Tuntoja Synninkantajista

Editoitu 14.5.2018, kun kirja on nyt saatu luettua. Editoitu osa alkuperäisen blogin lopussa.

____________

Erinomaisen Taivaslaulun (2013) jälkeen on vihdoin ilmestynyt monen odottama Rauhalan uusi teos Synninkantajat. Odotusarvot ovat luonnollisesti olleet korkealla.

FB-ryhmässä ”Kirjallisuuden ystävät” on kirjasta ehditty jakaa lukukokemuksia ja kovin monessa on kerrottu pettymyksen tunteesta. Näitä arvioita lukiessa valmistelin itseänikin samanmoiseen elämykseen ja lopulta rima laski mielessäni niin, että ”toivottavasti kirjasta nyt edes jotain irti saisi”. Olen kohta lukenut  parisataa sivua.

Hämmentävää. Kirjan kieli on väkevää, henkilöiden sisäiset tunnot kuvataan vahvoin värein, kuin maalaten pystylautaista taloa isolla pensselillä, tunteet erottuvat selkeinä ja väkevinä. Toisaalta teksti on kuin kiinalaista kalligrafiaa herkin siveltimen vedoin vedettynä. Ihmisiä hauraina ja lepattavina, kynttilän liekkeinä.

Onkohan oikein sanoa kirjaa foneettisesti upeaksi? ”Voi, pioninkukka, kaikista kaunein, sinulle säästän suurimman salaisuuteni.” (s. 54) Pelkästään tätä yhtä lausetta jäin makustelemaan eri kanteilta: maistelin sen miellyttävää rytmiä konsonantteja painottaen (v-p-n-kk / kk / si sä su sa), sen tavutus tuntui kivan rytmikkäältä (5-5 / 5-3-5) ja lause kuvaa hyvin kirjan tapaa kytkeä luonto ja ihminen yhteen. Samantapaista runomaista ilmaisua ja rytmitystä löytyy kirjasta muualtakin, esimerkkinä vaikkapa seuraava:”…revontulet syttyvät, kun kettu huiskii hankea hännällään. (s. 90)

Voisin hyvin kuvitella sitä, miten kirjailija on käynyt tekstinsä läpi mahdollisesti useampaankin kertaan, palaten jo kirjoitettuihin lauseisiin hakemaan lisää syvyyttä, kielellisiä sointuja ja melodioita. Oli asia niin tai näin, kieleen on joka tapauksessa uponnut runomainen rytmi aina lauseiden, sanojen, tavujen, jopa kirjainten sommitelmia myöten niin, että teksti solisee sisältörikkaasti, sulavasti syviin vesiin. Kiitos siitä. Mutta mutta.

Sanoisin myös kirjan kielen soivan musiikillisin termein ilmaistuna useammassa äänikerrassa ja kovaa.  Se tekee kirjan lukemisen raskaaksi, ainakin itselleni. Kaikki on niin isoa ja merkityksellistä, riipaisevaa ja monitasoista. Suvantokohdatkin kirjassa ovat kuvattu isosti. Vähän sama kuin Hectorin monissa biiseissä, niitä ei jaksa montaa kertaa kuunnella, kun tekstit ovat niin täysiä, mielelle raskaita. Synninkantajatkin on niin täynnä, niin täynnä. Itselleni on siis joskus vaikea lukea merkityksiä ja tunteita täyteen ahdettua tekstiä. OK, runoihin ja biiseihin se kuuluu, mutta että romaaneihin? Erityisesti kirjan Auroora (josta tulee mieleen Taivaslaulun Vilja) on niin tunnetta ja sen kuvausta täynnä: ”Suuhuni on kasautunut röykkiöittäin puhumattomia sanoja. On mahdoton maistaa ruokaa, pureskella tai nielaista, jutella tavallisesti niitä näitä, kun ne ovat pysähtyneet tielle tukkeeksi… Suu pysyy visusti kiinni, se jossa on suuri möykky jonka pelkään paljastuvan muille, ja mitä kauemmin möykky muhii kitalaen alla, sitä epämiellyttävämmältä se tuntuu. Siitä tulee ruskea, jänteikäs ja ikävänhajuinen. Eihän sitä voisi edes näyttää, vaikka haluaisi, sinulle ainakaan.” (s. 94) No, näin kirjoitettuna tuo yksittäinen pätkä ei ehkä kuvaa ihan osuvasti sitä mitä hain, mutta sinnepäin kuitenkin. Tietysti joku voi nyt sanoa, että kuka on käskenyt kirjan olla helppolukuinen, kuin joku aamiaismuropakkauksen kylki. Eipä tietysti, mutta se, että kirja on helposti luettavissa eikä monitasoinen kyrillinen teksti, on monelle romaanin lukijalle merkittävä kirjaan tarttumisen ja erityisesti lukemisen jatkamisen syy. Ja jos kirja on niin kutsutusti vaikea, jää se helposti kesken. Kuten esimerkiksi Oneiron itselläni. Tai Alastalon salissa. Sorry, liian hapokasta, sanoisi Mikkelin mies. Mutta tietysti jos kirjailija haluaa tehdä sitä mitä haluaa ja mihin on sisäinen pakote, pitää myös olla valmis maksamaan siitä hintaa. Esimerkiksi laskevina myyntilukuina.

Tätä kirjaa on ollut varmaan vaikea toimittaa. Esi- ja oikolukija on helisemässä, kun runouteen kallellaan olevaa tekstiä on paha alkaa muuttamaan tai karsimaan. Ymmärtääkseni kirjailija olisi jo halunnut luopua lestadiolaisuudesta kirjojensa aihepiirinä, mutta vielä tämä teos kuitenkin syntyi, painostuksesta tai lopulta omasta halusta. Onkohan teoksen luontokeskeisyys, runollinen paatos ja syke joku merkki siitä suunnasta, johon kirjailija olisi jo halunnut siirtyä? Lestadiolaisuus ei ehkä ole se kaikkein luontevin aihepiiri tämän oloiselle tekstille. Ehkäpä monen lukijan pettymys nousee juuri tästä, odotettiin jotain muuta ja saatiinkin paljon esimerkiksi luontokuvausta, joka ei runollisuudessaan ja paatoksellisuudessaan oikein aukene. Ensimmäinen hoitokokouskin oli jotenkin lempeä, kuin yritys ymmärtää niitä pahiksiakin. Ei erityisen raaka siis.

Luonto, luonnon kuvaus nousee siis voimakkaasti esille. Kaikkien kirjan päähenkilöiden keskeiset tunnot ovat luontokytkennäisiä. Tästä tulee minulle ongelma: kun kaikkien henkilöiden tunnot kytketään luontoon, kirjan henkilöt samankaltaistuvat liikaa. Ei ole uskottavaa, että kaikki yksilöt elävät ja kokevat minuuttaan kaikessa luonnon kautta. Samoin vahva tunnepaatos kaikkien kohdalla saa aikaan sen, että he tuntuvat jotenkin samasta puusta veistetyltä. Nyt kohta parinsadan sivun jälkeen alkaa jo odottamaan ja ennakoimaan sisältöä.

Pieni anakronistinen yksityiskohta: vaikea uskoa Aurooran pohtineen oikeasti mustan aukon rajapintaa ja tapahtumahorisonttia jo 1970-luvulla, asiaa, jota populaaritiedejulkaisut ovat enempi nostaneet yleiseen tietoisuuteen vasta 2000-luvulla. Pikku juttu, piti nyt nillittää tämmöisestäkin.

Olen sivulla 184. Kannattaako jatkaa? Kyllä, ehdottomasti. Vaikka kirja on luettavuudeltaan epämukavuusalueellani, niin aihepiiri on kuitenkin sen verran kiinnostava, että haluan nähdä, miten kaikki päättyy. Pahoin kuitenkin pelkään, että Hovimestari on syyllinen.

Luen siis eteenpäin ja palataan asiaan uudestaan. Ehkä. Eniten pohdin Taisto-pappaa, onko hän uskossaan uskottava? Ja olisiko Aliisa-mummo oikeasti kyennyt vastustamaan niin sankarillisesti ja älykkäästi lestadiolaisyhteisön painostusta ja voimaa tuolloin joskus, menneinä aikoina. Taiston ja Aliisan verbaaliset yhteenotot ovat kirjan antoisinta antia minulle. Nekin ovat hyvä syy jatkaa.

