Toivoa on – vai onko?

Lupauduin syksyllä Espoon hiippakunnan Toivoa on -ryhmään pappisehdokkaaksi kirkolliskokoukseen seuraavaksi nelivuotiskaudelle 2020-2023. Listamme tunnuslause voisi lyhyesti olla: olemme sillanrakentajia. Omasta puolestani haluan avata kirkossa tilaa kaikille, mutta en kaikelle (näinhän myös Mikkelin piispa Seppo Häkkinen on asiaa linjannut).

Suurin kysymys seuraavalla kirkolliskokouskaudella tullee olemaan avioliittokysymyksen ratkaisu. Monen konservatiiviystäväni mielestä tässä ei ole mitään ongelmaa, koska se on jo ratkaistu: kirkolla on jo avioliittokanta ja sillä mennään ja pulinat pois.

Ei liene yllätys, että liberaaliystäväni ovat päinvastaista mieltä: kirkolla on kyllä avioliittokanta, mutta nykytilanteessa, jossa Suomen avioliittolainsäädäntö on jo kohta kolme vuotta sitten muuttunut, se on oikeudellisesti epäselvä ja kirkon tulee muotoilla oma avioliittokantansa uudelleen.

Helanderin malli?

Ratkaisua tähän etsitään ns. Helanderin mallin pohjalta. Se voisi tarkoittaa sitä, että kirkko ei muuta avioliittokantaansa, mutta sallii sen rinnalla myös toisen, teologisesti perustellun näkemyksen, joka mahdollistaa papille vihkiä myös samaa sukupuolta olevia kirkon jäseniä avioliittoon Suomen avioliittolain mukaisesti.

Nykytilanteessa kaikkien kirkon jäsenten avioesteiden tutkinta voidaan hoitaa myös kirkon rekisteripalveluissa, mutta itse vihkiminen tapahtuu siviiliviranomaisen edessä. Kaikille kirkon jäsenille tämä logiikka ei avaudu, vaan monet samaa sukupuolta olevat parit toivovat, että kirkon pappi voisi hoitaa myös avioliittoon vihkimisen.

Tässä on ongelman ydin, joka pitäisi kyetä ratkaisemaan. Ne papit, jotka ovat suostuneet vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja, ovat toimineet nykylainsäädännön mukaan Suomen avioliittolain mukaisesti, mutta eivät ole noudattaneet kirkon avioliitto-opetusta ja eivätkä pappislupaustaan (näin ainakin vielä tällä hetkellä, kun ennakkotapausta Oulun hiippakunnassa vielä tutkitaan korkeimmassa hallinto-oikeudessa).

Mutta tämänhän hallinto-oikeus linjaa aikanaan, joten turha mennä asioiden edelle. Kirkolliskokousedustaja, asianajaja Risto Tuori on osuvasti todennut, että Luterilaisen regimenttiopin mukaisesti vihkimismenettely onkin valtiovallan asia, mutta kirkollisen vihkimisen edellytykset sen sijaan kirkon oma asia, johon valtio ei perustuslain 76 §:n nojalla voi puuttua”. Tähän kirkon autonomiaan korkein hallinto-oikeus joutuu siis samalla ottamaan kantaa.

Mistä voidaan tehdä kompromissi?

Syy siihen, miksi itse suostuin tälle sillanrakentajien listalle, on yksinkertainen: koska Vapahtajamme tahtoo, että hänen omansa olisivat yhtä. Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut” (Joh 17:21). Tästä ei voi tehdä kompromissia.

Mutta avioliittokäsityksen suhteen voi ja tulee voida tehdä kompromissi. Vastoin joidenkin ääriajattelijoiden epäluterilaista ja epäraamatullista teologiaa, tämä ei ole pelastuskysymys. Mutta yhtä lailla epäraamatullista ja epäluterilaista on sellainen ääriajattelu, että asia on ratkaistava vain maallisena kysymyksenä ilman raamattuargumentteja.

Kun olen asiaa paljon joutunut pohtimaan – sekä kirkolliskokouksessa että oman paikallisseurakunnan linjakysymyksenä – olen saanut paljon hyviä näkemyksiä siitä, kuinka asia tulisi ratkaista kahtia jakautuneessa kirkossa niin, että kumpikin osapuoli voisi kokea saavuttaneensa kiistassa riittävästi, mutta samalla antamaan jossain määrin periksi.

”Kolmisäikeinen lanka”

Jaan tässä yhden näkemyksen, jonka espoolainen luottamushenkilö Jukka Kivimäki muotoili minulle yhdessä käytyjen keskustelujen pohjalta. Minusta tämä ”kolmisäikeinen lanka” (ks. Saarn 4:12) vaikuttaa hyvältä ja toimivalta:

  1. Kirkon pappi voi kirkkojärjestyksen 2. luvun 18§ 2. momentin ja avioliittolain 16§:n nojalla muutoin asettamien edellytysten täyttyessä, osana pappisvirkansa toimittamista, vihkiä vain kirkon avioliitto-opetuksen mukaisen kihlaparin. Vihkitoimitus on tällöin toimitettava kirkkokäsikirjan mukaisesti.
  2. Kirkon pappia ei voida osana virkavelvollisuuttaan määrätä vihkimään muuta kuin edellä määritellyn kihlaparin.
  3. Vihkiessään avioliittolain 17§:n nojalla muun kuin edellä määritellyn kihlaparin, kirkon pappi vastaa henkilökohtaisesti avioliittolain muiden edellytysten täyttymisestä. Asiaa ei tällöin käsitellä virkavelvollisuuden rikkomisasiana tuomiokapitulissa.

Kohdassa 1. ei oteta erikseen kantaa kirkon avioliitto-opetukseen, vaan edellytetään, että kirkon pappi pappisvirkansa toimittaessa sitoutuu siihen. Kohdassa 2. puolestaan rajataan kirkon avioliitto-opetuksesta poikkeavat vihkitoimitukset työvuoroja jaettaessa papille määrättyjen työtehtävien ulkopuolelle. Pappi toimii tällöin – kirkon virkamiehenä tosin – omalla ajallaan ja vastuullaan.

Kohdassa 3. taas rajataan – sekä kirkon avioliitto-opetuksesta että muutoin kirkkojärjestyksen 2. luvun 18§:stä poikkeavat – vihkitoimitukset tuomiokapitulien käsittelyn ulkopuolelle. Linjaus ei kuitenkaan rajaisi kirkkoherran tai piispan direktio-oikeutta, eikä toisaalta estäisi papin muutoin mahdollisesti epäasiallisen toiminnan käsittelyä tuomiokapitulissa.

Koska kirkkokäsikirjan vihkikaava koskee vain kirkon avioliitto-opetuksen mukaista toimitusta, avioliittolain 15§:n ja avioliittolain muiden säädösten täyttyminen jää vihkivän papin omalle vastuulle tilanteessa, jossa kirkkokäsikirjaa ei noudateta.

Voimassa olevan laintulkinnan mukaan kirkon pappi voi pätevästi vihkiä kihlaparin, joista kumpikaan ei ole kirkon jäsen. Kirkko-opillisesti kirkon pappi toimii ko. tilanteessa maallisen virkavallan edustajana.

Onko kirkon ykseys itseisarvo vai ei?

Näin kirkko voisi halutessaan ratkaista myös kirkkoa ja seurakuntia jakavan avioliittokysymyksen kompromissilla, jossa kirkon avioliitto-opetus ei muutu, mutta kirkko muuttaa oman suhtautumisensa niihin pappeihin ja jäseniinsä, jotka haluavat noudattaa Suomen avioliittolakia. Näin kirkossa on tilaa kaikille, mutta ei kaikelle.

Olen itse edelleen käytettävissä kirkolliskokouksessa tämän tyyppisen kompromissin edistämiseen – sikäli kun piispainkokouksen selvitys ykseyden edistämisestä kirkossamme tältä pohjalta on mahdollista. Uskon, että se on, koska teologisesti kirkon ykseys on itseisarvo, sillä on se on Vapahtajamme selvä tahto.

Jos kirkkomme sisällä siedetään erilaisia sakramenttikorostuksia ja kirkko-opillisia painotuksia, miksei kirkossa siedettäisi erilaisia avioliittonäkemyksiä – kunhan kirkon oma opetus ja raamatuntulkinta on näissä mahdollisimman selvä?

Mitä sinä ajattelet ja toivot, jotta kirkkomme ei metodistikirkon tavoin hajoaisi tähän kysymykseen?

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Samaa sukupuolta olevien kirkolliselle vihkimiselle on teologiset perusteet, joita kaikki eivät toki hyväksy. Tutkimusten mukaan kai jo yli puolet papeista olisi periaatteessa valmiit vihkimään myös samaa sukupuolta olevat parit, ja osa jo vihkii. En lähde nyt keskustelemaan näistä perusteista, koska niistä on jo eri yhteyksissä keskusteltu paljon. Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että samaa sukupuolta olevat parit tarvitsevat saman kirkollisen vihkimisen vahvistuksineen ja siunauksineen kuin muutkin parit.

    Näyttää siltä, että jotkut esittävät nyt, että papit voisivat vihkiä samaa sukupuolta olevat parit käyttämättä kirkkokäsikirjan kaavoja, ikään kuin tuomarin ominaisuudessa. Vähän tämäntapaista mallia esitettiin myös eronneiden vihkimiseen 1900-luvulla. Meidän aikamme näkökulmasta erimielisyys eronneiden vihkimisestä ei enää kuulosta suurelta ongelmalta, mutta kyseessä oli todella polttava ja vakava erimielisyys, ja katsottiin, että siinä seisoo tai kaatuu raamattuoppi, kirkko-oppi ym.

    Vuonna 1958 (ja edelleen pienin muutoksin 1963 ja 1984) hyväksyttiin ns. riisuttu vihkikaava, josta siunausosuudet oli vähennetty minimiin, ja jossa ennen kaikkea ei ollut avioliiton vahvistamista Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Tämäntapaisesta kaavasta konservatiivien johtohenkilöihin kulunut lääninrovasti Timo Holma sanoi kirkolliskokouksessa syksyllä 1984:

    ”Pappi voi avioliiton vahvistajana rinnastaa itsensä tuomariin, joka avioliittolain velvoittamana vihkii jokaisen, joka on lain mukaisesti kuulutettu. Mutta avioliiton vahvistaminen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen on niitä kysymyksiä, joiden edessä monet papit esim. kolmesti eronnutta vihkiessään joutuvat todella kriisiin.”

    On huomattava, että erillinen kaava hyväksyttiin tilanteessa, jossa kaikkien pappien oli lain mukaan vihittävä kaikki kirkkoon kuuluvat ja rippikoulun käyneet parit, myös siis eronneet (vaikka kirkon oppidokumentissa Katekismuksessa kaiken aikaa pidettiin avioliittoa erottamattomana). Pappi saattoi valintansa mukaan käyttää riisuttua kaavaa – mitään sellaista päätöstä ei tehty, että pappi voisi vihkiä eronneet vain tällä kaavalla.

    Jos nyt olisi (kenties onkin?) se tilanne, että kaikilla papeilla olisi virkavelvollisuus vihkiä myös samaa sukupuolta olevat parit, silloin ymmärtäisin vaatimuksen, että mahdollistettaisin vihkimiset myös käsikirjan nykykaavoja käyttämättä.

    Nyt kuitenkin näyttää siltä, että jotkut siviilivihkimisen tyyppistä vihkimistä samaa sukupuolta oleville pareille esittävät pyrkivät estämään mahdollisuuden normaalikaavan käyttöön myös niiltä papeilta, jotka katsovat velvollisuudekseen vahvistaa myös samaa sukupuolta olevien liiton ja pyytää myös näiden parien avioliittoon Jumalan siunausta.

    Tämä ei mielestäni käy laatuun. Minusta on ok, että torjujia ei velvoiteta vihkimään ja siunaamaan samaa sukupuolta olevia pareja, mutta se ei ole, että he pyrkivät estämään toisiakin tässä asiassa.

    Ymmärrän, että samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen ja varsinkaan siunaaminen ei ole vastustajien mielestä oikein, ja ehkäpä heidän mielestään nämä parit eivät saa siunausta, vaikka sitä heille pyydetäänkin. Omaan vapauteen pidättyä väärästä siunauksesta heidän on kuitenkin tyydyttävä. He eivät voi hallita kaikkia muitakin.

    Mielestäni tämä kaikki liittyy siihen isompaan asiaan, että meidän on kirkossa tehtävä tilaa toisillemme, mutta kukaan ei saa pyytää sellaista tilaa, joissa toiset suljetaan pois.

    Tämä ei ole teoreettinen keskustelu. Asialla on kiire. Ihmisten elämä ei odota.

    • Jo oppikoulun uskontotunneilla opetettiin, että luterilaisuudessa Raamattu on ainoa auktoriteetti. Ei voida siis tehdä niin päin, että otetaan joku teologinen kirjoitus ja tulkitaan Raamattua sen valossa vaan niin että tätä teologista kirjoitusta tulkitaan Raamatun valossa.

      Vesa Hirvonen kirjoittaa, että samansukupuolisten vihkimiseen löytyy teologisia perusteita. Pitkässä kirjoituksessaan hän ei edes yritä perustella väitettään eikä siis mainitse ainuttakaan perustetta.

      Jään odottamaa Hirvosen viitettä raamataunkohtaan, jossa sanotaan esimerkiksi että mies erotkoon isästään ja äidistään ja liittyköön mieheensä.

    • ”Näyttää siltä, että jotkut esittävät nyt, että papit voisivat vihkiä samaa sukupuolta olevat parit käyttämättä kirkkokäsikirjan kaavoja, ikään kuin tuomarin ominaisuudessa. ”

      Kirkolliskokous ei voi hyväksyä tarkoitukseen mitään kaavaa hyväksymättä asiaa myös teologisesti. Tämä puolestaan edellyttää 3/4 äänten enemmistöä.

      Mikään ei estä ns. sateenkaaripappeja muotoilemasta yhteiseen käyttöönsä jotain omaa kaavaansa.
      Toki tällöin tulee pohdittavaksi, sisältyykö kaavaan jotain sellaista, että sen lausuessaan kirkon pappi poikkeaa kirkon opista.

    • Jukka Kivimäki, Kirkkojärjestys estää. Eivät papit voi miten vain kehitellä omia kaavojaan toimituksiin, ks. KJ 1§: Jumalanpalvelukset on pidettävä ja kirkolliset toimitukset suoritettava kirkkokäsikirjan mukaisesti.

    • > Eipä ole estänyt …

      Mielestäni on hieman eri asia, että pappi omavaltaisesti päättää soveltaa kirkkokäsikirjaa kuin kirkolliskokous nimenomaisesti kehottaisi pappeja toimimaan kirkkokäsikirjan vastaisesti. Lopputulos on tietysti sama, mutta tämä ei välttämättä ole se, mitä kirkolliskokous haluaa tehdä.

      Kysytään nyt silti: Ymmärtääkseni tällä hetkellä vihkimiset tapahtuvat siten, että käytetään kirkkokäsikirjan kaavaa ja vaihdetaan sieltä YKSI sana siinä kohtaa kun kysytään, halutaanko ottaa N.N aviomieheksi tai aviovaimoksi. Onko tämä mielestäsi sopiva kaava ”sateenkaaripapeille” käytettäväksi vai pitääkö kaavan erota enemmän kuin yhden sanan verran heteroparin vihkimisestä?

    • Minä tulkitsen asian seuraavasti: Kirkkojärjestys takaa kirkon jäsenille oikeuden toimituksiin (asiaankuuluvasti määritellyin rajoituksin) ja edellyttää, että toimitukset suoritetaan kirkkokäsikirjan mukaisesti. Näinollen pappi ei voi toimittaa esim. vihkimistä siten, että siihen kuuluisi vain yhteiskunnan virkamiehenä suoritettava varsinainen vihkiminen eli vahvistus/toteamisosuus ilman siunausosuuksia. Koska kirkkokäsikirjassa ei ole erillistä kaavaa samaa sukupuolta olevien (tai esim. kolmanteen sukupuoleen kuuluvien henkilöiden) vihkimistä varten, pappi heidän tapauksessaan käyttää/soveltaa siellä nyt olevia kaavoja.

    • Juuri tuosta on kyse.
      Koska kirkko ei ole virallisesti hyväksynyt vihkimistä, ei sellaiseen myöskään anneta virallisia ohjeita. Soveltaessaan kirkkokäsikirjassa olevaa kaavaa saman tai muun sukupuolisen parien vihkimiseen, pappi on itse vastuussa tästä sovelluksestaan.

    • Kuten olen jo aiemmin todennut, myös eronneiden vihkimisen asia keskustelutti kirkkoa pitkään 1800- ja 1900-luvuilla. Korkeassa oppidokumentissa katekismuksessa avioliitto määriteltiin erottamattomaksi. Toisaalta valtiolla katsottiin olevan luterilaisen teologian mukaan oikeus hallinnoida avioliittoa, ja valtio piti eronneiden vihkimistä mahdollisena.

      Voi sanoa, että kirkko ei ole koskaan tehnyt virallista päätöstä eronneiden vihkimisestäkään, varsinkaan kaikkien eronneiden vihkimisestä. Päinvastoin kirkolliskokouksen 3/4 enemmistön kanta vuonna 1948 oli, ettei eronneita vihitä muutoin kuin erittäin painavista syistä. Koska rajoitusta ei tuolloin eikä muulloinkaan saatu asianmukaisesti kirkon lainsäädäntöön, papit kaiken aikaa vihkivät kaikki avioliittolain oikeuttamat ehtoollisella/rippikoulun käyneet kirkon jäsenet avioliittoon, myös eronneet. Eronneet vihittiin joko samoilla kaavoilla kuin muutkin tai papin valinnan mukaan riisutulla kaavalla, josta puuttui mm. avioliiton vahvistaminen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja joitain siunausosuuksia. On huomattava, että ns. riisuttua tai lyhyttä kaavaa ei koskaan virallisesti määritelty eronneiden vihkimisen kaavaksi.

      On syytä huomata, että valtio on uskonut vihkioikeuden papille, ei kirkolle. Kukin pappi on itse vastuussa kaikista vihkimisistään tai vihkimättä jättämisistään.

    • ”Kuten olen jo aiemmin todennut, myös eronneiden vihkimisen asia keskustelutti kirkkoa pitkään 1800- ja 1900-luvuilla.”

      -Tätä eronneiden vihkimistä (kuin myös noitavainoja ym 🙂 ) tuodaan jatkuvasti näihin keskusteluihin rinnastukseksi. Että ”kun silloinkin…”

      Mutta toimiikohan se ihan, koska avioliiton ja sen pysyvyyden ihanteen suhteen verrattavissa oleva muutos (vrt. se mitä nyt halutaan) olisi, että eroaminen ja toinen (tai kolmas tai ties kuinka mones avioliitto) katsottaisiin aivan yhtä ihanteelliseksi ja ideaaliksi vaihtoehdoksi, ja tilanteeksi vihittävien kannalta kuin ensimmäinen avioliitto.

      Ei. Avioliiton purkamattomuus ja elinikäisyys on edelleen ihanne, vaikka ehtoja vihkimisen suhteen on löyhennetty huomattavasti. (Käytännössä otettu kokonaan pois.)
      Olisi aika iso juttu, jos opetus ja näkemys tässä asiassa kirkossa virallisesti muuttuisi.

      Toinen avioliitto (kuin myös kolmas, neljäs tai ties kuinka mones) on aina poikkeamista alkuperäisestä ihanteesta, joka on ensimmäisen avioliiton kestäminen kunnes kuolema erottaa.

      Tästä syysä, itse henk koht ajattelen, että vihkimisen ehtoja eronneiden kohdalla olisi syytä tiukentaa. Tai niin, ettei vihittäisi vaan harkinnanvaraisesti siunattaisiin. Tai voitaisiin vihkiä riippuen eron syistä tai siitä onko toinen vihittävistä ensimmäistä kertaa menossa avioon jne.

      Toki tämä olisi mutkikkaampi ja työllistävämpi vaihtoehto. Mutta mielestäni johdonmukaisempi sen linjauksen kanssa, että kirkon opetus asiasta on edelleen se, että avioliitto on tarkoitettu elinikäiseksi.

    • ”Päinvastoin kirkolliskokouksen 3/4 enemmistön kanta vuonna 1948 oli, ettei eronneita vihitä muutoin kuin erittäin painavista syistä. Koska rajoitusta ei tuolloin eikä muulloinkaan saatu asianmukaisesti kirkon lainsäädäntöön, papit kaiken aikaa vihkivät kaikki avioliittolain oikeuttamat ehtoollisella/rippikoulun käyneet kirkon jäsenet avioliittoon, myös eronneet.”

      -Aivan. Eli tämä on esimerkki siitä miten käy, kun linjausta ei noudateta johdonmukaisesti vaan annetaan periksi. Siinä mielessä rinnastus on toimiva, jos käytetään esimerkkinä siitä miten kirkon ei pitäisi toimia. Siis katsoa läpi sormien.

    • ”On syytä huomata, että valtio on uskonut vihkioikeuden papille, ei kirkolle. Kukin pappi on itse vastuussa kaikista vihkimisistään tai vihkimättä jättämisistään.”

      Niinpä niin ja yksittäisen papin ei pidä odottaa, että kirkon keskushallinnosta annettaisiin jokin ohje, miten pitäisi tehdä se, mitä ei pitäisi tehdä lainkaan.

  2. Väite , ettei kyseessä ole teologinen kysymys vie asian mielestäni sivuraiteelle. Pohjimmainen kysymys on juuri teologinen. Kysehän on siitä hyväksymmekö homoseksuaalisuuden luonnollisena käyttäytymismuotona.
    Tämän asian Raamattu kuitenkin yksiselitteisesti kieltää. Tämän tähden en usko että mitään yhteyttä voidaan rakentaa vain sille pohjalle, että näin suuri erimielisyys Raamatun merkityksestä voidaaan sivuuttaa.

    Kirkon sisäinen rakenne on jo selkeästi eriytynyt kahdeksi vastakkaiseksi tahoksi. Jos nyt kirkko pyrkii ensisijaisesti säilyttämään yhteyden näiden kahden tahon välillä ja vain sillä perusteella, ettei kirkko hajoa, niin seurauksena on jatkuva – ja kirkkoa rasittava ristiriita. Molemmat tahot kärsivät ja menettävät paljon. Kirkon jakaantuminen voisi siksi olla molemmille puolille hyväksi. Kumpikin taho saisi vapauden viedä omaa agendaansa rauhassa eteenpäin. Olisiko se käytännössä jotenkin mahdollista on sitten ihan eri asia.

  3. Lainaus blogista: ”Kohdassa 3. taas rajataan – sekä kirkon avioliitto-opetuksesta että muutoin kirkkojärjestyksen 2. luvun 18§:stä poikkeavat – vihkitoimitukset tuomiokapitulien käsittelyn ulkopuolelle. Linjaus ei kuitenkaan rajaisi kirkkoherran tai piispan direktio-oikeutta, eikä toisaalta estäisi papin muutoin mahdollisesti epäasiallisen toiminnan käsittelyä tuomiokapitulissa.”

    Tässä yksi mahdottomuus TK mallista. Tuomiokapituli ei voi, eikä saa jättää tutkimatta sille tehtyä kantelua, valitusta, muistutusta, tahi muuta pyyntöä asiasta mikä koskee kirkon järjestystä, lakia, tahi muutoin loukkaa seurakuntalaisen oikeutta tulla kohdelluksi asianmukaisesti ymmärryksessä mistä kirkon järjestys, ja laki puhuvat.

    Kun virallista päätöstä samansukupuolisen konsensuksen tahtomisen vahvistamisen oikeudesta kirkossamme ei ole on tietysti kapitulien otettava jokainen asiasta tehty muistutus asianmukaiseen prosessointiin oli asiaan haluja enemmän tai vähemmän. Asiantila missä kapitulit kieltäytyisivät prosessista loukkaisi kirkon rivijäseniä, lisäksi kieltäytyminen aiheuttaisi vakavan kysymyksen kirkon papille annetun vihkioikeuden järkevyydestä suhteessa sen oikeuteen ja velvoitteeseen huolia niin oikeudesta kuin velvoitteesta samanarvoisesti kaikkia Ihmisiä kohtaan.

    • Edelleen lainaus blogista.”Koska kirkkokäsikirjan vihkikaava koskee vain kirkon avioliitto-opetuksen mukaista toimitusta, avioliittolain 15§:n ja avioliittolain muiden säädösten täyttyminen jää vihkivän papin omalle vastuulle tilanteessa, jossa kirkkokäsikirjaa ei noudateta.”

      Jos kuitenkin halutaan puhua vihkimisestä samansukupuolisessa asiassa olisiko kirkkotila sopiva moiseen fyysisenä paikkana. Kun kirkkokäsikirjaa ei noudatettaisi miten ja millä sanoilla pappi onkisi selville konsensuksen samanmielisyyden tahtomisen jos kysymyksiäkään nykymuodossa ei tarvitsisi tehdä.

      Tällä menolla voisi hyvin olla edessä päivä jolloin pappi kirkkotilassa ns.vihkii ja uskova maallikko heti sen jälkeen siunaa. Maistraatissa edellinen käy hyvin, periaatteita ei tarvitse loukata eikä polkea, ja kaikki voivat kuin saavat käydä matkaa selkä suorassa.

  4. Kiitos kaikille kommenteista. Ne noudattelivat suunnilleen sitä, mitä ounastelinkin.

    Tyytymättömimpiä olivat ne, joiden mielestä mitään kompromissia ei tarvita. Kompromissi edustaa luopumusta tai jonkinlaista syrjintää. Tämä oli tiedossa, mutta kiitos kuitenkin.

    Sitten ryhdyttiin kuurnimaan hyttysiä: onko KHo:n tehtävä määritellä kirkon autonomiaa. No, ei ole. Mutta se joutuu ottamaan kantaa siihen, miten avioliittokysymyksessä kirkon autonomia toteutuu ja mihin sakka se ulottuu yksittäisen papin edesottamuksissa, kun pappi ei riko Suomen lakia, mutta ei toimi kirkon omien pelisääntöjen mukaisesti.

    Pitääkö meidän avioliittokysymyksessä / virkakysymyksessä sanktioida pappi vai laatia uudet pelisäännöt, jossa on enemmän pelitilaa palvella seurakuntalaisia..?

    Tai sitten dissattiin: tämä on TK-malli. No, ei ole. Kysykää vaikka.

    Mikä tämä sitten on? Keskustelun avaus kompromissin välttämättömyydestä. Siis jos halutaan pitää kirkko kasassa. Mutta onhan täällä jo sanottu ääneen sekin, ettei sellaista pidetä välttämättömänä.

    Kaikista rakentavista kommenteista ja kompromissin paranteluehdotuksista olen kiitollinen. Toivon, että joku ottaa ne kirkolliskokouksessa esille, jos en itse sinne enää pääse. Se on äänestäjien käsissä, ja itse muutos on kirkon Herran ohjauksessa.

    Mikään muutos kirkossa ei voi olla itsetarkoitus. Sen tulee palvella Kristuksen evankeliumin ymmärtämistä ja vastaanottamista. Niin on tämän kompromissinkin tarkoitus.

    Jos kompromissia ei löydy, kirkkomme hajoaa. Mikä todistus se sitten on evankeliumin muutosvoimasta? Kaikki oikeassa olijat kokevat vain olevansa yhä enemmän oikeassa. Kunnes tulee seuraava kriisi, jota ei osata kompromissilla ratkaista, koska sellaisesta ei ole mitään opittu – ja katso, hajaannus jatkuu.

    Katsokaa Suomessa vaikuttavia luterilaisia yhteisöjä. Ne kaikki ovat syntyneet hajaannuksen tuloksena. Jokaikinen. Yksikään ei ole syntynyt siksi, että Kristuksen evankeliumi on valloittanut sydämiä. Sen sijaan ne ovat enemmän tai vähemmän ajautuneet erilleen ehdottomasta oikeassa olemisen tarpeesta ja silkasta vallankäytöstä ja vastenmielisyydestä toisinajatelevia kohtaan. Siis haluttomuudesta / kyvyttömyydestä tehdä kompromissia ja sietää erilaista ajattelua saman paikallisen Kristuksen ruumiin sisällä.

    Tätä viime mainittua ei tarvitse erikseen provosoida esiin, koska se asuu perisynnin vaikutuksesta meissä kaikissa kasteen jälkeenkin.

    Sen sijaan Kristuksen evankeliumin syvällinen oivaltaminen ja sydänten valloitus edellyttää rukousta myös erimielisten kanssa ja nöyrtymistä Jumalan Sanan (Kristuksen) arvovallan alle. Silloin halutaan pitää Jeesuksen seurassa ja kirkossa mukana kaikki kastetut – elleivät he itse tahdo mennä pois.

    Näillä omilla kommenteilla vielä kiitos kommenteista. Kompromissia tarvitaan ja siksi sitä pitää voida vielä kehitellä. Jos joku on eri mieltä, voi alkaa jo pohtia, millaisen uuden luterilaisen yhteisön haluaa perustaa jo olemassa olevien lisäksi.

    • Lainaus kommentista,”Mikä tämä sitten on? Keskustelun avaus kompromissin välttämättömyydestä. Siis jos halutaan pitää kirkko kasassa.”

      Helanderin malli oli kait keskustelun avaus, ja tämä ehdotus kehittelyä. Vaikeus tässä oli huomata miten omantunnon vapaus katsoo asiaa mitä osa kirkon papeista pitäisi syntinä.

      Suoraselkäisintä olisi kirkolliskokouksen toimivan sanan malliin missä kirkollinen vihkiminen koskisi vain miestä ja naista. Edelleen kirkolliskokous antaisi kirkon papille mahdollisuuden toimittaa siviilivihkimisen mallilla ilman käsikirjan ohjausta jolla ruksi ja todistajat saadaan paperiin rekisteröintiä varten.

      Toki vihkioikeudesta voidaan luopua jolloin kiusaa asiasta yhtäkkiä ei olisi, mutta edellinenhän ei pidä paikkaansa.

      Ilman kirkon päätöksiä venkulointimallien vaikeus on siunauksen asia jolloin pappi pyytää maallikon siunausta ilman kirkon, ja sen alttarin yhteyttä.

      Kirkon hajoamisen toivomista tai toteutumista ei tämä haaste sisällä. Hengellisyyden katsominen teologiassa asiassa sen sijaan hyvin aiheuttaa vaivaa millä hyvin haluttaessa saa railoja syntymään.

      Piispat ovat valinneet mielenkiintoisen strategian tärkeässä kysymyksessä. Asiasta He ovat luvanneet palaveerata tavatessaan, mutta ilman kollegiaalista makua asiasta He eivät katso voivansa tulla julkisuuteen. Tätäkö varten tarvitsemme moisen Piispajoukon. Toivottavasti kokousten lounas· ja päivällislistat kelpaavat kunkin makunystyröille paremmin, että saa syödyksi.

  5. Esitän väitteen: Kiinteistönkauppa on tehtävä kirjallisesti tai sähköisesti. Joku kysyy miten perustelen. Vastaan, että asiasta on säännös maakaaren 2 luvun 1 §:ssä.

    Saanko nyt Turtiaiselta sanahelinän sijasta vastauksen: mihin raamatunkohtaan perustuu väitteesi että samansukupuolisten vihkimiselle on teologiset perusteet?

    Kn otit kantaa myös juridiseen puoleen niin voin sinulta kysyä vielä: saako seurakuntasi työnteijä tehdä ihan mitä haluaa, kunhan ei riko lakia?

    • Juhani Ketomäki: ”Saanko nyt Turtiaiselta sanahelinän sijasta vastauksen: mihin raamatunkohtaan perustuu väitteesi että samansukupuolisten vihkimiselle on teologiset perusteet?”

      Saat toki: minä en ole vihkimässä ketään samansukupuolista avioliittoon, koska sen teologiset perustelut eivät minua vakuuta.

      Sinun pitää siis kysyä näitä teologisia perusteluja niiltä, jotka katsovat voivansa teologisin perustein vihkiä samaa sukupuolta olevia avioliittoon.

      Sen sijaan, että itse jäisin inttämään näistä teologisista perusteista, joiden suhteen yksimielisyyttä ei ole tähänkään mennessä syntynyt (eikä todennäköisesti ikinä synnykään), haluan etsiä sellaista kompromissia, joka kelpaisi suurimmalle osalle meistä konservatiiveista ja maltillisista liberaaleista (heitäkin on).

      Ääripäät eivät kuitenkaan koskaan tule suostuman mihinkään kompromissiin. Mutta he eivät lopulta ratkaise kirkolliskokouksessa avioliittokysymyksen tulevaisuutta. Se on meidän maltillisten sillanrakentajien käsissä. Kuten muukin kirkon tulevaisuus.

      Ääripäät perustakoot halutessaan omat kirkkonsa, kuten tähänkin sakka on aina kirkon historiassa tapahtunut. Kunnes ne sitten taas hajoavat teologisiin kiistoihin. Oman kirkkomme historia on tästä hyvä esimerkki.

      Edellä mainituista syistä olen esittänyt, että kirkko ei saa luopua omasta Raamattuun lujasti ankkuroituvasta avioliitto-opetuksestaan, mutta rakkauden tähden kirkon on suostuttava siihen, että monet sen papeista haluaisivat palvella myös niitä kirkkomme jäseniä, joille kirkon opetuksen mukainen avioliitto on mahdottomuus.

      Tässä heitä suojaa Suomen avioliittolaki. Sen noudattamisesta ei kirkossa pitäisi sanktioida ketään. Me emme siis siunaa sellaista toimintaa, jossa toimitaan vastoin kirkon omaa avioliitto-opetusta, mutta emme myöskään sanktioi sitä, että joku toimii niin noudattaessaan voimassa olevaa lakia.

      Eikö tähän jää jännitteitä? Tietysti jää. Niin kuin kaikissa kompromisseissa. Sen tähden meidän konservatiivien on luovuttava jostain saadaksemme pitää tärkeimmän: kirkon avioliitto-opetuksen. Sen tähden myös liberaalien on luovuttava jostain saadakseen pitää tärkeimmän: samaa sukupuolta olevien oikeuden saada haluamansa pappi vihkimään heidät avioliittoon Suomen lain mukaan ilman kirkollista sanktiota.

      Ei siis kummallekaan täysin loogisesti eikä aivan tyydyttävästi, mutta juuri niin kuin kompromissin idea onkin: tässä asiassa päästään eteenpäin eikä kirkko hajoa tähän kiistaan.

      Mutta odotellaan kuitenkin ensin piispojen vastausta kirkolliskokouksen ponteen (Arto Antturin esitykseen), että piispat tuovat esityksen kirkolliskokoukseen siitä, kuinka kristittyjen ykseyttä edistetään tässä avioliittokysymyksessä.

    • En tiennyt, ennen kuin kerroit, että asia on vielä virallisesti vireillä. Luulin, että TK-liike ja muut kirkon viholliset pitävät sitä esillä häirintätarkoituksesssa.

      Jos näin kerran on, pitänee kirkolliskokouksen käyttää varttitunti siihen, että todetaan, että asiassa ei voi eikä tarvitse tehdä mitään.

    • Kyllä, kirkolliskokous on antanut piispainkokouksen tehtäväksi saattaa kirkolliskokouksen käsittelyyn ehdotus vihkimiskysymyksen ratkaisuksi. Sitä piispat pohtivat.

  6. Tavallisena talaajana en tiedä mitä haittaa kirkolle on joistakin pienistä Luterilaisista yhteisöistä, jotka aktivoivat jäseniään toimintaan. Sen sijaan että seurakuntalaiset kirkossa istuisivat penkissä tumpit suorina ja korkeintaan ovat tukemassa toimintaa, jossa heillä ei ole muuta merkitystä, kuin olla mukana tapahtumissa, jotka toteutuisivat sellaisenaan ilman heitäkin. Eikö työkenttää riitä kaikille?
    Hajaannus voi olla suuri etu suomen Siionille.

    • Mikäli Pekka Pesonen katsoo pienempiä henkilöseurakuntia on ajatus hyvä katsoa.

      Olisiko 500.taa vai 1000 sopiva määrä Suomessa. Edellisillä eväillä kustannus kirkosta eroamisen jälkeen olisi 20.stä, 10.een euroon kuukaudessa säännöllisen jäsenyyden harjoittamisessa. Toki henkilöseurakunta on tässä arvioitu kohtuullisen isoksi.

      Tällä rahalla voi järjestäytyä, maksaa sos.kulut, ja maksaa korvausta autonkin käytöstä. Kun jotkut hyvästä palvelusta suorittaisivat enemmän voisi henk.koht. eläkesäästötilikin papille olla mahdollinen kartutettavaksi.

      Löytyisikö sitten Suomessa pappia mediaanitulon alittavaan työhön. Sitä saa epäillä. Käytännössä palkka olisi 2500·2700 euroa kuukaudessa. Kovasti sairastaa ja väsyä ei sitten saisi kun vaivaa pitäisi sitten hoitaa Kelassa, ja sehän ei ole helpoimmasta päästä.

      Edellämainitusta rahasta osa menisi vielä kirkkona toimivan yhteisön armollisesti luovuttamiin tiloihin kokoontumisiin kahdesti kuussa tilavuokrina jos niitä katsovat luopioina eronneille edes vuokrata voivan vaikka samaa asiaa ajaisivatkin, nimittäin hengellisyyden asiaa.

      Toki tupaillat ruokapaloineen toisivat haasteeseen ryhtyneelle papille täytettä vatsaan että kotonakin olisi laitettavaa jos vielä vaimo ja lapset olisivat kyydissä mukana.

      No, ei tätä vakavasti tarvi ottaa, vaan ryhtyä iltapalalle useilla ihan runsaan kylmäkaapin sisällyksen muistuttamana.

    • Rauhanyhdistysläisyyhän olisi esimerkki mahdollisuudesta katsoa henkilöseurakuntarakennetta käytännössä.

      Liike itse ei tälläistä tahdo kun etuudet kirkon yhteydessä ovat suuret alkaen uusiutuvien pappiensa asiasta, jotka sujuvasti toinen jalka omassa, ja toinen jalka virassaolon seurakunnassa palvelevat seurakuntiaan.

      Edellisessä ei tietenkään kirkon, ja sen politiikan kannalta ole kysymys oikeasta uskon ymmärtämisestä, mikä asia tuli esille nyt eläköityneen Emeritus Salmen asiassa, kun Hän vaitiolon jälkeen totesi toivovansa samanlaista hengellisyyttä löytyvän toisistakin seurakunnista vaikka Hänen synninpäästönsä Rauhanyhdistyksen kesätapahtumassa katsottiin epäkelvolliseksi.

      Näin kirkon johdon tahto on hengellisyyden katsomisessa mitä kirkossamme harjoitetaan, ei niin asian moraalisesta puolesta huolehtimisessa kirkon rivijäsenten oikeudessa saada asiaankuuluvaa opetusta ja hengellistä tiennäyttöä.

  7. Miten sitten pärjäävät Luterilalset papit tuolla Inkerinmaalla ja Virossa? Tuohon samaan suuntaanhan me joka tapauksessa olemme menossa. Parinkymmen vuoden päästä ollaan jo hyvin lähellä sitä tilannetta. Omassa srk:ssa ainakin resussit siinä ajassa jo puolittuu. Hyvät ajat on takana ja nyt ei ole sitä vielä oikein tajuttu. Onhan se nyt vielä kiva ajatella, että kirkon työssä olemisesta pitäisi vielä saada täysi palkkakin.
    Ne ajat ovat yllättävän pian ohi.

  8. Turtiainen: ”Syy siihen, miksi itse suostuin tälle sillanrakentajien listalle, on yksinkertainen: koska Vapahtajamme tahtoo, että hänen omansa olisivat yhtä. ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut” (Joh 17:21). Tästä ei voi tehdä kompromissia.”

    Kun Jeesus puhui ”heistä kaikista” joiden tulisi olla yhtä, hän puhui seuraajistaan, niistä, jotka olivat erotettuja maailmasta.

    Kansankirkkomme on Tunnustuskirjojenkin mukaan sekoitus uskovia, teeskenteljöitä ja jumalattomia. Kun jäsenyys perustuu imeväiskasteelle eli käytännössä syntyperälle (eikä uskolle ) niin sellaiseen sekoitukseen päädytään väistämättä.

    Mutta miten jumattomat ja uskovat voivat olla yhtä? Onko toivoa sellaisesta, että luterilaisen kirkon kaltaisessa yhteisössä voisi vallita jäsenten todellinen yhteys? Voiko sellaiseen päästä kompromisseilla?

    Minä en näe pienintäkään toivoa sellaisen suhteen.

    • Harmillista, että Risto Kauppinen on noin pessimistinen. Minä taas en tunne yhtään ns. todellisten, ”vedestä ja Hengestä” uudestisyntyneiden ja maailmasta erotettujen uskovaisten kristittyjen ryhmittymistä yhtään sellaista, jossa ei olisi mukana myös teeskentelijöitä. Myös silloin, kun nämä yrittävät esittää olevansa yhtä hurskasta porukkaa.

      Näissä yhteisöissä on kateutta juonia, panettelua, kyräilyä, vihapuhetta, juoruja, ahneutta ja muita karkeita syntejä, joita saa myötähäpeällä seurata, kun nämä lopulta aina paljastuvat.

      Ja aina maailma saa lisää syytä ivata kristillistä uskoa, ja kirkko saa aihetta häpeään, katumukseen ja parannuksen tekoon, vaikka nämä synnit olisivat tapahtuneet kirkon oman toiminnan liepeillä: herätysliikkeissä ja muissa kristillisissä ”maailmasta erotettujen” yhteisöissä, joissa vannotaan oikean ja elävän uskon nimeen ja siteerataan ahkerasti Raamattua ja Tunnustuskirjoja.

      Onko Risto Kauppisella jokin erityinen syy nähdä, että olisi olemassa jokin kristillinen yhteisö, joka olisi edellä kuvattua onnistuneempi kilvoituksessaan ja antaisi paremmin toivoa Kristuksen kirkolle? Ja mihin muuhun siellä oleva yhteys voisi perustua kuin Jumalan armoon Kristuksessa?

    • Jouni, luulen, että ymmärsit mitä ajoin takaa, mutta tarkennetaan ja selitetään.

      Totta kai jokaiseen kristilliseen yhteisöön tulee ananiaksia ja safiiroita ja noita simoneita. Kaikkiin yhteisöihin päätyy niitä, jotka edustavat orjantappuramaaperää tai tienviertä.

      Kuitenkin seurakunnan luonne riippuu vahvasti siitä mille perustalle se muodostetaan ja mikä on sen jäsenyyden kriteeri. Jos kriteeri on henkilökohtainen usko ja uskollisuus Jeesukselle ja Hänen Sanalleen niin sellaisessa yhteisössä on ainakin periaatteessa mahdollisuus yhteyteen, vaikka se ei inhimillisen heikkouden tähden täysin onnistuisikaan.

      Vapaissa suunnissa luonnollisesti jokaisessa jäsenessä on lihan mieli. Ja kaikki eivät välttämättä edes huomioi Paavali sanoja: ”Jos te lihan mukaan elätte, pitää teidän kuoleman; mutta jos te Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin saatte elää.” Lihallisuus tuo riitaa.

      Seurakuntapohja on kuitenkin erilainen esimerkiksi Suomen luterilaisessa kirkossa, jossa jäsenyys tulee syntyperän johdosta saadun imeväiskasteen perusteella (jota ei Sanasta löydy). Studia Ecclesiastican tilastoista voi laskea, että lut. kirkossa on miljoonasta kahteen miljoonaa jäsentä, jotka eivät pidä Jeesusta Jumalan Poikana. Kun siinä joukossa on sellaisiakin, jotka haluavat vaikuttaa kirkossa (ajaen ehkä omia agendojaan), niin eikö ole aika selvä, että yhteys on jo teoriassankin mahdotonta. ”Mitä yhteistä on uskovalla uskottoman kanssa” (2. Kor. 6:15). Ei ole pessimismiä tunnustaa sitä. Se on realismia.

      Kysyit, että mihin muuhun yhteys voisi perustua kuin Jumalan armoon Kristuksessa. Paavali kirjoitti roomalaisille heidän yhteisestä uskostaan. Usko oli yhteyden perusta. Paavalin ja kirjeen vastaanottajien usko oli syntynyt evankeliumin kuulemisen ja vastaanottamisen kautta. Ei syntyperän kautta. Armo tuli sen uskon kautta.

      Muistetaan sekin, että meitä ei haasteta vain yhteyteen vaan monessa Raamatun kohdassa myös yksimielisyyteen. Sekin tulisi löytää ja mistäpä muusta olisi kyse kuin siitä, että kaikilla tulee olla yhteinen Raamatun mukainen mieli.

  9. Käsitin siis väärin, että Turtiaisen mielestä vihkimiselle on teolögisia perusteita. Hiirvonen väitti, että teologisia perusteita löytyy, mutta ei hänkään ole mitään löytänyt.

    Tulkinta siitä, että Paavali puhuessaan samaa sukupuolta olevien seksuaalisuhteista ei tarkoita samaa sukupuolta olevien seksuaalisuhteita, on vain teologiassa mahdollinen.

    Rikosoikeuden emeritusprofessori Erkki Aurejärvi sijoitti romaanihenkilönsä suuhun virkkeen; Teologia on sitä, että kun Raamatussa on mikä tahansa teksti, voi aina sanoa. että teksti ei tarkoita sitä mitä siinä lukee.

    Jos täällä tavallisessa elämässä joku seurue sopii, että nähdään huomenna lounaalla, teologi voi tulkita sen niin, että ei suinkaan ole tarkoitus nähdä huomenna lounaalla. Jos joku sitten kysyy, että mitä se sitten tarkoittaa, teologi vastaa, että se voi tarkoittaa mitä tahansa.

    • Samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimiselle löytyy teologiset perusteet, mutta ne perusteet nojautuvat toisenlaiseen raamattukäsitykseen, verrattuna luterilaisen tunnustuksen tulkintatraditioon. Näkemyserot avioliittokysymyksessä ovat siis käytännössä seurausta näkemyserosta raamattukysymyksessä.

      Raamattukysymys on selkeästi tunnustuskysymys, eikä siinä voida tehdä kompromissia, vaikka praktiksen puolella jokin kompromissi löytyisi.

    • Jukka Kivimäki tiivisti tämän ongelman ja ratkaisun ytimen hyvin.

      Sitten voidaan tietysti vielä pohtia sitä, millaisia käytännön toimenpiteitä tarvitaan, jotta välttyisimme hallinto-oikeuksien tuomioilta ja osaisimme kirkossa ihan itse ratkoa kotoperäiset ongelmamme. Tästä apostoli Paavali kirjoitti hyvin Korintin seurakunnalle jo pari tuhatta vuotta sitten (1 Kor 6:4-7).

      Mitä tulee tuohon emer. prof. Erkki Aurejärven kommenttiin teologiasta, niin se sopii myös hyvin oikeustieteeseen. Mitä muuta se on ulkopuolisen silmin katsottuna kuin lakiin kirjattujen lauseiden tulkintaa ja korkeasti koulutettujen juristien väitteitä, että lakiin kirjoitettu teksti ei tarkoita sitä, mitä siihen on kirjoitettu..?

Kirjoittaja

Turtiainen Jouni
Turtiainen Jouni
Espoonlahden ev.lut. seurakunnan kirkkoherra, joka asuu pappisvaimonsa kanssa kahden Helsingissä. Kolme aikuista lasta. Ympärivuotinen pyöräilijä.