Totuuden ja kansankirkon jälkeinen aika?

Otsikko nousi mieleeni muutamien Kotimaa-lehdessä olleiden kirjoitusten ja haastattelujen myötä. Professori Miikka Ruokanen kirjoitti (Kotimaa 7.3.) jo jokin aika sitten kirkosta kriittisesti ja käytti ilmaisua ”totuuden jälkeinen aika”. Sillä hän ilmaisi sitä, että uskon kysymyksistä on tullut hänen mielestään enemmän tai vähemmän suhteellisia ja että oppi on jäänyt liiaksi sivuun.

Ruokasen huoli voi olla toisaalta aiheellinen. Toisaalta kuulen siinä sellaisen painotuksen, joka tuntuu nykyaikana hieman vieraalta. Totuuden ja opin korostus voidaan nimittäin ymmärtää myös niin, että ihminen on oikea kristitty vain tietäessään ja tunnustaessaan tietyn opillisen kokonaisuuden. Usko ja spiritualiteetti ei ole irrallaan opista ja tiedosta, mutta niiden perimmäinen olemus on kuitenkin muuta kuin tietoa ja oppia.

Edelliseen liittyy keskustelu ja kannanotot kansankirkosta. Sellaisia tässä lehdessä esittivät muiden muassa Veikko Pöyhönen (21.3.) ja piispa emeritus Voitto Huotari (28.3.). Kansankirkko on tilastojen valossa ja tietyssä mielessä mennyttä. Toisaalta – ja kuten Veikko Pöyhönen kirjoitti – kansankirkollinen kirkon työnäky, visio, voi edelleen olla toimiva.

Kansankirkollinen työnäky tuo minulla ainakin mieleen, että kirkko on kansaa varten ja koostuu kansasta eli kirkon kastetuista jäsenistä. Kun kirkko on kansaa varten, tulee sen myös elää kansan rinnalla ja kansan parissa. Kansakirkolliseen työnäkyyn liittyy myös vahva missionaarinen näky: Kansan jäsenet tulee saattaa kosketuksiin evankeliumin sanoman kanssa tai pitää sen piirissä!

Kansankirkollisesta työnäystä voidaan kehitellä monenlaisia nykypäivän ja tulevaisuuden malleja kirkon ja seurakuntien elämään. Samalla kansakirkolliseen työnäkyyn liittyy kontekstuaalinen teologia, jonka tietysti tulisi olla vallitseva teologian malli kaikessa kirkon työssä.

Kontekstuaalinen teologia ei unohda oppia ja spiritualiteettia, mutta se ei myöskään kahlitse itseään ja sitä harjoittavia tietyn aikakauden opinmuodostukseen ja tulkintaan. Tässä mielessä ”totuuden jälkeinen aika” voi hyvässä mielessä olla aivan tervetullutta, kunhan pysytään kuitenkin kirkon uskon raameissa.

Emerituspiispa Voitto Huotarin minusta raikkaat ja ehkä joitakin hieman hämmentäneet ajatukset voidaan liittää edellisiin. Olen itsekin ollut ainakin jossakin määrin ”messu-uskovainen” eli korostan messun asemaa. Samalla on hyvä kuulla Huotarin viesti: Messu ei ole yksin ratkaisu kirkon ja seurakuntien haasteisiin. Oma havaintoni on se, että toimivia messuyhteisöjä ja messuseurakuntia voi syntyä ja on syntynyt taitavalla työllä. Samalla niihin liittyy kysymys siitä, että vain kohtuullisen pieni joukko alueen ihmisistä tulee messuyhteisöön. Kirkon tulisi olla kirkko myös muille, myös kerran tai kahdesti vuodessa messussa käyville.

Totuuden – tai ainakin vain tietynlaisen totuuden – ja kansankirkon jälkeinen aika nostaa tarpeen kontekstuaalisesta teologiasta ja kansalaisten kirkosta. Kirkkokäsityksemme mukaan kirkko ei ole vain tietyllä tavalla uskovien ja uskoaan ilmaisevien joukko, vaan kaikkien kastettujensa yhteisö, joka suuntautuu myös kaikkien alueensa ihmisten pariin. Tätä ”porteista ulos käymistä” meidän tulee kirkkona ja seurakuntina enemmän tutkistella ja harjoittaa! - Kirjoitus julkaistu Kotimaassa 11.4.2019

Toivo Loikkanen

 

37 kommenttia

  • En tullut tuohon kirjoittaneeksi suoraan, että en jaa Ruokasen huolta opin katoamisesta. Kirkosta käytävä julkinen keskustelu antaa siihenkin hyvin erilaisen näkymän kuin seurakunnissa tehtävän työn ja julistuksen tarkastelu. Seurakuntien työssä julistetaan melko perinteisellä ja oppimme mukaisella tavalla.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kosti Vasumäki sanoo:

    Olen Toivo samaa mieltä siitä, että seurakuntien julistus on vielä “melko” perinteistä ja luterilaisen opin mukaista. Mutta on myös esimerkkejä, jolloin kappalaisen suu koki “ekskommunikaation” esimiehen taholta, kun julistus ajoittain pysyi liian perinteisenä ja saarnavuorot vähenivät. Tosin niitä ei kokonaan poistettu.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Mielenkiintoinen ajatus tuo että oppi rinnastetaan totuuteen. Mikä oppi ja mikä totuus?

