauhansanalaisuus” jatkaa vanhoillislestadiolaista perinnettä Suomessa, vaikka yleensä vanhoillislestadiolaisuudella etenkin julkisuudessa ymmärretään ainoastaan SRK:n (ja paikallisten rauhanyhdistysten) ympärille järjestynyt toiminta.

    Ja mitä tulee Freda 61 A:han ja B:hen, niistä löytyy lisää rovasti Martti Vuollon erinomaisesti kirjoitetusta väitöskirjasta!

    “Terve” yhteisö on aika monitulkintainen ja ideologisesti latautunut käsite. Jos vilkaisee esimerkiksi Päivämiehen verkkosivuja, huomaa kuinka myös siellä esitellään erilaisia näkökulmia esimerkiksi lestadiolaistutkimukseen. SRK-vanhoillisuus on paljon keskustelevampi ja moniulotteisempi yhteisö kuin musta-valkoinen “yhden totuuden” totalitaristinen julkisuus antaa ymmärtää.

    Sivumennen sanoen: yllättävän paljon rahaa on Lappiin kaadettu. Voin hyvin yhtyä kirkkohistorian professori Jouko Talosen näkemykseen, että “joskus tulevaisuudessa olisi hyvä tutkimushistorian näkökulmasta selvittää, miksi juuri Lappi on saanut 2010-luvulla merkittävän rahoituspanoksen alan tutkimukseen. Mitä “verkkoja” tässä suhteessa voi löytää?”

    On hulppeaa lukea 1960-luvun lopulla ja erityisesti 1970-luvulla tehtyä marxilaista “luokkakantaista” tutkimusta suomalaisesta yhteiskunnasta. Pieni ilkeä epäilys joskus herää, että sama kohtalo odottaa nyt niin muodikkaita “Foucault`laisia valta-, hallinta- ja verkostoanalyysejä.”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • No, ainakin jos lähtee rauhansanalaisuudesta etsimään “liberaalia” versiota vanhoillislestadiolaisuudesta, saattaa kyllä pettyä pahan kerran. Rauhansanalaisuuskin nimittän torjuu esimerkiksi naispappeuden ja homosuhteiden hyväksymisen.

    Varsinkin LFF:n edustamassa ruotsinkielisessä rauhansanalaisuudessa, joka on ehkä säilyttänyt suomenkielistä sisarjärjestöään uskollisemmin vanhoillislestadiolaisen perinteen, on viime vuosiin asti esiintynyt ehkäisykielteisyyttä, tv-kielteisyyttä, maailmallisuuden välttämistä ihan pukeutumista myöten (ei meikkiä, korvakoruja jne.) sekä myös seurakuntaopillista eksklusivismia. Ihan tarkkaan en tiedä, mikä tilanne liikkeessä on näiden asioiden suhteen juuri tällä hetkellä.

    LFF on perinteisesti edustanut vanhoillislestadiolaista teologiaa myös “Hengen viran”, kastekäsityksen ja maallikkorippikäytännön suhteen.

    Se, että myös LFF:ssä esiintyy tuollaisia juttuja, osoittaa, etteivät ne tulleet vanhoillislestadiolaisuuden SRK-haaraankaan vasta 1960- ja 1970-luvuilla, kuten nettikeskusteluissa on joskus väitetty. Rauhansanalaisuus ja SRK erkaantuivat nimittäin jo 1930-luvun alussa. Jos nuo asiat olisi “keksitty” SRK:ssa vasta 1960- tai 70-luvulla, niitä ei pitäisi esiintyä muissa lestadiolaishaaroissa. Mutta niitäpä esiintyy. Todennäköisesti esimerkiksi ehkäisykielteisyydellä on siis juuret jo 1800-luvun jakautumattomassa lestadiolaisuudessa, ja ylipäätään kristikunnan vanhassa ehkäisykielteisessä perinteessä.

    Esimerkiksi naispappeuden vastustamisen ja raamattukäsityksen suhteen ainakin ruotsinkielisen Pohjanmaan ja Pohjois-Ruotsin rauhansanalaisuus voi olla paljon “jyrkeempääkin” kuin SRK-vanhoillisuus. Minua tällaiset piirteet eivät toki haittaa vaan kunnioitan niitä, mutta pelkäänpä, että “liberaali” ex-vl saattaisi lähteä rauhansanalaisista seuroista kauhistellen, ettei ole kohdannut tällaista “fundamentalismia” edes SRK:ssa. 🙂

    Toki jollakulla voi olla – ja tietenkin onkin – parempi käsitys liikkeen tilasta juuri tällä hetkellä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Vuokko Ilola sanoo:

    Kiitos Kari-Matille ja Joonalle lisätiedoista aiheesta 🙂

    En niinkään ajattele noita opillisia sun muita asioita, eiväthän ne monia vl-liikkeessäkään palloilevia pahemmin häiritse, niin moni hakee pelkkä yhteisöllisyyttä sieltäkin. Tiedän vaan monien kyllästyneen ja pahoittuneen jatkuvasta hoitokokouskäytännöstä sun muista vääryyksistä ja esitin ystävällisesti heille vain vaihtoehtoa yhteisöllisyydelle 🙂 😉

    Itse en ole menossa mihinkään yhteisöön; on ihana olla vapaa kaikesta sellaisesta.

