Tottumus - turva vai turmio?

Ihminen tekee paljon asioita tottumuksesta. Omaan elinympäristöön on muodostunut omasta, vanhempien tai muun tahon myötä tuttuja asioita, kuvioita ja polkuja, joita noudattaa ja seuraa ihan vain tottumuksesta ja niistä ei hevin luovu vapaaehtoisesti, vaan oivallusten tai ulkoapäin tulevien muutosten ja ärsykkeiden kautta. Joskus johonkin asiaan jää koukkuun vaikka ei haluaisi.

Jotkut tavoista ovat hyviä, kehittäviä tai terveellisiä ja jotkut muuten vain tarpeellisia ja tärkeitä oman ja toisen hyvinvoinnin kannalta. Osa tavoista vaikuttaa äkkiseltään tarpeettomilta ja ajanhaaskuulta, mutta niilläkin saattaa olla iso merkitys yleisen virkeystilan ja tyytyväisyyden ylläpitäjänä. Niitä voisi kutsua vaikkapa elämän tukipilareiksi ja niitä ei voi väheksyä, niiden mieltä tervehdyttävän vaikutuksen vuoksi, vaikka ne vaikuttaisivatkin turhilta.

Kuka on mitään sanomaan toiselle, onko jokin toiminta tyhjää, tarpeetonta ja merkityksetöntä, jos se vain antaa tekijälleen jotain? Eikö elämä ole jo itsessään sellainen, että sitä eletään itsestä huolehtimisen lisäksi paljolti itseä viihdyttäen? Mitä kivaa tänään tekisin? - kysymys jos puuttuu, onko mielenkiintoa enää elääkään?

Mieheni edusti aikoinaan erästä terveyskenkämerkkiä, jota mainostettiin selkää ja ryhtiä korjaavana tuotteena sen lisäksi, että olivat jaloille hyvät ja niinhän minäkin vetäisin jalkaani moiset tossukat ja ajattelin elämän sujuvan siitä eteenpäin entistä mallikkaammin. Hetken uskoin asiaan ja aika moni muukin tuttuni; samanlaisissa verkkokengissä mentiin helposti muutamat kesät suviseuroineen läpi.

Jossakin vaiheessa terveyskenkäbuumi meni ohi ja ihmiset huomasivat elämän sujuvan ihan mukavasti muillakin kengillä kulkiessa. Mutta siihen aikaan kun buumi oli kova, terveyskengät antoivat kummasti tukipilaria elämälle, ei siitä pääse mihinkään. Ne olivat tärkeät ja elämä ilman niitä sillä hetkellä olisi tuntunut huonommalta kuin niiden kanssa.

Monet aikanaan elintärkeät tuotteet päätyvät kierrätyskeskukseen. Niin hyvä asia kuin kierrätyskeskus onkin, usein masennun siellä. Minusta tuntuu niin masentavalta nähdä aiemmin niin tärkeitä tavaroita olevan läjäpäin hyllyissä ja kasoissa. Hetken tai vähän pidemmänkin ajan on jokin purkki, astia, vaate, huonekalu tai muu tarvike palvellut omistajaansa ja sitten se on hyljätty kierrätykseen.

Kierrätyskeskuksessa oleva kulahtanut, kellastunut häämekko on monella tapaa puhutteleva. Siitä tietää, että useimmiten sellainen hankitaan sydämellä elämän ihaninta juhlaa varten ikinä, yhden päivän se on päällä ja sitten se on tarpeeton ja ehkä kiertää muutamalla morsiamella vielä heidän juhlapäivinään päällä ja sitten on sen mekon lorun loppu. Aikanaan muutamassa tilanteessa hirveän tärkeä vaate. Viimeistään vuosikymmenen jälkeen sille jo nauretaan; mikä tyyli!

Pitäisikö perustaa johonkin henkisten asioiden kierrätyskeskus? Uskontojen, uskomusten, tieteen ja muiden eri alojen tai aihepiirien kaatopaikka, jonne voi viedä omia aiemmin elintärkeitä henkisiä pääomia muiden omaksuttaviksi tai hyljättäväksi. Joo, se kirjaosasto siellä kierrätyskeskuksessa on jo sellainen. Sieltä saattaisi löytyä minunkin Aila Ruohon kanssa yhdessä kirjoittama kirja Usko, toivo ja raskaus.

Yksi elämääni kaikista eniten mullistavista asioista historiassani ovat vanhoillislestadiolaisuudessa 70-luvulla järjestetyt hoitokokoukset. Tämä kokemus on just hyvä viedä kierrätykseen muiden hyljättyjen asioiden sekaan. Ajatella, että silloin aikoinaan niinkin tärkeä elämän ja kuoleman asia on tänään harhaoppi! Eli täysin tarpeeton, turha ja kaikenlisäksi julma asia pilasi elämääni tosi paljon.

Toinen paljon elämääni vaikuttanut asia on ollut televisiottomuus ja ihan turhaa sekin, koska tänä päivänä vanhoillislestadiolaisuudessa saa katsoa televisio-ohjelmia kaikista muista laitteista paitsi televisiosta, vaikka jotkut katsovat myös siitä ja jopa omistavat television. Eli televisiokielto oli minulle aikoinaan elämän ja kuoleman kysymys ja tänään se on höpöjuttu. Kierrätykseen vaan, ottakaa koppi! Täältä tulee myös partasynti ja korvakorukielto, hiiop, ota kiinni! En tarvitse enää niitä eikä tunnu tarvitsevan moni muukaan.

Jotkut pitävät kiinni ajatuksesta, että homoliitot ovat syntiä. Usko minua kun sanon, että kohta sitäkin käsitystä on henkisessä kierrätyskeskuksessa pilvin pimein, eikä niitä huoli kukaan. Tiedän kokemuksesta, että tänään elämän ja kuoleman asia on huomenna harhaoppi tai höpöjuttu.

Aah, njamnjamm, seuraava käsitys on ollut harmi kun se on päätynyt henkiselle kaatopaikalle: naisilla ei ole sielua J Aijjaijai, namm ja maiskis, miksi se on joutunut kaatopaikalle, minä ainakin haluaisin, ettei minulla olisi sielua. Vai onko minulla edes? Kuka sen voi todistaa? Eihän kukaan voi tuonpuoleisestakaan ihan mitään sanoa täyslaitavarmuudella, vaikka siitä niin paljon ”totuuksia” lauotaankin ja aiheen tiimoilta vahinkoa toisille maapallolaisille aiheutetaan.

Olen uskonut ja luottanut elämässäni ihan liikaa niin materiaan kuin hengellisiinkin asioihin. Hetkenä jonain, ne ovat elämää suurempia asioita ja kohta omanlaisellaan kaatopaikalla. Tällaista on ihmiselämä ja on ollut varmaan aina.

Joku asia; tavara, ilmiö, uskomus tai uskonto tarjoavat hetken totuutta elämään ja siihen haaskataan aikaa, vaivaa ja energiaa usein suuri määrä ja kohta koko homma vaikuttaa lähinnä tyhjänpäiväiseltä ajanhaaskuulta.

Minulle tänä päivänä on tärkeää lintujen valokuvaaminen. Ja vaikka tiedän, että se on huomisen huuhaata, se on nyt minulle tärkeää. Maapallo on enempi kuin täynnä hienoja lintukuvia ja omani eivät ole laadukkuudessaan ollenkaan kärkipäätä, mutta mukavaa kuvaaminen on. Se on minua viihdyttävä toiminta elämässäni ja viihtymäänhän tänne on tultu, vai mitä?

Ei ole tultu taivasta eikä helvettiä varten, vaan viihtymään. Pieni vauvakin yrittää ympäristöstään hamuta kaikkea viihdyttävää pikkukätösiinsä, äidin korua, helistintä ja jos ei viihdy, alkaa kitistä tyytymättömänä. Myös vanhemmat yrittävät kaikin tavoin viihdyttää lapsiaan. Siihen oikein kasvaa ja tottuu. Ja niin me kaikki yritämme viihtyä ja viihdyttää ja siksi kaikki kierrätyskeskukset, niin konkreettiset kuin henkisetkin, pullistelevat liitoksissaan.

Tämän päivän viihdyke on huomisen huuhaata. Nähtäväksi jää, mikä eilisen, tämän päivän ja huomisen ikuisuusasia on ikuisuuden huuhaata. Sitä odotellessa, moi!

Ps. Ehkä lausahdus ”kaikki on turhaa” ei ole huomisen huuhaata, hmm.

1 kommentti

  • Markku Hirn sanoo:

    Tällä kertaa olen vain osittain samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Että tänne on tultu viihtymään on päivänselvää eikä siitä tarvitse väitellä.

    Muun suhteen sanoisin Salomoa siteeraten että kaikella on määräaikansa. Aivan konkreettisesti ,kun katsotaan elämänmenoa , niin elämän tarkoitus on aivan jotain muuta teini-ikäiselle kun jo kolmekymppiselle joka on käynyt joitakin elämän vaiheita läpi. Sitten kahlataan koko lastentuotto ja niiden kasvamisen varmistaminen ja samalla pitää elättä itsensä ja omansa ja mahdollisesti saada jotain nautintoa parisuhteestakin.Kullakin vaiheella on merkityksensä.

    Kun on eläkkeellä niin taas on löydettävä elämän tarkoitus uudestaan. Eli vaikka kaikki vaiheet ja niihin liittyvä rekvisiitta vanhenee, niin ei niitä vaiheita sovi vähätellä vaikka ne olivatkin väliaikaisia. Niinkuin ,että olisi joku ikuinen kaikille elämän aikakausille oleva yhteinen tarkoitus. Ei toimi. Riittä jos löytää tarkoituksen juuri siinä missä mennän.

    Noin ajatuksien viritteeksi voisi järkeillä niin, että elämän tarkoitus kunkin elämässä tapahtuu kolmessa portaassa. Ensiksi se oma viihtyminen elämässä .Sitten sen sosiaalisen ympäristön ,jossa elää ,hyvinvointiin osallistuminen ja edistäminen . Kolmanneksi se suuren metafyysisen taustasäteilyn tajuaminen joka sanoitetaan tieteen, uskonnon tai filosofian suurilla pensselin vedoilla.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Vuokko Ilola
    Vuokko Ilola

    Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suvanteissa, pyörteissä, myrskynsilmissä ja sen opetuksen läpivärjäyksessä rapiat nelikymppiseksi kasvanut naisimmeinen.

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit