Tunnettu ja tuntematon Jumala

Ilmoitetun (Deus revelatus) ja salatun Jumalan (Deus absconditus) välinen jännite kuuluu kristillisen teologian peruskysymyksiin. Se ilmentää kristinuskon paradoksaalisuutta, joka huipentuu oppiin Kristuksen kahdesta luonnosta: tosi Jumala ja todellinen ihminen. Tätä paradoksaalisuutta ilmentää se, että voidaan samanaikaisesti sanoa, ettei Jumalaa ole kukaan nähnyt ja että: "Jumala on rakkaus" (1 Joh 4:8). Jo tämä lause kertoo, että kristilliseen Jumala-uskoon kuuluu varsin syvä sisältö, ei ainoastaan ei-tietämistä (agnostisismi).

Kristinuskon historiassa on myös tuttua, että uskon paradoksi laukaistaan jompaan kumpaan suuntaan, niin että joko jumalallinen tai inhimillinen puoli unohdetaan tai vastaavasti sitä ylikorostetaan. Tällöin kristinuskon paradoksaalinen ajattelumuoto unohtuu ja altistutaan pelkistyksille, jotka eivät tee oikeutta Jumala-uskon eri puolille.

K24 -uutisen (2.1.2013) mukaan emerituspiispa Lennart Koskisen mukaan "uskontunnustuksen luettaminen" voi olla jopa hengellistä väkivaltaa. Tuntuu aika erikoiselta, että joku vasten tahtoaan lukisi uskontunnustuksen. Pakottaminen lienee tässä suhteessa koko lailla menneisyyttä. Toinen asia on, että kaikki eivät ymmärrä kaikkea, mutta ei usko pelkästään älyn ja ymmärryksen asia olekaan vaan tunnustautumista kolmiyhteiseen Jumalaan, joka on rakkaus ja joka on ilmoittanut itsensä Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Yksilöä ei ole ilman yhteisöä eikä kukaan ihminen ole saari. Yhteisen tekeminen henkilökohtaiseksi ei lähtökohtaisesti suinkaan ole hengellistä väkivaltaa vaan uskontunnustuksen kontekstissa ehkä parhaillaan sen ilmaisemista, että haluaa seurata Kristusta ja olla hänen perheväkensä jäsen.  Kaiken ei tarvitse olla hallinnassa ja älyllisesti sileätä. Juuri siksi voi myös uskontunnustukseen yhtyä uskon totuutena, joka kiteyttää olennaisia asioita Raamatun sanomasta.

Koskinen viittaa uutisen mukaan yleiseen Jumalan määritelmään, jonka mukaan hänen tuntemattomuutensa olisi vankkumaton perusmääritelmä. Tämän jälkeen hän kuitenkin jatkaa uutisen mukaan, että Jumalaa "ei voida täysin tavoittaa". Koskinen viitannee Vanhan testamentin kohtaan: "Minä olen se joka olen" (2 Moos 3:14). Jumala-usko ei kuitenkaan redusoidu mihinkään yleiseen olemisoppiin. Kristillisen Jumala-uskon ja ekumeenisen toiminnan yleinen lähtökohta on usko persoonalliseen, kolmiyhteiseen Jumalaan. Kirkkojen Maailmanneuvoston baasista lainaten esimerkiksi Suomen Ekumeeninen Neuvosto hyväksyy jäsenikseen kirkot,jotka "tunnustavat Herran Jeesuksen Jumalaksi ja Vapahtajaksi Raamatun mukaan ja jotka sen vuoksi pyrkivät yhdessä täyttämään yhteistä kutsumustaan yhden Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kunniaksi". 

Klassisessa teologiassa ei ole kielletty luonnollisen jumalatuntemuksen arvoa, ja se on keskeinen lähtökohta käytäessä dialogia muiden uskontojen ja myös ateistien kanssa. Jo varhaisen kristikunnan ajoilta on kuitenkin lähdetty siitä, että vasta Jeesuksen Kristuksen tuleminen ihmiseksi silloittaa kuilun Jumalan ja ihmisen välillä. Agnostisismi tai terve varovaisuus ja itsekriittisyys on ihmisen omaa ajattelua ajatellen hyvä ohjenuora. Kristinuskon mukaan ihminen ei näet voi itsestään käsin tavoittaa Jumalaa sellaisena kuin hän itsensä ilmoittaa Jeesuksessa Kristuksessa. Nyt meillä kuitenkin on kristillisen uskon mukaan Jumalan itseilmoitus Jeesuksessa Kristuksessa, joka "meidän ja meidän pelastuksemme tähden" syntyi joulun lapseksi.

Marraskuussa käydyissä neuvotteluissa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon kanssa voitiinkin yhdessä todeta aiheesta "Tunnettu ja tuntematon Jumala" seuraavaa:

"Kirkon yhteinen usko on... enemmän kuin yksittäisten teologien näkemykset. Jumalan tuntemisessa ja Jumalasta puhumisessa keskeiseksi nousee kokemus elävästä Jumalasta, joka Jeesuksessa Kristuksessa on tullut ihmiseksi ja ilmoittanut itsensä. Tämä ilmoitus on kirkon julistuksen ja rukouselämän perusta. Nykyajalle on tunnusomaista merkitysten etsintä ja maailmankatsomuksellinen pohdinta. Usein sitä sävyttää epävarmuus. Kirkkojemme mukaan Jumalasta voidaan puhua. Hänet voidaan oppia tuntemaan ja löytää hänessä vastaus hengelliseen etsintään. Pohjan kirkkojen toiminnalle tässä ajassa luo sanoma Jumalasta, joka on läsnä ja johon voi luottaa myös silloin, kun asiat eivät pysy hallinnassa ja ihminen kokee epäonnistuvansa elämässään."

 

 

 

 

7 kommenttia

  • Esko Makkonen sanoo:

    Mielestäni hieno vastine täydentämään Koskisen mielipiteitä. Eikö oleellista ole se, mitä Jumala ilmoittaa itsestään? Meidän kuvitelmamme Hänestä menevät enemmän tai vähemmän pieleen, eikö vain? “Kaiken ei tarvitse olla hallinnassa ja älyllisesti sileätä.” Amen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Teemu Kakkuri sanoo:

    Kokoontunut seurakunta ei varmaan edes kuvittele tyhjentävänsä koko Jumalaa sanoissaan, mutta se pyrkiikin sanoittamaan yhteisen uskonsa. Uskontunnustus on luonteeltaan samalla ylistystä ja rukousta, ei pelkkä asialuettelo.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tomi Karttunen sanoo:

    Kiitos hyvistä, mieltä lämmittävistä kommenteista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Lauri K E Levanto sanoo:

    Tunnustaudun siihen joukkoon, jolle uskontunnustus on lievää henkistä väkivaltaa. (Lennart Koskinen). Uskontunnustukset ja tunnustuskirjat on kaikki tehty pois sulkemisen tarkoituksessa. Athanasios sanoo sen selvimmin: näin sinun on uskottava, muuten ei ole pelastusta.

    Se mitä näen ympäröivästä maailmasta ei ole minun vallassani. En voi sulkea silmiäni lähiympäristön alkoholiongelmilta. Se mihin uskon, ei myöskään ole minun vallassani, minun päätettävissä. Siis se mitä näen hengellisestä todellisuudesta.

    Uskontunnustuksia tarvitaan oikean opin vaalimiseksi. Siitä mikä missäkin on oikea oppi päättävät muut kuin minä. Voin alistua valtakonistolle, verotukseen ja nopeusrajoituksiin. Nekään eivät ole päätösvaltani piirissä. Sekin on henkistä väkivaltaa. Voin myös alistua lukemaan uskontunustuksen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tomi Karttunen sanoo:

    Kiitos näkökulmasta. Todellisuuden kohtaaminen ei suinkaan aina ole pumpulissa olemista. Ongelmallista on se, että termiä “hengellinen väkivalta” voidaan käyttää ideologisena lyömäaseena eikä liene hyvä käyttää sitä kovin kevein perustein. On myös todellisia uskonnon – ja ateismin – uhreja, joiden kärsimys tällöin monesti relativoituu tai käännetään terve itsensä haastaminen joksikin nurinkuriseksi. Kärsimystä ei elämässä voi paeta, mutta se voidaan paremmin kohdat toivon kantamana.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Särkiö sanoo:

    Tomilta hyvä lähestyminen teemaan uskontunnustuksesta: salattu ja ilmoitettu Jumala. Uskontunnustus ei ole kaiken tietämistä. Se on Jumalan omaan ilmoitukseen ja toimintaan liittymistä kysymyksessä Kolmiyhteisen Jumalan pelastustyöstä luomisesta, lunastuksesta ja pyhityksestä. Lennart Koskisen näkökulma uskontunnustuksesta hengellisenä väkivaltana heijastaa ajan individualismia ja halua sopeuttaa kirkon uskoa ihmisen tarpeista käsin. Sen eräs ilmentymä on toisinaan esiintyvä halu siivota kirkon uskosta Kristuksen kärsimys liian brutaalina. Mutta jos ihminen päättää uskon sisällöstä, mihin ihminen tarvitsee enää Jumalaa tai uskoa Häneen?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tomi Karttunen sanoo:

    Kiitos, Pekka, hyvästä kommentista. Juuri tästä näen minäkin olevan kysymys.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Tomi Karttunen
    Tomi Karttunen

    Minut vihittiin papiksi v. 1994 ja olen toiminut pääosin seurakuntapappina mutta myös apurahatutkijana sekä vuoden systemaattisen teologian lehtorina. Väittelin v. 2004 Dietrich Bonhoefferin teologiasta. Vuoden 2008 joulukuusta olen työskennellyt teologian ja ekumenian johtavana asiantuntijana Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa. Olen myös systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa.