Töissä maahanmuuttajien parissa

Viitisentoista vuotta sitten olin yhdeksän kuukauden ajan hommissa maahanmuuttajien parissa. Lukion ja valtiollisen palveluksen jälkeen työttömän elämään piti saada vaihtelua, joten sain työharjoittelupaikan maahanmuuttajien parissa. Silloinen Kuopion Aikuiskoulutuskeskus huolehti ulkomaalaistaustaisten mitä erilaisimmista opetuskursseista.

Kohtasin kymmeniä ihmisiä mitä erilaisimmista taustoista, kulttuureista, maista ja uskonnoista. Joukkoon mahtui pakolaisia ja työn perässä maahan muuttaneita, kuin myös suomalaisen kanssa perheen perustaneita. 2000-luvun alussa irakilaisia pakolaisia oli runsaasti, nuoria parikymppisiä miehiä ja naisia enimmäkseen, jotka olivat jo käyneet peruskoulua Suomessa. Toinen isompi ryhmä olivat inkeriläiset, joita oli muuttanut Savoonkin melko runsaasti.

Ensimmäinen kohtaamani opetusryhmä oli monikulttuurinen. Ryhmässä oli irakilaisia, inkeriläisiä, jokunen eurooppalainenkin, yksi turkkilainen, dominikaani Väli-Amerikasta ja valkovenäläinen, sekä pari afrikkalaista. Se oli mielenkiintoinen uskontojen sekamelska, jossa katoliset, ortodoksit ja muslimit sekä suomalaiset luterilaiset luovivat eri kulttuuritaustojen ja tapojen kesken. Huomasin, että ihmisen oman uskonnon ja kulttuurin kunnioittamisesta, hänen oman identiteettinsä arvostamisesta, kehittyi keskinäinen luottamus ja hyvä yhteistyö.

Olin tämän ryhmän kanssa eniten tekemisissä, pääasiassa opetuksessa avustamassa. Heille annettiin pitkä lisäkurssitus peruskoulun monissa perusaineissa ja kielissä. Hiljalleen kykenin tekemään opetusmateriaalia ja antamaan itsenäisesti tukiopetusta tietotekniikan äärellä. Oppitunneilla annoin apua ja neuvoja, tärkeimpänä työvälineenä kuulakärkikynä. Sillä oli hyvä osoittaa paikkaa tehtävissä, näyttää kirjankohtaa tai osoittaa seinällä olevia kielioppisääntöjä. Ajan kanssa maahanmuuttajien luottamus minua kohtaan syveni, jolloin irakilaiset miehet pyysivät minua neuvomaan puolisoitaan – mikä oli iso luottamuksen merkki. He eivät kokeneet minua uhkaksi musliminaisille ja osasin pitää asiallisen etäisyyden – musliminaisia (ainakaan irakilaisia) eivät saaneet koskea ketkään muut miehet kuin perheenjäsenet ja lähisukulaiset. Kynä oli siis erittäin oiva työväline, aina.

Minusta oli mielenkiintoista tutustua erilaiseen uskonnollisuuteen. Pohjois-Afrikasta tulleet marokkolaiset, somalit ja arabit olivat luonnollisesti muslimeja, ja heillä kaikilla oli jotain pientä eroa uskontonsa ja sen sääntöjen suhteen. Somalit taisivat olla jollain tavoin tiukimpia, mutta aika rennosti he asiat silti ottivat; irakilaiset olivat vahvan tapatietoisia; marokkolaiset naiset olivat selvästi kohdanneet länsimaisen kulttuurin, pukeutumisessa paljon eurooppalaista, ja heitä oli mahdollista tervehtiä jopa kätellen; albanialaista ei olisi tunnistanut muslimiksi ellei olisi itse sitä tiennyt. Kristityt nyt menivät ylipäätään eurooppalaiseen tyyliin. Ortodokseilla oli aina omat juhla-aikansa, kuten katolisilla myös.

