Timo Junkkaala, Jouni Turtiainen ja Pekka Simojoki, miksi olitte hiljaa 22.10.2011?

Tänä kesänä on noussut kauhea älämölö Suomen Lähetysseuran kahdesta toisiinsa liittyvästä rekrytointipäätöksestä. Päätös vastaa 100%:sti sitä, mitä SLS ilmoitti, kun kysyttiin sen kantaa homoseksuaalissa suhteessa elävän rekrytointiin:

 

Suomen Lähetysseuran kotimaantyön johtaja Markku Laine uskoo, että järjestön ulkomaisen työn osalta parisuhde samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa voisi olla rekrytointia heikentävä tekijä. Tämä taas johtuu siitä, että henkilön työhön ottaminen on yhteistyökirkon päätös. Sen sijaan kotimaisessa työssä se ei Laineen mukaan voi estää työllistämistä. Lakia ei voi rikkoa. Rekrytoinnissa ei kysytä, millaisessa parisuhteessa työnhakijat elävät.

 

Enemmän vaikuttavat muut tekijät, tämä asia ei voi olla ratkaisuperuste työsuhdetta puntaroitaessa, Laine sanoo.

 

Lähetysseuran ulkomaantyön johtaja Rolf Steffansson selventää, että ulkomaan työntekijät toimivat suoraan yhteistyökumppanin alaisuudessa. Koska kumppanin pitää hyväksyä lähetystyöntekijä, homoparisuhteessa eläminen voisi nousta rekrytointiin vaikuttavaksi tekijäksi. Steffansson sanoo, ettei Lähetysseura kysy ulkomaan työhönkään rekrytoitaessa henkilön parisuhteesta. Hän kuitenkin toivoo, että työnhakijat olisivat avoimia asiassa. Tämä taas johtuu hänen mukaansa siitä, että joissakin maissa homoparisuhteessa eläminen voisi koitua vaaraksi työntekijälle. (Kotimaa24 22.10.2011)

 

Miksi silloin ei nostettu meteliä siitä, että SLS jätti oven auki parisuhteensa rekisteröineiden rekrytointiin? Silloin myös työntekijät, joihin Simojoki viittaa, olisivat voineet nostaa kissan pöydälle. Tuntuu kuin silloin olisi ajateltu, että tämä on täysin teoreettinen kysymys. Mutta se ei ollut sitä silloin esittäjilleen ja nyt jokainen on havahtunut tajuamaan, että kysyjät tarkoittivat täyttä totta. Ja vastaajat myös.

 

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Laittaisin jäitä hattuun, mutta ei niitä mistään enää löydy. Kristillisestä perhekäsityksestä tulee tätä menoa fossiili alta aikayksikön. Jokaisen on saatava elää riettaasti Jumalan sanasta välittämättä. Sen voin ymmärtää, mutta onko kirkon ihan aikuisen oikeasti pakko suostua tähän. Piispat nukkuvat. Syntiä ei ole. Sehän on sovitettu. Siinä on meille ihmisparoille ilouutinen. Miksi suremme sitä, mitä ei enää ole edes olemassa. Synti lepää kirkkomuseon kellarin perimmäisessä nurkassa. Onneksi löytyy vielä muutama patavanhoillinen konservatiivi. Kun Kristus saapuu, löytäneekö Hän enää uskoa maan päältä !

  2. Heikki, en täysin ymmärrä tarkoitustasi. Kysytkö, miksi esim. minä en vastustanut lokakuussa 2011 samaa sukupuolta olevien, parisuhteensa solmineiden rekrytoimista kirkon tai sen lähetysjärjestön työhön?

    Vastaan omasta puolestani: siitä samasta syystä, kun en vastusta parisuhteensa solmineiden rekrytoimista esim. omaan seurakuntaani Espoonlahteen. Olen täälläkin jo useasti todennut, että substanssi ratkaisee pätevyyden, ei sukupuoli tai sukupuolinen suuntautuminen.

    Jos Jeesus on elämämme ja julistuksemme ykkösasia, niin pätevyys kirkon töissä on jo sillä saavutettu. Oletan, että homo- tai heteroseksuaalin kristityn ja kirkon työntekijäksi pätevöityneen syvin identiteetti ei ole hänen seksuaalisuudessaan, vaan siinä, minkä on kasteessa saanut.

    SLS:nkin vakuutettiin toimineen vain pätevyyden ja sopivuuden kriteereillä, kun se päätti lähettää Kambodzaan homoparin – kunnes asia alkoi haista, pääasiassa aivan muista syistä.

    Ensinnäkin, SLS pimitti meiltä jäsenseurakuntiensa edustajilta sen tosiasian, ettei Kambodzan yhteistyökirkko ollut halukas ottamaan homoparia työyhteyteensä – teologisista syistä, jotka se on selvästi tuonut julki. Tämän ei siis olisi pitänyt olla yllätys SLS:lle. Meille se taas tuotiin julki, kun asiaa varta vasten selvitettiin. SLS vetosi työlakiin – lähetyskansa vetosi evankeliumin ensisijaisuuteen.

    Toiseksi, homoparia ei em. syistä johtuen lähetettykään lopulta lähetysyöhön, vaan kehitysyhteistyöhön ja jonkun ei-kirkollisen järjestön työyhteyteen. Eikä siinä mitään. Niin voidaan toki lähetysjärjestöissäkin tehdä – jos asia tuodaan selkeästi ja peittelemättä jäsenseurakunnille ja lähetystyön ystäville esille. SLS ei tuonut.