_______________________________________________________

14.5.2018

Vielä lyhyesti joitain huomioita, kun koko kirja on saatu luettua (pahemmin spoilaamatta):

Lukeminen kannattaa aina, tämäkin lukukokemus sen todisti. Kirjan ihmiskohtalot liikuttivat. Hoitokokoukset itsessään eivät olleet mitenkään pääosassa, pikemminkin kirja kuvasi muutaman ihmisen / sukulaisen välisiä suhteita, joihin hoitokokoukset vaikuttivat. Kirja pyrkii olemaan enemmän eheyttävä ja ymmärtävä kuin repivä ja tuomitseva, lempeä ihmisyyden kuvauksessaan. Surua täysi ja toiveikas lasta katsoessaan. Pahista ei loppupeleissä ole, ellei ehkä vanhaa lestadiolaista yhteisöä sellaiseksi halua nähdä. Mutta kirja ei kuvaakaan yhteisöä ja sen tuntemuksia kuin muutamassa harvaassa kohdassa, polttopisteessä on yksilö kaikkine inhimillisine tuntemuksineen. Kirjan viimeinen luku avaa lukijalle sen, mikä oli jäänyt tai tarkoituksella jätetty hieman arvoitukselliseksi.

Lähdeluettelo kirjan lopussa avarsi myös lukukokemusta, esimerkiksi vaikka Girardin Väkivalta ja pyhä, jonka aatostapa uhrista näkyikin parissa kohtaa kirjaa. Fiksu mummo se Aliisa. Ja vielä että jumalan kuvaaminen feminiinisesti ilman sen erityistä alleviivaamista -sen huomaa se, joka sen huomaa - oli hauska ja ehkä myös ovela yksityiskohta, kun itse Aaronkin sitä harrasti.

Paljon tekisi vielä mieli kirjasta kirjoittaa, mutta huomaan, että nyt jo alkaa liekki hiipua ja nuotio sammahtaa. On avattava uusi kirja, Hesarin vinkkaama nuorten säeromaani Yksi (Sarah Crossan). Tätä lukemisen autuutta <3

2 kommenttia

  • Helka Ahava sanoo:

    Pidin tavattomasti kummastakin Pauliina Rauhalan kirjasta. Niin kuin blogistikin, iloitsin rikkaasta, viimeistellystä ja runollisesta ilmaisusta. Vaikkei minulla ole mitään yhteyksiä vanhoillislestadiolaisiin, lähdin jopa Helsingistä Tampereelle teatteriin varta vasten katsomaan Taivaslaulua. (Esitys oli kirjaan verrattuna kyllä pettymys). Synninkantajat on vaikeampi lukea ja voi olla pettymys sellaiselle, joka toivoi hoitokokousten perusteellista käsittelyä. Jotakin sellaista minäkin odotin, mutta koska aihepiiri ei ole omakohtainen, en erityisemmin pettynyt ja alun jälkeen sekin kirja imaisi mukaan. Kaunokirjallisuuden kirjoittajalla on täysi vapaus valita aiheensa, näkökulmansa ja käsittelytapansa, eikä hänen tarvitse ajaa kirjoissaan jotakin agendaa, jollei halua. Me lukijat voimme korkeintaan jättää hankkimatta kirjan, jollei miellytä, tai purkaa harmiamme somessa.

    Luontomystiikka ei ehkä ole lestadiolaisissa piireissä täysin vierasta (Aurinkomme ylös nousi… virsi 105), joten kenties kirjailija ammentaa jostakin sellaisestakin perinteestä. Hänen kirjoistaan tulee mieleen toinenkin hieno, nuori kirjailija: Anni Kytömäki, joka on myös julkaissut kaksi romaania, joissa luonnon kautta kuvataan ihmisten syvimpiä tuntoja (Kultarinta, Kivitasku).

    Ilmoita asiaton kommentti