Näkyvimmin uskontoa harjoittivat irakilaiset. Heillä oli omat rukoushetkensä päivittäin ja sopivasti luovien tunnit eivät häiriintyneet mitenkään, eivätkä rukouskumarrukset rauhallisessa tilassa häirinneet ketään. Jonkun kerran rukoushetki oli samassa tilassa, missä olin koevalvonnassa. Seurasin vierestä kiinnostuneena rytmiä, tapaa rukoilla, kumarrukset… He olivat uskollisia muslimeita, täytyy myöntää. Ramadankuukauden aikana kouluruokailussa muslimit toivat omat astiat mukaansa, jossa he eivät ruokansa kotiinsa illan/yön päivällistä varten. Ruoka-astioissa ja –ottimissa piti olla tarkkana, etteivät liharuoat ja kasvisruoat olleet millään tavalla kosketuksissa toisiinsa. Muslimeille voitiin tarjota vain kasvisruokia, kun kristityt popsivat nyt mitä vain. Eipä siinä pieniltä kärhämiltä vältytty, kun jotkut oppilaat onnistuivat sotkemaan kauhat ja ottimet – sitten kuultiin aika kovasanaista vääntöä hetken aikaa ja henkilökunnalla yritettiin selvittää oppilaiden riidanaiheita.

Uskonnollisista tavoista suoriuduttiin juuri kunnioituksella. Kun tiesi nipun perusasioita uskonnosta, sen tavoista ja käytännön säännöistä, pärjäsi tosi hyvin. Ja aina mentiin maassa maan tavalla – Suomessa suomalaisilla yhteiskunnan säännöillä, joihin maahanmuuttajia perehdytettiin ja opastettiin. Aina yhteiskuntaan mahtuu monet pienet kulttuuriset ja uskonnolliset paikallissäännöt, jotka eivät kuitenkaan häiritse yhteiskunnan menoa yhtään. Välillä pystyi hyvässä hengessä vähän vinoilemaan jollain asialla – irakilaiset innostuivat kiusaamaan minua graavilohesta, josta kerroin tykkääväni. Aina välillä jostain kuului ”suolakala”, kun heistä raa’an kalan mussuttaminen oli ällöttävää.

Toisaalta, suomalaiset olivat Irakissa ehkä arvostettuja 1990-luvulla, mutta ihminen on aina taustayhteisönsä ja tapojensa, ynnä ennakkoluulojensa vanki. Eräs irakilainen kertoi minulle, miten heidän äitinsä oli valmistanut Irakissa suomalaiselle vieraalleen ruoaksi lampaan aivoja, mitä suomalainen oli kuulemma edeltä käsin kauhistellut. Hyvällä ruokahalulla oli suomipoika lampaansa pistänyt poskeensa, ennen kuin hänelle oli kerrottu mitä oli syönyt. Siinä suomipoika sitten pyörsi ennakkoluulonsa ja oli todennut, että hyvää purtavaa aivot olivat.

Suomalaisena maahanmuuttajien parissa oppii arvostamaan paljon omaa kulttuuriaan ja identiteettiään, kuin myös uskontoaan. Selkeä identiteetti, ja oman maansa historian ja kulttuurin tunteminen auttoi aina maahanmuuttajien parissa. Kun tunnen itseni, on helppo kertoa, kuka olen, mistä tulen ja millaisessa kulttuurissa elän. Kiersin useamman maahanmuuttajaryhmän kanssa Kuopion museoissa ja kirkoissa, ja osaltani välitin heille tietoutta suomalaisesta kulttuurista ja uskonnollisuudesta. Välillä muutamien ryhmien kanssa innostuttiin menemään urheilun pariin keilahalliin tai pistettiin pystyyn lentopallopeli Kuopio-hallissa. Pelien äärellä kilpailtiin keskenämme, rakennettiin toverihenkeä ja oltiin yhdessä. Kuka tietää, millaisia ystävyyssuhteita näiden kohtaamisten kautta maahanmuuttajien kesken syntyi.

Maahanmuuttajien taustatarinat ovat kaikki yksilöllisiä. Suurin osa maahanmuuttajista oli pakolaisia, jotka olivat joutuneet pakenemaan sodan ja vainon jaloista. Erään irakilaisen olemuksesta oli silloinkin nähtävillä kidutuksesta aiheutuneet henkiset haavat… Inkeriläiset olivat tavallaan paluumuuttajia, mutta myös maahanmuuttajia, vereltään veljeskansaa, mutta myös vieraita. Suomalainen yhteiskunta oli heille silti vieras, mutta osittain tuttu – on venäläisessä yhteiskunnassa paljon yhteistä myös länsieurooppalaisen yhteiskunnan kanssa.

