Tunnustuskirjoista

Otsikko ei viittaa teologiaan vaan kaunokirjallisuuteen. Se ei liity kirjamessuihin vaan lukemisiini. Ja ajatuksiin, joita en ehtinyt sanoa, kun joku jo vei ne suustani. Tai pikemmin kyllä sanoin, mutten ehtinyt oitis kirjoittaa. Jaakko Lyytinen ehti ennen minua samaan suuntaan "Merkinnöissään" (HeSa26.10.), mutta jätti sentään tietämättään jotain minullekin.

Yhteinen lähtökohtamme on Rosa Liksomin Ylelle ilmaisema ajatus, että aikamme on itsekeskeinen, pinnallinen, itsekäs, yhdentekevä ja jokseenkin välinpitämätön. Kun katselee tositv:n ohjelmia ja elämäntapakanavien (Liv, Ava jne.) tarjontaa, ei muuta voi ajatella. Jopa katsojien suuresti myötäitkemä "Vain elämää" vakuuttaa siitä, miten herkkänä ihminen onomalle julkisuuskuvalleen, suosiolleen siinä missä kasvukivuilleen ja paljastuksilleen elämänsä kokemuksista. Kun ohjelmassa kumppanit muistavat toisiaan näiden lauluin, kyynelehtivät ihaillen toisilleen vuorollaan, katsojakin on vedetty positiivisen myötätunnon rakastavaan ilmapiiriin ja sankari-ihailuun. Se ei toki ole paha. Itkekäämme ilosta mieluummin kuin surusta! Sitähän riittää.

Mutta miten käy, kun yksinäinen kirjailija päätyy kamppailemaan elämäntarinansa kanssa tunnustuksellisesti ja tekee siitä kirjan tai jopa kirjasarjan. Siihen vastauksen antaa "oman elämänsä antisankari", norjalaiskirjailija ja viimevuosien kohuttu julkimo Karl Ove Knausgård, jonka 6-osainen elämäkertateos "Min Kamp" (Taisteluni) on nyt saatu kokonaisuudessaan julki. Suomeksi sitä on ilmestynyt 3/ilmestyy paraikaa 4. osa.

Luetteuani ensimmäisen osan olin vaikuttunut, mutta uuvahtanut yksityiskohtien kuvaamiseen "minuutti minuutilta" -hitaudella (esim. alkoholisti-isän kotinurkkien siivous tämän kuoleman jälkeen). Kertoja-tyyppi oli sympaattinen vaikka vähän "pilviä hatussa". Onneksi samoihin aikoihin näin dokumentin Knausgårdista televisiossa. Hän oli kuin yksinäinen Lapin susi, arahko, vakava, hiljaa hiippaileva, kuitenkin äärimmäisen tarkka sanoissaan, viipyilevän hiljaiseksi vetäytyvä. Ja samalla näin ne puitteet, joita hän kirjoissaan kuvasi, norjalaiskylän. En ollut osannut lukiessa mitenkään kuvitella sen korkeuseroja ja läheisyyksiä - etäisyyksistä puhumattakaan. En ollut osannut oikein "nähdä" kertojaakaan.

Kanausgård on Norjassa osallistunut mm. Raamatun käännöstyökomiteaan. Suomessa asema on arvovaltainen ja arvostettu. Samoin varmaan Norjassa, mutta siellä ilmiö nimeltä Knausgård on tunnustuskirjoineen joutunut niin ahtaalle, että on joutunut jättämään ahdistelun jälkeen kotimaansa. Hän asuu ja on kirjoittanut sarjan loppuun Ruotsissa. Eikä aio/katso voivansa palata enää Norjaan. Isän suku on haastanut hänet oikeuteen. Skandaaliksi asti on paisuteltu nuoren Knausgårdin täysin mielessä ja mielikuvituksessa tapahtunutta haksahdusta: nuorena opettajana hän päiväunelmoi 13-vuotiaasta tyttöoppilaastaan tuntien syvää ahdistusta ja syyllisyyttä. Nyt hän on tästä syntiseksi leimattu ja rikollinen kuin kivitettäväksi tuomittu nainen, jonka Jeesus pelasti UT:n mukaan.

Voitte lukea lisää "Knausgård-koodista" Teema-lehdestä 5/14, joka ilmestyi vastikään. Siinä on muitakin tunnustajia kuten Märta Tikkanen ja Tommi Kinnunen. "Neljäntienristeyksen" varmaan maineeltaan tuntevat jo monet, mutta kirjailijan antama kuva itsestään haastattelussa oli ainakin minulle täynnä uutta ja oivaltavaa. Mutta mitä kertookaan se, että samoin kuin Knausgård Kinnunenkaan ei katso olevansa enää/ennen muuta kirjailija. Hän on opettaja. Knausgård on aitojen vihapuheiden vuoksi syrjäänvetäytynyt exkirjailija. (Ehkä julkaisee päiväkirjansa myöhemmin). Itsensä uloskirjoittanut mies. Eikä kuitenkaan ole vain sen kirjailija, jonka kehitystarinan hän on kertonut. Kuten Kinnunen on enemmän kuin romaaninsa henkilöpeilit minä-muodossa. Hän on "eläytyneen kertojan" kautta kertonut kirjoittaja.

Onneksi Kinnusta ei ole kukaan karkottamassa maastaan. Miksi olisikaan! Ei vihata. Pikemminkin paikkakunta, Kuusamo, on hänestä ylpeä kuin kotiseutumuseon paraatipuolen esittelijästä, aikoinaan olemassaolleen ja tarinaan isketyn valokuvaamon "perillisestä". Minulle tulee mieleen hivenen rahvaanomaisempi suomenruotsalainen fiktio Lars Sundin kynästä: "Colorado Avenue", "Puodinpitäjän poika". Kumpikin teoskokonaisuus, Kinnusen mosaiikkiromaani ja Sundin sarja, elävät omillaan, kirjailija myös tahollaan omissa muistoissaan, jotka ovat muuta ja enemmän kuin kirjoitettu muistikuva menneen varjoista, omista ja toisten.

On outoa, että kaunokirjailija nykyajan tunnustavan, iholla menevän ja navan allekin kaivautuvan kulttuurin aikana joutuu uhatuksi henkilönä. Toki Islamin fatwa tunnetaan, mutta protestanttisneutraaleissa pohjoismaissa. Mikä ero on tunnustuksilla kaunokirjallisisissa teoksissa ja sepitetyn dramaattisissa TV-paljastuksista milloin kodeista, keittotaidoista, äitiydestä jne. Tai Knausgårdin siivoustalkoilla isän sotkujen parissa? Pikkutarkkaa "minuutti minuutilta menevää" Iholla -ohjelmaa on poseerausten vuoksi joskus tukala katsoa TV:stä. Mutta kuka ihonalaisia ihmisiä alkaisi tosissaan haukkua, vetää oikeuteen jne.?

Alkaako ihmisiltä loppua lukutaito kuvakatselun sijaan? Lyytinen yrittää etsiä vastausta narsistisen kulttuurimme uuslukutaidottomuuteen. Mutta toivottaa sopii, (kuten jo kerran aiemminkin tein), että lukisimme enemmän ja luulisimme vähemmän. Näkisimmekin enemmän, ehkä tarkemmin, miksei sopivan kriittisestikin välimatkoja pitäen, kun on aiheellista. Sana ja kuva. Kirjoitus ja piirros täydentävät tosiaan. Kuten oivallua ja visio.

 

Kirjoittaja

Päivi Huuhtanen-Somero
Päivi Huuhtanen-Somero

Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.