    Ja olisiko asia edes noin, että nimenomaan liberaalit olisivat lähdössä vl-liikkeestä? Ylipäätään tuo jako liberaalit – konservatiivit ei mielestäni kuvaa vl-liikkeen jakautumista tällä hetkellä, eikä sitä jakoa todellakaan voi tehdä noin karkeasti naispappeus – homovihkimys akselilla.

    Lammas tulee kun houkuttelee leipäpalalla, siinä mitään vahvoja käsityksiä leivänlaadusta ja merkistä tarvita. Elämä on paljon yksinkertaisempaa kuin monesti arvaisikaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Ruotsinkielinen lestadiolaisuus on vahvinta Pietarsaaren+Kokkolan (+Larsmo, Kollby, Kronoby jne.) seuduilla. On tullut sattuneista syistä siellä paljon käytyä. Luullakseni suhtautuminen ehkäisyyn on ruotsinkielisen lestadiolaisuuden parissa siltikin hiukan väljempää, tai ainakin “moniarvoisempaa” kuin SRK-vanhoillisuudessa. Naispappeutta ja homoliittoja kannattava vanhoillislestadiolainen astuu silti pahan kerran ojasta allikkoon, mikäli kuvittelee vaikkapa Skutnäsistä löytyvän “liberaalimpaa” ilmanalaa. Ei löydy. Mutta aina raikas, väärentämätön evankeliumi (ja synninpäästö) Jeesuksen nimessä ja veressä on myös siellä kuultavissa.

    LFF muuten on suomeksi “lestadiolaisten rauhanyhdistysten liitto.” Ymmärtääkseni ruotsinkielinen lestadiolaisuus ei vuonna 1934 “hajaanutunut” mistään, vaan jatkoi yhdessä ja yhteistyötä tekien suomenkielisen rauhansanalaisuuden kanssa. Yhteistyö jatkuu edelleen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tapio Nykänen sanoo:

    Hyvä Kari-Matti ja muut kiinnostuneet. Vastaan mielelläni alkavaan tutkimushankkeeseemme liittyviin kysymyksiin (tapio.nykanen at ulapland.fi). Tämä lienee kätevin tapa saada aiheesta nopeasti tietoa. Koskapa hankkeemme (ja myös aiemman Lestadionismi-projektin) tausta näyttää poikivan myös julkista keskustelua, on paikallaan avata asiaa hieman myös tässä yhteydessä.

    Taannoisen Suomen Akatemian rahoituspäätöksen (Lestadionismi-hanke) perustelut olivat siinä mielessä selvät, että Akatemiaan suunnatut hankehakemukset arvioi aina kaksi anonyymia ulkomaista asiantuntijaa, joiden lausuntojen perusteella päätökset tehdään. Lausunnot tulevat myös hakijoiden nähtäville. Saimme rahoituksen, koska refereet pitivät hanketta teoreettisesti innovatiivisena, empirialtaan erittäin kiinnostavana ja kaikin puolin toteuttamisen arvoisena. Jokainen, joka on hakenut Akatemialta rahaa, tietää, millaisen seulan läpi hakemukset menevät.

    Eemil Aaltosen säätiön kohdalla on vaikeampi arvioida rahoituspäätöksen syitä, sillä säätiö ei perustele päätöksiään – kuten eivät muutkaan yksityiset tiedettä rahoittavat suomalaiset säätiöt. Rohkenen toivoa, että hakemuksen tieteellisellä laadulla oli tässäkin merkityksensä. Muut mahdolliset motiivit ovat tietysti minulle hämärän peitossa.

    Jos minun pitäisi spekuloida rahoitusten taustoilla, uskaltaisin ehkä sanoa, että molempien rahoitettujen hankkeiden arvioijat ovat katsoneet, että lestadiolaisuuden yhteiskuntatieteellinen tutkiminen on tärkeää. Jos näin on, ainakin minun on helppoa olla samaa mieltä. Lestadiolaisuus on yhteiskunnallisesti niin merkittävää, että on perin outoa, että liikettä on tutkittu näinkin vähän nimenomaan yhteiskuntatieteissä.

    Mitä tutkimuksemme sisältöön tulee, taitaa tosiaan olla niin, että joudumme odottelemaan vasta-argumentteja ja tieteellisten paradigmojen muutosta ennen kuin näemme, miten tulkinnat kestävät aikaa. Foucault näyttää kestävän sitä ainakin kohtuullisesti: hänen ajattelunsa on jatkuvan uudelleenkehittelyn ja kritiikin kohteena, mikä on tieteellisen elinvoiman merkki.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Hei Tapio,

      Kiitos hyvästä vastauksesta! Olen ehdottomasti sitä mieltä, että herätysliiketutkimusta, ja siten myös lestadiolaistutkimusta tulisi harrastaa myös yhteiskuntatieteellisestä perspektiivistä, tutkimuskohteen uskonnollista omalakisuutta toki unohtamatta:-) Menestystä tutkimushankkeellenne!

      Kun Allardt&Nousiainen&kumpp 1950- ja 1960-lukujen taitteessa tekivät politiikan tutkimuksen ja sosiologian piirissä huolellisia, ja teoreettisesti ansiokkaita (erityisesti Allardt) tutkimuksia suomalaisesta kommunismista, niissä oli yksi pikku pulma, jonka Tuure Lehen kiteytti lauseeseen: “He tutkivat tyyppejä.” Toisin sanoen liberaalit, mutta porvarilliset tiedemiehet tekivät toki parhaansa, mutta yhdelläkään heistä ei ollut mitään yhteyksiä tutkimuskohteeseensa: kommunistiseen liikkeeseen. Puolueeseen lukeutuvien ihmisten mentaliteetti oli heille täysin vieras, ja sellaisena pysyi. Tutkimuksen osin tarkoittamattomana (sivu)tuotteena syntyi (korpi)kommunisteista karmea kokoelma sellaisia sittemmin sementoituneita, mutta virheellisiä ennakkoluuloja ja -käsityksiä, joita vasta viime vuosina on päästy purkamaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tapio Nykänen sanoo:

    Jep, tämä on ilman muuta ihmistieteellisen tutkimuksen yksi keskeinen haaste: missä määrin jonkin yhteisön ulkopuoliset voivat ymmärtää yhteisön sisäistä horisonttia ja missä suhteessa tämä toisaalta on tarpeen? Edustan itse kantaa, jonka mukaan a) itselle vieraan yhteisön näkökulman voi tavoittaa vain rajallisesti mutta b) silti siihen tulee pyrkiä, jotta tekee tutkimuskohteelle oikeutta. Tärkeää lienee myös se, että pyrkii tiedostamaan näkökulmien väliset erot (wittgensteinilaisittain ajatellen tämä ei ole mahdollista missään täydellisessä mielessä).

    Jonkinlaisena egalitaristina ja vuoropuhelun kannattajana minua myös kiinnostaa mentaliteettien mahdollinen liudentuminen, siis ymmärryksen välittyminen edes jossakin muodossa. Edustan maallista yhteiskuntatiedettä, mutta olen samalla vilpittömästi siis sitä mieltä, että tämä ei oikeuta jättämään uskonnon näkökulmaa huomiotta. En ole keksinyt vielä viisasten kiveä näiden kahden perspektiivin yhdistämiseen, mutta täytyy koittaa operoida vajavaisesti edellä kuvatulla tavalla 🙂

    Olen ollut myös viehättynyt ajatuksesta, että uskonnosta voi ilmeisesti tuottaa ainakin kolmenlaista tietoa: uskonnollista ja teologiaan nojaavaa, täysin maallista ja uskonnollisen uskon ohittavaa sekä vielä sellaista, joka pyrkii ottamaan molemmat näkökulmat huomioon. Kannata lämpimästi näiden vuoropuhelua!

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Ensimmäinen askel näkökulmien yhdistämiseen on huolellinen tutustuminen toisen alan uusimpaan tutkimukseen. Eli tarvitaan perslihaksia ja viitseliäisyyttä. Luin hiljattain Suomessa julkaistun tuoreen väitöskirjan, jossa kohteena olivat (myös) uskonnolliset kansanliikkeet. Näkemykset olivat kuitenkin peräisin 50-60-luvun koulukirjoista ja kaikki vanhat karvahattutason kliseet löytyivät sellaisinaan.

      Akateeminen herätyslkiiketutkimus ei ole enää aikoihin edustanut mitään uskonnon tai teologian näkökulmaa kansanliikkeisiin. Millainenhan se edes olisi?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tapio Nykänen sanoo:

    …siitä olen muuten samaa mieltä, että Päivämies uutisoi ansiokkaasti tutkimukseen liittyvistä näkökulmista. Minkä tahansa tutkimuksen pitää kestää julkista vuoropuhelua. Hieno juttu kaikin puolin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tapio Nykänen sanoo:

    Teemu, lienet oikeassa. Aloitin aikanaan oman lestadiolaistutkimukseni lukemalla Seppo Lohen teokset, joista siirryin muihin kirkkohistorian alan uusiin tutkimuksiin. Todennäköisesti luin niitä tietysti yhteiskuntatieteilijän silmin, ja ymmärsin lukemani siten jostain näkökulmasta vajavaisesti. Hedelmällisimpänä olen itse lopulta pitänyt etnografiaa ja laajoja haastatteluita, mikä juontunee persoonastani sekä sosiologisesta tutkimuksen asettelusta. Tämäkään kaikki, kuitenkaan, ei mahdollista kuin osittaisen asettumisen toisen tieteenalan näkökulmiin, saati toisen yksilön asemaan. Lopulta on palattava omaan horisonttiin, jossa kiinnekohdat ovat.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Joo, ei mulla mitään huomauttamista sinun julkaisuihisi olekaan. Tunnen HistAik artikkelin vuodelta 2010. Jotkut kaipaavat kirkkohistorialta ja sen osa-alueelta kansanliikkeiden tutkimukselta tiiviimpää sidosta teologisiin tieteisiin. Itse en kaipaa ja pidän itseäni enemmän historiantutkijana kuin teologina.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Teemun kommenttiin lyhyt lisäys. Onko kirkkohistoria teologinen tiede? Vastaus: on. On se myös tietysti historiallinen tiede.

      Esimerkiksi 1970-luvun tapahtumia vanhoillislestadiolaisuudessa lienee vaikea tajuta ilman jonkinlaista liikkeen dogmaattisen struktuurin tuntemusta. Kirkkohistoriassa valitettavasti on pääsemässä vallalle suuntaus, jossa sen tärkeimmät aputieteet löytyvät jostain sukupuolentutkimuksen ja kansatieteen välimaastosta, kumpaakaan tieteenalaa sinänsä väheksymättä. Unohtuu helposti, muotitieiden perässä kun juostaan, että uskonto aina myös sui generis. Kelpo kirkkohistorioitsijalla ei koskaan saisi tunnustuskirjat olla käden ulottumattomissa.

      Minä pidin Tapio Nykäsen väitöskirjasta. Siinä oli perehdytty lestadiolaisuuden historialliseen kehitykseen, lestadiolaisuuden tutkimushistoriaan ja myös pietismiin.

      Se vain jää aina mietittymään, voidaanko “valta” käsitteellä tai valtakamppailuilla sittenkään selittää kovinkaan paljon uskonnollisen liikkeen, esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuuden sisäistä todellisuutta. Soteriologinen ulottuvuus on niin keskeinen osa vanhoillislestadiolaisuutta, ja useimpien vanhoillislestadiolaisten ihmisten sisäistä todellisuutta, ettei se välttämättä täysin avaudu “poliittisesta teologiasta” käsin. Se mikä yhteiskuntatieteelle saattaa jostain (lintu)perspektiivistä näyttäytyä kovin maallisena valtakamppailuna, siinä saattaa “kristitylle” olla kyseessä taistelu mitä totisimmista, koko eksistenssiä määrittävistä uskontotuuksista.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Tunnustuskirjojen osaaminen ja ymmärtäminen kuuluu yleissivistykseen, ei sillä vielä teologiaa tehdä. kohta painon menevässä teoksessani olen joutunut perehtymään kirjapainotekniikan kehitykseen ja höyrylaivareitteihin, eikä se silti ole insinööritiedettä vaan kirkkohistoriaa. Teologian kanssa on sama juttu; historia on aina jonkin ilmiön historiaa. Teologia ei ole sen kummempaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tapio Nykänen sanoo:

    En mie sitä, muistelin vain, miten tuo lähti liikkeelle. Muistan, että Lohen sanonta oli ensi alkuun outoa. Oli vaikea nähdä sanojen merkityksiä – ehkä juuri siksi, että niiden kiintopiste oli niin perin toisaalla sekä tieteellisesti että muutoin. Suomalainen herätys on muuten lukulistalla nyt kun työ aihepiirin parissa taas käynnistyy.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tapio Nykänen sanoo:

    Edellinen kommentti liittyi siis Teemun aiempaan. Kari-Matti: tuossa ilman muuta on yksi horisonttien raja, jota on vaikea täysin ylittää. En usko, että sekulaari tiede tässä mielessä koskaan tyydyttää uskovaista ihmistä. Toisaalta valtaan liittyviä kysymyksiä voi tarkastella myös sekä-että -teemoina. Valta todellistuu toisin sanoen ihmisten välisissä suhteissa, vaikka sen perusta on vaikkapa lestadiolaisessa horisontissa ensisijaisesti uskontotuuksissa. Olen itse ollut kiinnostunut tutkimuksessa myös teologisesta puolesta kuitenkin siksi, että sillä on niin aktuaalinen merkitys uskovalle ihmiselle ja uskonyhteisölle. Vähän samaan tapaan siis kuin kirkkohistorioitsija tutkii kirjapainotekniikan kehitystä, koska sillä on ollut merkitystä tarkasteltavalle ilmiölle.

    Poliittisen teologian väljästä oppialasta voisi muuten sanoa, että kansainvälisessä kontekstissa se on usein kytköksissä aika vahvasti teologiaan. Suomessa tätä ulottuvuutta on tuotu ehkä vähemmän esiin. Political theology-journaalin blogi antaa hyvän kuvan noista keskusteluista: http://www.politicaltheology.com/blog/

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Eron tai rajan vetäminen on usein vaikeaa. <esimerkiksi sopii brittiläinen imperialismi. 1700-luvun lopulla aloittaneiden englantilaisten suurten lähetysjärjestöjen toimintaan vaikutti laivaston ja kauppakomppanioiden menestys. Lähetysjohtajat jopa myönsivät James Cookin löytöretkien innoittaneen heitä. Maallinen ja poliittinen antoivat siis impulsseja uskonnolliselle ja teologiselle. Mutta kun tarkastellaan lähemmin imperiumin rakentamista, havaitaan, että sitä innoitti ajatus brittien Jumalalta saamasta erityistehtävästä. Sen mukaan Jumala oli siunannut englantilaisia taloudellisella ja tieteellisellä menestyksellä, jotta heillä olisi resurssit koko maailman sivistämiseen. Kääntyminen protestanttiseen kristinuskoon oli osa tätä sivistystä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      “Poliittisesta teologiasta” en tiedä käytännössä mitään, luin kerran jonkun matkaa Carl Scmittin “poliittista teologiaa”, teksti oli vaikeaa ja jäin miettimään enemmänkin sitä, miksi vasemmistolainen Tutkijaliitto oli julkaissut vanhan natsin teoksen. Scmidtin kansallissosialismista kun ei ole pienintäkään epäilystä (vrt. Heidegger).

      Heikki Saari oli aika keskeinen hahmo sotien jälkeisessä vanhoillislestadiolaisuudessa. Saaren toimintaa voi selittää ja ymmärtää monella tavoin, muttei muistamatta Saaren korostamaa “uskon silmää.” Poliittisen historian tutkijalla pitää olla poliittista pelisilmää, herätysliiketutkijalle/lestadiolaisuuden tutkijalle ei liene hyväksi jos “uskon silmä” on täysin sokea. Silti: olen aiemminkin kritisoinut sitä, että herätysliiketutkimus Suomessa on ollut, ja on yhä, lähinnä sisäpiirien pelikenttä. Siinä suhteessa Lapin lestadionismi-hanke jne. on varmasti raikas pohjoinen puhuri:-)

      Pelkkä teologinen/kirkkohistoriallinen näkökulma kätkee ja jättää katveeseen monta sellaista tekijää, joilla saattaa olla keskeinen merkitys. Vanhoillislestadiolaisuus otti esimerkiksi lähes täysin kielteisen kannan kommunismiin 1910 ja1920-luvuilla. Liikkeestä löytyi silti paljonkin vasemmistoa ja radikaalivasemmistoa sympatiseeraavaa väkeä. Punatauti torjuttiin ja pitkälti teologisin perustein. Ketkä ottivat kielteisen kannan? Ketkä määrittivät vl-liikkeen suhtautumisen vasemmistoon? Liikkeen valtaa pitävä eliitti, puhujat, joiden omistama tilakoko ihan noin näppituntumalla lienee ollut hiukan suurempi kuin Lapin tai Kainuun lestadiolaisen kääpiötilallisen, jolla olisi saattanut olla toinen kanta asiaan, mikäli ääni olisi kuulunut.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Vuokko Ilola
    Vuokko Ilola

    Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suvanteissa, pyörteissä, myrskynsilmissä ja sen opetuksen läpivärjäyksessä rapiat nelikymppiseksi kasvanut naisimmeinen.

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit