Toisesta ihmisestä välit-tämisestä

Juhannus sai minut miettimään sanaa VÄLITTÄMINEN. Rakkauden käskyhän voidaan kääntää myös muotoon: välitä lähimmäisestäsi niin paljon kuin itsestäsikin. (Toivottavasti epäkielitieteellinen tulkintani ei herätä nyt tiukkaa raamatunkielen alkuperämuodon "kuriinpalautusta". Puhun täysin yleistajuisen ymmärryksen näkökulmasta! Se ei ansaitse opillista opponointia.)

"Välitin" juhannuksena niin intensiivisesti muista ihmisistä, että oma juhannuksenviettoni avomieheni kanssa meni "palvelevaksi puheloinniksi", jossa minulle rakas uusi mieheni joutui passiivisen kuuntelijan osaan, jopa hälytysvalmiuteen mahdollisena kuskina avuntarvitsijoille. Oli ensimmäinen yhteinen yöttömän yön juhlamme puutarhamökilläni. En väitä, että ongelma olisi kokonaan ollut lähimmäisteni. Olen ihminen, jonka on erittäin vaikea sanoa ei erilaisille pyyntöjen esittäjille. Muistan Antti Litjan esittämän papin elävästi elokuvasta "Mies, joka ei osannut sanoa ei". Syytä on sysissä niinkuin sepissäkin.

Minulla on maallikkonakin aika paljon "hengellisiä ohjattavia", jotka ovat periytyneet milloin mistäkin: retriiteistä, kirjojeni vuoksi, yliopisto-opetuksesta, jopa Kotimaa24:n blogeistani jne. He ovat nykyään suurin osa ystäviäni, joita olen tavannutkin. Heidän suhteensa minuun on syvästi luottamuksellinen. Olen heistä Jumalalle kiitollinen. Siksi olen jonkin verran vaivaantunut tätä kirjoittaessani. Toisaalta en paljasta kenenkään identiteettiä. Puhun ilmiöstä, joka pohdituttaa minua.

Huomasin asioita pohtiessani, etää sanat välittää ja välittäminen perustuvat kirjaimellisesti VÄLIIN, välimatkaan. Kun välittää, on väleissä - niin kai ymmärrämme yleensä. Mutta yhtä hyvin sanan takana voisi olla VÄLIN ottaminen, välimatkalla oleminen - ei vain väleissä oleminen. Kun välitämme jostakin, meillä on jotain välissämme. Olkoon rakkauden käskyn mukaan rakkauden tunne. Kuka sanoo, ettei siihen liittyisi myös välin, välimatkan, eron tunto?

Ystäväni koki aikoinaan "herätyksen" ja hakeutui diakonissan koulutukseen. Hänen yhtenä harjoitustyönään oli mennä Helsingissä Stockmannin pääsisäänkäynnille "kellon alle" seuraamaan ihmisten käyttäytymistä. Paikkahan on yksi suosituimpia treffipaikkoja Helsingissä. Ideana oli seurata, miten ihmiset kokivat odottavien rykelmässä suhteensa toisiin odottajiin. Tosiasia oli, että ihmiset pyrkivät pitämään n. puolen metrin - metrin välimatkan lähimpään toiseen ihmiseen. Lähemmäs tuleminen aiheutti toisessa vetäytymisen kauemmaksi. Automaattisesti.

Juhannusaaton hätäisiin soittoihin vastatessani kaipasin jonkinlaista välimatkaa, jota faktinen maantieteellinen etäisyys olisi tarjonnut. Ääni toi soittajan ikäänkuin suoraan pääni sisään ja sydämeeni. En jaksa ymmärtää, miksi Suomen kesän yötön juhla onkaan niin läpipimeä. Miksi ihmiset riitaantuvat, haluavat tappaa toisensa vaikkapa vain sanallisesti, grillaavat ihmissuhteensa karrelle, uhkuvat patoutunutta kaunaa, kateutta, vihaa ei vain maallisissa vaan myös hengellisissä asioissa. He jotka väittävät normaalisti välittävänsä lapsistaan, hylkäävät heidät pelkoon, välimatkaan, jota on vaikea koskaan jälkeenpäin sovittaa olemattomaksi.

Toki lähes kaikissa tapauksissa kuulin jo puhujan äänestä, että alkoholilla oli osuutensa asiaan. Välit-täjänä oli siis väkijuoma ennen muuta. Se tunki ihmisten väleihin, erotti heitä, rikkoi suhteita, ruumiillisen koskemattomuuden rajoja. Enää ei 1/2-1 metrin välimatka säilynyt. Tungettiin kirjaimellisesti päälle.

Jos lähimmistäkään välittäminen ei ole tämän kummoisempaa, miten on lähimmäisestä välittämisen tai rakkauden mahdollisuuksien laita. Olemmeko uskovaisina ihmisinä sellaisia, jotka välitämme toisista ihmisistä lähinnä kolehdin, hyväntekeväisyyskeräysten, -arvontojen (TV), facebookin ja muun sosiaalisen median "välityksellä". Tarvitsemme välinettä viestiksi: media is the message. Ikävä kyllä juhannuksena väline voi olla myös kättä pitempi astalo. Välinehän tavallaan alkoholikin on. Joillekin kyky päästä kiinni omiin tunteisiin ja vuorovaikuitukseen toisten kanssa vaatii rohkaisuryyppyä.

On toivotonta huuhaata yrittää puhua väkivaltaiselle, juopuneelle ihmiselle rauhanteosta, raitishenkisestä rakkaudesta, vaikenemisen jalosta taidosta - niin "hiljaisuuden ystävä" kuin tämä normaalikunnossaan olisikin. Toivon sydämestäni, ettei Jeesus olisi Kaanaan hääjuhlissa muuttanut vettä viiniksi vaan päinvastoin kaiken viinin vedeksi, ettei suomalainen lähimmäinen uhoaisi tästäkin teemasta! Olisi olemassa käytännön esikuva. Suomalainen juhannushäitten juhlija kun ei muista, että Jeesuksen maisemissa viini voi olla juomavettä terveellisempikin vaihtoehto ja että tapakulttuuri siellä on tosiaan viinin eikä viinan käyttöä.

Tämä ei ole myöhästynyt raittiuskilpakirjoitus. En ole absolutisti. Olen kuitenkin absoluuttisesti sellaisen välit-tämisen kannattaja, jossa on yksi ehdoton välittäjä, rakkauden käskyn kiteyttäjä, Jeesus Kristus. Kun ihmisinä kaipaamme välillemme rauhanrakentajaa, rakkauden apostolia, ruumiillistajaa, joka ruumiillistuu myös meissä itsessämme, jos sen uskomme ja sallimme tapahtuvan, mikä meidän on ollakaan juhlassa jos toisessa. Tai kunntelijana, tukihenkilönä, joka on itse kaatua uupumuksesta ja kyvyttömyydestään sanoa "ei". Joka tarvitsee itseään suuremman välimiehen sanomaan rohkeasti "kyllä" silloin kun oma välittäminen on tosiasiassa kyllittelystään huolimatta nollilla.

 

 

 

 

Kirjoittaja

Päivi Huuhtanen-Somero
Päivi Huuhtanen-Somero

Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.