Työrupeamani loppupuolella paikalle saapui kieliopetukseen ryhmä burmalaisia. Heidän kasvoistaan huomasi, miten onnellisia he olivat saatuaan turvapaikan Suomesta ja päästyään pois pakolaisleiriltä Thaimaan puolelta. Innostus ja kiinnostus uudesta asuinmaasta ja sen kulttuurista oli aitoa. Motivaatio oppia kieltä oli korkealla. Koulurakennuksen käytävillä leijaili pian uudet ruoka-aromit burmalaisten ottaessa eväänsä esille. Eniten minua sykähdytti heidän aito välittäminen, avoimuus ja ilo. Kun olin jo tottunut olemaan irakilaisten ja inkeriläisten parissa, tämä sulkeutunut suomalainen jöröttäjä kohtasi rehellisen läsnäolon ja aitouden, arvonannon ja kunnioituksen heti ensikohtaamisella.

Näiden puolentoista vuosikymmenen jälkeen muistelen edelleen tuota vajaan vuoden työharjoittelua. Se oli hieno aika elämässäni, jossa sain tutustua omaan kulttuuriseen, yhteiskunnalliseen ja hengelliseen identiteettiini, kuin myös erilaiseen kulttuurikirjoon ja ihmisiin. Opin luovimaan uskontojen ja tapojen sisällä luopumatta yhtään omasta identiteetistäni. Oma identiteettini päinvastoin vain vahvistui. Sain kohdata ihmisiä, jotka kunnioittivat minua ja luottivat minuun. Suomalaisena olin aina ensi alkuun varautunut, mutta opittuani tuntemaan maahanmuuttajia, pääsin luopumaan turhasta varauksellisuudesta. Minun piti oppia kohtaamaan heidät tasaveroisina ihmisinä ja se oli erittäin hyvä opetus – olemme erilaisia ihmisiä, mutta aina samanveroisia. Enkä koskaan ole kokenut itseäni niin vastaanotetuksi ja tervetulleeksi kuin aasialaisten ja afrikkalaisten parissa. Joka kerta hymyssä suin minua on tervehditty kädestä pitäen. Myös vieraillessani ulkomailla huomaan eurooppalaisten suhtautuvan avoimen myönteisesti ulkomaalaisiin. Ihmisten kohtaamiset ovat olleet Länsi-Euroopassa pelkästään positiivisia ja ystävällisiä. Hankalia kohtaamisia itselläni ei ole tullut vastaan vielä, onneksi.

Kun olen seurannut uutisointia turvapaikanhakijoista ja suomalaisista, niin paljon ennakkoluuloja vähentäisi ja turvallisuuden tunnetta lisäisi yksinkertaisesti ihmisten kohtaaminen ja keskustelu. Jos oma identiteetti on hyvä, kulttuurituntemus hyvä ja osaa tavalliset sosiaaliset taidot, niin ihmisten kohtaamisessa ei yleensä tule ongelmia. En oikein usko, että turvapaikanhakijat lisäävät turvattomuutta kaupunkiemme kaduilla. Enemmän luulen, että sen tunteen luomme me suomalaiset itse. Ennakkoluulomme ja niistä aiheutuvat pelkomme, kuin myös virheelliset tietomme, ovat kaiketi suurin ongelmamme.

1 kommentti

  • Esa Löytömäki sanoo:

    Kiitokset aidosta, rehellisestä ja ihmistä arvostavasta kirjoituksesta. Oman identiteetin arvostus on ikkuna erilaisiin kulttuureihin – ja päinvastoin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ville Hassinen
    Ville Hassinen

    Kuopiolaissyntyinen, kolmen- ja neljänkympin puolikieppeillä oleva seurakuntapappi ja sivutoiminen tutkijanplanttu. Aikansa Pohjois-Karjalan laulumaita kierreltyään olen palannut kotiseuduilleni vaatimattomien (ja niitten oekeetten) ihmisten pariin Savoon Kuopion kupeeseen. Kirjoittelen osin seurakuntatyön näkökulmasta, milloin sitten eksyn naputtelemaan pohdiskellen ja sukeltelen syvempiin uomiin.