    Kolmanneksi, näin tehdessään SLS vahvisti Rissasen aikana valittua linjaansa, jossa kehitysyhteistyö on saamassa yhä suurempaa osuutta SLS:n työstä (nyt jo 25%). Siinähän ei tarvitse välttämättä olla liikkeellä evankeliumin kärjellä, kun UM:n eettisissä ohjeissa Jeesuksesta ei oikein saisi edes puhuakaan.

    Lähetysjärjestölle erikoista linjausta sopii muidenkin ihmetellä. Varsinkin, kun se markkinoi itseään ja toimintaansa lähetystyönä. Ja jos lähetystyöhön ei homoparia voida lähettää, niin SLS päätti kuitenkin lähettää kehitysyhteistyöhön – siinä, kun ensisijaista on jokin muu evankeliumi Jeesuksesta.

    Siksihän kehitysyhteistyö kelpaa sekulaareille piireille yhtä hyvin kuin kaikille muillekin, joilla on auttamishalua lähimmäisiinsä nähden. Evankeliumi on kuitenkin vain kirkon monopoli, lähimmäisten auttaminen on kaikkien velvollisuus. Siksi on valitettavaa, jos evankeliumi ei ole ykkösasiamme.

    Heikki, ostaisitko Finduksen hevosenlihalasagnea, jos sitä markkinoitaisiin naudanlihana? Minä en ostaisi.

    Kun tästä SLS:n touhusta en tiennyt lokakuussa 2011, en voinut siitä silloin ääntä pitää. Nyt pidän, kun tiedän, mistä on ollut kyse.

  3. Jouni, evankeliumi kohtaa ihmisen sen mukaan, mitä hän tarvitsee ja mikä häntä puhuttelee. Evankeliumi voi olla rakastava sana, lohduttava syli kun sielu kaipaa sanoja Jumalan rakkaudesta. Evankeliumi voi olla leipä silloin, kun on nälkä, poliisiviranomainen kun kaupattu ihminen vapautetaan tai henkilöllisyyskortti, jolla sain lapseni kouluun. Ei evankeliumi ole vain puhetta. Ei se ole vain tekoja. Se on kumpaakin, sopivissa kohdissa silloin kun sitä tarvitaan.

    En ymmärrä ollenkaan tätä vastakkainasettelua lähetystyö -kehitysyhteistyö. Silloin kun kirkon järjestö julistaa ja palvelee, se kohtaa ihmisen kokonaisuutena. Silloin kun kirkko Suomessa julistaa ja palvelee, se kohtaa ihmisen kokonaisuutena. Miksi ulkomailla kirkon pitäisi vain julistaa? Eivät paikalliset kirkot kaukana, sen enempää kuin omamme Suomessakaan, näe tehtäväänsä vain julistustehtävänä. Etelän kirkot kertovat meille sen, minkä jokainen suomalainen tietää omasta konteksitsta: kirkko ilman tekoja on epäuskottava. Samoin jos kirkko ei puhu ja vaan tekee, se lakkaa olemasta kirkko.

    Lähetystyö on globaalin kirkon arkityötä. Kirkko julistaa ja palvelee, kullekin tarpeensa mukaan.

  4. Elina Löppönen: ”Ei evankeliumi ole vain puhetta. Ei se ole vain tekoja. Se on kumpaakin, sopivissa kohdissa silloin kun sitä tarvitaan”.

    Tämän voin allekirjoittaa. Pointtini on, että evankeliumi ei kuitenkaan voi olla aivan mitä vain lähimmäisyyttä. Evankeliumissa on aina jo ”per definitionem” mukana Jeesus. Siksi vain kirkko voi julistaa evankeliumia – sanoin ja teoin.

    Muu lähimmäisyys, jota myös kehitysyhteistyössä ansiokkaasti ja kiitettävästi harjoitetaan (ja UM:n eettisten periaatteiden mukaisesti ”uskontoneutraalisti”), on jotain muuta, mutta ei evankeliumia.

    Sillä, jos kaikki on evankeliumia, silloin mikään ei ole evankeliumia.

  5. Jouni, tarkoitatko, että oman kirkkomme diakonia ’on jotain muuta, mutta ei evankeliumia’? Käsittääkseni diakoniatytöntekijät tekevät työtään uskontoneutraalisti, jos sillä tarkoitat sitä, että kuka vaan voi saada kirkolta apua, syrjimättömästi ja riippumatta omasta taustastaan. Kaikki tietävät, että toimijana on kirkko.

    Samoin kehitysyhteistyössä, jota esimerkiksi Lähetysseura tukee: usein toimijana paikan päällä on KIRKON diakoniaosasto tai kehitysosasto, kuten sitä monin paikoin kutsutaan. Toimintaa rahoitetaan muiden muassa Suomen valtion kehitysyhteistyövaroin. Ihminen kohdataan tarpeineen, häntä autetaan, eikä häneltä kysytä taustoja, uskonnollista vakaumusta tai muutakaan.

    Mikä tässä on väärin tai miten se eroaa oman kirkkomme diakoniatyöstä?

    Tottakai Jeesus on mukana. Jokaisessa siunaavassa kädessä, joka auttaa lähimmäistä.

Kirjoittaja