    Ymmärrän kyllä niitä, jotka vuosikausia ovat opiskelleet teologiaa siinä ,että heidän oppiosaamiselle on rajoitettu kysyntä. Eivät ihmiset hae oppia vaan jonkinlaista jumala-kokemusta tai aavistusta, missä muodossa se sitten on mahdollista.

    Niin kuin Toivo hyvin kirjoittaa, niin kirkon työvälineet ovat rajoitettu . Messu puhuttelee pientä sisäpiiriä niin kuin seurat ja raamattupiiritkin. Musiikki vetää puoleensa eikä sitä todellakaan saa väheksyä toisarvoiseksi. Musiikkikokemus avaa ovia sieluun eikä sitä aina tarvitse parannella opetuksilla.

    En tiedä sitä että onko totuuden etsiminen hävinnyt. Mutta kansankirkko on tänä päivänä jotain muuta mitä se on ollut.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Markku, kiitos kommentistasi! Ymmärsin niin, että Ruokanen väitti kirkon menettäneen otteensa uskon totuuteen ja että oppi on hukassa. Asia on vähintään kahtalainen: Ilman opillisia rajoja ja ilman uskon sisältöä kaikki menee suhteelliseksi. Ja toisaalta oppia korostamalla ja kirkastamalla kirkko ei pärjää sen paremmin nykyisessä maailmanajassa. Kirkossa tulee olla tilaa kysymyksille ja erilaisille näkemyksille. Muutamat asiat ovat tietysti luovuttamattomia kuten Kristuksen asema ja merkitys.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Teologinen Tiedekunta ei ota kantaa kirkon missioon.

      Näin papiksi tullaan tunnustamalla, tahtomalla, lupaamalla, vielä ymmärrettynä sukkession perinteen siunauksella, suorittamalla suullista ja kirjallista kapituleissa, ja kaffittelemalla samoissa paikoissa. Toki seurakunnan kutsukin olisi asiaa.

      Toki Jumalan uskoisi olevan papiksi tahtovalle absoluuttisesti valenttia asiaa mutta miten usein näin on kun kyselyssä 68 prosenttia miespapeista uskoi Jeesuksen syntyneen neitseestä.

      Kirkon missionäärisyys seurakuntalaisiin, usein sen rivijäseniin ilman heidän säännöllistä osallistumista, on opetuksen kannalta tärkeä asia huomata.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kosti Vasumäki sanoo:

    Hirn; Mikä oppi ja mikä totuus?

    Oppi uskosta yksin Jumalan Sanaan, joka vanhurskaaksi tekee.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Kiitos Toivo taas kerran asiallisen tyylikkästä blogista. Sen toinen kappale on malliesimerkki kauniin kohteliaasta tavasta kirjoittaa kriittisesti:) kyllä siitä näkyy se että et ajattele Ruokasen tavoin.

    Jäin eläkkeelle kolmisen vuotta sitten, ja huomaan saaneeni omalta osaltani tarpeeksi pyöreänpehmeästä puhetavasta. Työvuosinani minäkin kyllä osasin sen. Nyt tekee mieli sanoa vastaankin ja niinkuin ajattelen. Kirjoitat: ”Kansankirkollinen työnäky tuo minulla ainakin mieleen, että kirkko on kansaa varten ja koostuu kansasta eli kirkon kastetuista jäsenistä. Kun kirkko on kansaa varten, tulee sen myös elää kansan rinnalla ja kansan parissa. Kansakirkolliseen työnäkyyn liittyy myös vahva missionaarinen näky: Kansan jäsenet tulee saattaa kosketuksiin evankeliumin sanoman kanssa tai pitää sen piirissä!” Kirkko koostuu kansasta, on kansaa varten, se elää kansan rinnalla ja kansan parissa – minun on vaikea nähdä tässä muuta kuin että kansankirkko-paradigmassa kirkko on itseään varten. Se että siihen saadaan mukaan vahva missionaarinen näky johtuu mainitusta työnäystä puhuvan omasta missionaarisuudesta, uskon myös kunnioitetun Veikko Pöyhösen kohdalla. Kysykää vaikka teologisesti sivistyneiltä körteiltä, kaikenlainen evankeliumin sanoman kanssa kirkkokansan parissa päsmäröinti on paitsi tarpeetonta myös vahingollista.

    Silläkin uhalla että sekoitan yhteen toisilleen kuulumattomia asioita kysyn ystävällisesti: eikö kansankirkko-puhe ole yksiselitteisesti menneeseen takertumista, ja eikö siksi työnäytkin olisi parempi ottaa jostakin muualta?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu, Kiitos hyvästä kommentista, joka tarttuu hyvällä ja kriittisellä tavalla myös sisältöihin. Kansankirkko-puhe voi hyvin olla – ainakin osittain – menneeseen takertumista. Samalla siinä on kyse siitä, että näen ja muutamat muutkin näkevät siinä jotakin, mikä voi olla käyttökelpoista edelleen. Itse kuvasin sen noin. Oman kuvaukseni vastakohtana voi nähdä kirkon, joka vieraantuu kansasta – eli ihmisistä. Voi hyvin olla, että työnäyt pitäisi ottaa muualta. Mitä ne sitten olisivat. Ja vielä: Itse en lainkaan ajattele kansankirkkonäkyä “kirkkokansan” kanssa päsmäröintinä vaan ihmisten kanssa olemista evankeliumin asialla. Olen tietysti myös sitä mieltä, että seurauntayhteisössö riittää, että ihminen toimii paikallaan kristittynä ja turvaa Jumalaan ja Kristukseen. Sen enempää ja enempään häntä ei tarvitse lähestyä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Lainaus,”Olen tietysti myös sitä mieltä, että seurauntayhteisössö riittää, että ihminen toimii paikallaan kristittynä ja turvaa Jumalaan ja Kristukseen. Sen enempää ja enempään häntä ei tarvitse lähestyä.”

      Eli tämä on pelastavaa uskoa ja enempää Ihmisiä ei tarvitse opettaa saati vaivata.

      Onko Jumalan Armolupauksiin luottaminen ja Jumalan Armoon tarrautuminen myös pelastavaa uskoa. Jos näin on kirkkohan on tehnyt itsensä tarpeettomaksi. Olette Itse jossain kommentissa viitannut jälkimmäiseen asiaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka: Kiitos hyvistä kysymyksistä. Se, että ihminen elää omalla paikallaan kristittynä ja turvaa Jumalaan ja Kristukseen ei minusta ole oikein muuten mahdollista kuin niin, että ihminen on ollut seurakunnan julistuksen ja opetuksen piirissä. Sanaa ja sakramentteja siis tarvitaan siihen, että ihminen voi elää kristittynä omalla paikallaan. Ja seurakunta ei taas ole – ainakaan pelkästään – sitä, kun ihmiset osallistuvat seurakunnan toimintaan vaan kirkon “elämisen paikka” on nimenomaan maailmassa eli ihmisten elinpiireissä. Kirkkoa ja seurakuntia siis tarvitaan – tai tarvitaan niiden toimintaa, julistusta, opetusta ja sakramentteja.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Toisesta blogista huomasin aiemmin kirjoittamaani mikä passaa kyllä tähänkin:

      Kirkkomme vielä mielellään siunaa ruumiimme ja tämä asia vaikkei vainaja olisi ollut kirkon jäsen. Asiaa perustellaan sielunhoitoasialla kun saattoväessä hyvin on kirkon jäseniä. Tämä on hyvä kanta ja asia huomata ja ymmärtää.

      Kirkon viimeisenä palveluksena hoitamattoman sielumme lähettäminen elämämme antajalle on kuitenkin mielenkiintoinen, ja asian voisi huomata kun kirkkomme edes olisi yrittänyt antaa Meille sielun hoito·opetusta. Teologiselle huomaamiselle edellinen ei ole tässä kommentissa asiaa fiilistellä ruumiin ja sielun asian aikaan sidottuja merkityksiä kuolemassamme.

      Lupaamaansa sielunhoitoa kirkko ei edes halua tehdä julkisesksi jotta Ihmiset sitä osaisivat kysyä .

      Miksi kirkkomme ei seurakuntajäsenyyden harjoittamisesta puhu enemmän Uskontunnustuksemme mukaan. “Pyhän Hengen, Pyhän Yhteisen Seurakunnan,..”

      Onko joku erityinen syy ettei kirkon maksavia rivijäseniä haluta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Kiitos kirjoituksesta, se oli helppo lukea ja siihen on helppo yhtyä. Ehkä piispan kritiikki kohdistuu järjestöjen ja yhdistysten kilpailevaan messutoimintaan, joka johtuu virkakysymyksestä. Ei sinänsä messuun.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Tarkoitatteko sitä että teidän työnne kohdistuu kaikkiin kirkon jäseniin, kun esitätte, että kirkko on kaikkia varten? Jolloin messuun keskittyminen on mielestänne vähemmän merkityksellistä. Vain siinä tapauksessa kykenen ymmärtämään tekstiänne, että kirkko sanalla käsitätte itseänne ja omaa toimintaanne.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kirkko on jäseniään, mutta myös sananmukaisesti kaikkia muitakin varten. Meillä tämä toteutuu parokiaalisen periaatteen mukaisesti alueellisesti eli seurakunnan toiminnan piiriin kuuluvat kaikki sen alueella olevat. Ja vielä enemmän: Yksittäisen seurakunnan ja kirkon työ ylittää myös kansalliset rajat, koska olemme mukana maailmalla tehtävässä työssä. Sitä, mitä seurakunta on kaikkia varten, pitäisikin enemmän pohtia ja avata!

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Pekalta taas kerran erinomainen tarkennuskysymys:) en puutu siihen, mutta jotain messusta. Itse ymmärrän Voitto Huotarin huolen johtuvan “messu on kaiken keskus” -puheen kahdenlaisesta merkityksestä ja ymmärtämisestä. Kun sitä alettiin markkinoimaan ja toistamaan, se liittyi kirkkohallituksessa (siis ns. ylätasolla) käynnistettyyn jp/messu-uudistukseen jo melkein 30 vuotta sitten. Sillä tarkoitettiin (ainakin minun mielestäni), että messun tulisi ja messu voisi olla keiken srk-elämän keskus, ei niinkään sitä että se todellisesuudessa tai käytännössä (tai voidaan sanoa kirkko-sosiologisesti) sitä olisi. Sanonta on siis mielestäni painotetusti teologinen, seurakunnan ja kristityn hengellisyyttä eli spiritualiteettia ylläpitävä ja sitä rakentava keskus, josta kauniisti sanottuna kaikki lähtee – vai lähteekö??

    Ei meidän Toivo siis tarvitse luopua messukeskeisyydestä. Onhan blogisi vieressä kirkkomme ylimmän teologin kirjoittama hieno blogi, jossa asiaa valaistaan. Se mitä pelkään on että usein näitä asoita valaistaan niin kauniisti muotoilluilla lauseilla ja sanamuodoilla ettei itse asiaa huomaakaan… ja siksi kaipaisin joskus suorempaa selkopuhetta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu, Emme tosiaan tarvitse luopua messukeskeisyydestä, mutta sen rinnalle tarvitaan muutakin. Sellaisenkin vaaran huomaan, että kun syntyy innolla junailtu messuyhteisö – mikä on sinällään hyvä – siinä voi seurauksena hämärtyä seurakuntakäsityksemme. Eli tulee huomaamatta ajatus, että (koko) seurakunta on se messuihin tuleva porukka.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Sitäkö yritätte sanoa, että kirkon, eli työntekijöiden tulee järjestää toimintaa myös niille, jotka ei messuihin, eikä muuhunkaan hengelliseen toimintaan osallistu. Sellainen ajatus on sinänsä ihan hyvä, mikäli sillä pyritään tavoittamaan kaikkia. Myös sitä messuporukkaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka, sitäkin yritän sanoa tai sitä, että seurakunnassa tulee elää niidenkin kanssa ja huomioida ne, jotka eivät ole joka pyhä siellä messuyhteisössä. Ja jos kirkko haluaa pitää kiinni entisistä jäsenistä ja saada uusia, ei messu ole ehkä paras tavoittamisen väline vaan silloin tarvitaan “kujille ja aitovierille” menemistä. Minulle se on tuttua, kun olin merimieskirkon hommissa. Tällaisia toimintatapoja on muutamissa seurakunnissa otettu käyttöön ihan tavoitteellisesti, mm. Malmin srk palkkasi useita pappeja pariksi vuodeksi tekemään työtä pelkästään kaduilla ja kuppiloissa ihmisten parissa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tapio Tuomaala sanoo:

    Toivolta hyvä blogi. Kirkon kannattaisi poistaa Mannerheimin päiväkäsky ja laittaa Toivon teesit esiin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Toivo Loikkanen
    Toivo Loikkanen

    Olen 60-luvun alkuhetkinä syntynyt Keski-Karjalan kasvatti, nykyisin Savonlinnassa toimiva puolivallaton rovasti. Kirjoitan kirkosta, elämästä sekä uskon, toivon ja rakkauden näkymistä. Mielipuuhaani kesällä on mökkisaunassa saunominen ja talvella retkiluistelu. Matkustelen mikäli aika ja rahat riittävät siihen. Siviilissä kannan vastuuta OP-ryhmän aluepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana.