Tuplatrauma ja - hylkääminen

Kun joku eksklusiivisen uskonyhteisön jäsen irtaantuu yhteisöstään, siinä tapahtuu molemminpuolinen trauma ja hylkäämiskokemus.

Vanhoillislestadiolaisuudessa yhteisöön kuuluvaksi mielletään henkilö, joka haluaa ottaa vastaan synninpäästösanat Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi, hän tunnustaa olevansa uskovainen, hän noudattaa liikkeen normistoa ja osallistuu ahkerasti liikkeen tilaisuuksiin seuroihin.

Liikkeen opetuksen mukaan usko Kristukseen, Raamatun ja evankelisluterilaisen kirkon tunnustuskirjojen mukainen usko eivät riitä pelastukseen, jos vanhoillislestadiolaisen uskovaisen ihmisen lausumat synninpäästön taikasanat ja näkyvä sitoutuminen yhteisöön puuttuvat.

Eli ollakseen uskovainen, pelastettu, nuo taikasanat täytyy olla lausuttuna ja uskottuna. Niiden kautta saadaan Jumalan lapseus, kuulutaan Jumalan valtakuntaan, Kristuksen seurakuntaan, eli vanhoillislestadiolaiseen uskonyhteisöön. Näin liike opettaa.

Se, että noita taikasanoja ei Raamatusta löydy, eikä edes liikkeen perustaja Lestadius niitä käyttänyt, ei ole ongelma eikä koeta olevan este sanojen voimalle vapauttaa katuvia heidän synneistään. Asiaa selitetään liikkeen sisällä niin, että synninpäästösanat ovat vaihdelleet ajansaatossa. Jeesuskin käytti sanoja: ota vuoteesi ja käy, Luther taas erilaisia sanoja jne.

Yhteisössä toivotaan ja usein myös rukoillaan, että mahdollisimman moni epäuskoinen käsittäisi uskonasiat ja tekisi parannuksen. Sitäkin enemmän yhteisön sisällä toivotaan ja rukoillaan kädet kyynärpäitä myöten ristissä omasta ja läheisten puolesta, että jo omistettu usko säilyisi heillä kaikilla eivätkä he menettäisi sitä koskaan. Monille pahin skenaario on, että oma lapsi niin sanotusti kieltää uskonsa, eli jättää uskonyhteisönsä.

Liikkeen opetuksen mukaan, jolta tämä elävä usko puuttuu kuoleman hetkellä, hän joutuu ikuisiksi ajoiksi helvettiin, jossa on itku ja hammastenkiristys.

Niinpä ei siis ole ihme, että liikkeestä irtaantuva aiheuttaa toiminnallaan läheisilleen ja koko yhteisölle jonkinasteisen trauman ja traumatisoituu tapahtumasta itsekin.

Kun ihminen kokee läheisyyttä ja rakkautta vanhempiaan, ystäviään, uskonyhteisöään kohtaan, hän ei tietenkään halua heille mitään pahaa, päinvastoin, pelkästään kaikkea hyvää. Yhteisön jäsenenä hän kuitenkin tietää syvällä sydämessään aiheuttavansa kaikista syvimmän haavan läheistensä sydämiin, ”kieltämällä uskonsa”, hylkäämällä yhteisönsä arvomaailman, jättämällä yhteisönsä ja alkamalla elää liikkeen ulkopuolella ”syntisessä maailmassa” ilman entistä uskoaan.

Siksi moni irtaantumista haluava lykkää lähtöään uskonyhteisöstään. Hän ei halua aiheuttaa lähdöllään läheisilleen traumaa. Läheisten trauma on myös hänen oma traumansa.

Tilannetta voisi havainnoida siten, että päästäkseen irti toisista ihmisistä, täytyy leikata jokaisen sormesta puukolla palanen. Jo etukäteen tuleva toimenpide sattuu itseä ja ahdistaa mieltä ja sitä ei millään hennoisi tehdä, vielä kun todellisuudessa pala ei lähdekään sormesta, vaan sydämestä, joka on paljon kipuherkempi ja säikkyvämpi ruumiinosa.

Irtaantumista pahentaa myös yhteisön syyllistäminen irtaantuvia kohtaan. Läheisille ei saisi sellaista murhetta tuottaa, että ”kieltää uskonsa” ja lähtee maailmaan. Se on vain niin musertavan ruma temppu!

Miksi sitten joku irtaantuu uskonyhteisöstään? Syitä on monia, vaikka yhteisön mielestä synti on ainoa, mikä saa ihmisen ”kieltämään uskonsa”. Useimpien lähtijöiden kohdalla kyse ei ole uskon kieltämisestä, edelleenkin uskotaan Jumalaan ja Kristuksen pelastustyöhön ja niin edelleen, vaan monista asioista ei enää ajatellakaan samalla tavalla tai sitten esteeksi on tullut jokin yksittäinen asia, esimerkiksi puolison ottaminen liikkeen ulkopuolelta.

Onko sitten oikein aiheuttaa läheisissään traumaa jättämällä yhteisö? Asiaa voisi miettiä vastakysymyksellä: onko oikein jäädä yhteisöön, jos ei jaa sen käsityksiä uskosta ja elämästä ja jos ei ole yhteisössä kiinni aidosti sydämellään?

Mielestäni uskonyhteisöön kuulumisen pitää olla täysin pakotonta ja vapaaehtoista. Ei ole kenenkään edun mukaista kuulua sellaiseen vastentahtoisesti tai ilman aitoa yhteisön edustamaa uskoa. Uskonyhteisön jäseniä on väärin pitää sellaisen harhan vallassa, että jakaa yhteisön käsitykset uskosta ja elämästä ja itselle sellainen epärehellinen elämä on raskasta henkisesti.

Tässä välissä täytyy mainita, että meitä ihmisiä on joka asiassa ja tilanteessa moneen junaan ja esittämäni esimerkit ovatkin yleisimpiä kuulemiani. Jotkut ihmiset kykenevät ihan hyvin elämään uskonyhteisössä pelkästään ulkonaisesti, sydämessään ajatellen ja salaa toimien yhteisönsä vastaisesti. Samoin jollekin läheisen menettäminen maailmalle ei ole iso juttu, samalla tavalla kuin jollekin lähtijälle lähtö uskonyhteisöstä on vain ilmoitusluontoinen asia.

Olisiko uskonyhteisöstä irtaantuminen ollenkaan traumaattista ilman läheisilleen siitä aiheutuvaa traumaa? Näin äkkiseltään minusta tuntuu että ei ollenkaan. Jonkinlaisen prosessin siinä varmasti kävisi, kun joutuisi laittamaan niin monen asian elämässään uusiksi, mutta uskoisin sen tapahtuvan ilman kipua ja tuskaa. Jos myös tietäisi, että voi pitää läheiset suhteensa ennallaan, isoja ongelmia ei luultavasti olisi.

Miksi muuten irtaantuminen uskonyhteisöstä tarkoittaa useimmiten myös kokonaan uutta sosiaalista elämää? No juuripa sen trauman takia. Vaikka aika parantaa haavat, arvet jäävät ja erilainen arvomaailma on siitä jatkuvana muistutuksena. Se tulee esiin koko ajan keskusteluissa ja aiheuttaa puolin ja toisin jännitteitä, sekä pieniä ja isoja loukkaantumisia. Näin siinäkin tapauksessa, että kumpikaan osapuoli ei halua toiselleen mitään pahaa.

Ystäväni kertoi, kuinka hänen sukunsa yhteisessä nettiryhmässä käytävissä keskusteluissa näitä yhteentörmäyksiä tapahtuu. Vanhoillislestadiolaiset saavat iloisina kertoa, kuinka kävivät kampaajalla ottamassa permanenttikiharat ja laittaa kuvia edestä ja takaa itsestänsä uuden kampauksen kanssa muiden kehuessa ja ihastellessa kun taas vastaavasti joku liikkeeseen kuulumaton kertoo ottaneensa raitoja hiuksiinsa ja laittaa hiuksistaan kuvia, asiaa paheksutaan tai kukaan ei ihastele eikä kommentoi mitään.

Yleensä näissä tapaamisissa, netissä tai livessä, mennään uskontojen ehdoilla. Uskonnonvapaus tuntuu tarkoittavan sitä, että jotain uskoa edustava saa vapaasti kertoa elämästään, menemisistään, tekemisistään ja ajatuksistaan, jopa niin, että käännyttää eri arvomaailman omaavaa puolelleen. Usein näissä kohtaamisissa on jo lähtökohta se, että uskonnoton kuuntelee alistuneesti ja varoo omilla puheillaan mitenkään loukkaamasta uskonnollista keskustelukumppaniaan.

No eihän nyt kukaan haluakaan loukata, hyvänen aika! Kuitenkin sitä pelätään ja lopulta varotaan puhua oikein mitään, jotta syvästi hengellinen ei säikähtäisi ja suunnilleen juoksisi karkuun. Kuinka monta kertaa minultakin on pyydetty elämäni aikana anteeksi, kun on päässyt kirosana suusta, aika monta, voin kertoa. Nykyäänkin, vaikka en enää edes ole vanhoillislestadiolainen ja kaikki sen tietävät, saatan saada anteeksipyyntöjä osakseni tiettyjen aihepiirien keskusteluissa. Koen sen ihan tarpeettomana.

Vanhoillislestadiolainen voi kertoa hymyssä suin kenelle tahansa menevänsä suviseuroihin, olleensa siellä, nauttineensa seurojen hengellisestä antimesta ja uskonystäviensä tapaamisesta. Jos samassa keskustelussa yhteisön jättänyt alkaa vastaavasti tuuletella omilla festivaalikokemuksillaan tai ystävänsä hääjuhlilla, jossa tanssittiin ja laulettiin pikkutunneille saakka, puheenaihetta vaihdetaan vaivihkaa kiusaantuneina.

Se on epäreilua. Eivät erilaiset arvomaailmat ole toistansa parempia tai pahempia automaattisesti. Molemmissa voi tapahtua ihmisille sekä hyviä että vahingollisia asioita. En tiedä, olen epätoivoinen, parempi jokaisen pysyä omissa arvomaailmapiireissä. Näinhän moni tekeekin. Mutta välillä elämässä tulee eteen tilanteita, joissa eri arvomaailmat kohtaavat. Mitä enemmän näissä kohtaamisissa on mustavalkoista ajattelua, sitä jännittyneempää ja kankeampaa yhdessäolo ja keskusteleminen ovat.

Omassa tilanteessani, julkisesti vuosia netissä avoimesti vanhoillislestadiolaisuudesta kirjoittaneena, jopa kirjan julkaisseena, koen kohtaamiset entisen uskonyhteisöni jäsenten kanssa vaikeina.

Suurin kompastuskiveni ei ole usko eikä Jeesus, vaan takaumani, jotka saattavat yllättää voimakkaina minut aivan missä ja milloin tahansa. Minun ei tarvitse kuin katsoa suurperheen äidin lastensa perässä säntäilyä, kun oma raskas historiani alkaa vyöryä päälleni.

Näen mielessäni itseni keittiönlattialla makaamassa raskaudesta johtuvan pahoinvointini kourissa ja välillä nousen ylös hämmentämään puurokattilaa. Isommat lapset hilskaavat kuka missäkin ja aina välillä joku valittelee nälkäänsä. Kun saan lapsilleni puurolautaset eteen, käyn oksentamassa vessassa ja voipuen yritän saada sen jälkeen itsekin jotain syötyä. Tällaiset mielikuvat saattavat saada minut useammaksi päiväksi aika ahdistuneeseen tilaan.

Toinen kompastuskiveni on liiallinen avoimuuteni ja hallitsematon kieleni. Vaikka kuinka lähtiessä päätän pysyä ”kaunis ilma tänään” puheenparsissa, kohta jo kaivan jokaisen nenää puhumalla mitä sylki suuhun tuo. En ikinä muutu tässä asiassa. Jos vastakeskustelijani on samanlainen, hän pystyy puhumaan mistä tahansa aiheesta maan ja taivaan välillä, tuo luonteenpiirteeni ei ole minulle ongelma. Koen siis tarvitsevani itseni kaltaisen keskustelukumppanin, jotta voin itsekin hyvin.

En todellakaan nauti jutella estyneemmän, pidättyväisemmän ja paljon tabuja omaavan ihmisen kanssa. Pelkään rikkovani sellaiset ihmiset suurella hölösuullani. Jälkeenpäin puren kieleni aina mielessäni ihan tuusan nuuskaksi ja päätän muuttaa erakoksi johonkin Kamalakorpeen.

Kolmas kompastuskiveni ovat ne murheelliset ja kauhistuneet ilmeet ja halvaantuneet kehonkielet, joita saan aikaiseksi entisen uskonyhteisöni joissakin ihmisissä. Minä en halua pilata kenenkään ilmanlaatua läsnäolollani enkä aiheuttaa kenellekään ikäviä oireita ja tuntemuksia tulemalla lähelle ja samaan tilaan. Sinun traumasi on minun traumani.

Olen kuulemma loukannut mollaamalla vanhoillislestadiolaisia. Kun en ole saanut suoraa osoitusta johonkin tekstiini tai puheeseeni, en tiedä mistä mahdollisesta mollaamisesta on kyse. Olen ollut ärtynyt ja vihainen, olen vitsaillut ja pelleillyt ja varmasti ollut välillä asiatonkin, mutta ihan ketään en ole tahtonut loukata, kritiikkini kohdistuu liikkeen opetuksiin ja vääryyksiin, usko tämä! Joskus olen nettikeskusteluissa ollut jollekin ilkeä, mutta olen pyytänyt anteeksi. Jos on joku aiheellinen anteeksipyyntö jäänyt tekemättä, kuuluta siitä vaikka Puijon tornista isolla äänellä.

Loukkaantuminen on mielenkiintoinen asia. Se on haava sydämessä, paha mieli ja oman kokemukseni mukaan se tapahtuu ilman että niin olisi tarkoitettu käyvän. Väitän, että suurin osa loukkaantumisia ovat turhia. Kerron esimerkin.

Ajauduimme jossakin vaiheessa elämäämme perheeni kanssa aikamoiseen taloudelliseen ahdinkoon. Kerran siskoni soitti minulle pyytäen minua mukaansa risteilylle, johon oli tulossa pari muutakin naista. Meillä oli silloin niin totaalisesti rahat loppu, että jouduimme turvautumaan toimeentuloturvaankin. Kun sanoin siskolleni, etten pääse risteilylle rahapulan takia, hän vastasi, että aina sitä nyt yhden risteilyn verran on rahaa. Loukkaannuin syvällä sydämessäni niin suuresti hänen sanoistaan. Itkin tuskaani myöhemmin illalla sängyssä ja mietin miten epäreilua elämä voi olla, kun jotkut voivat ajatella asioista noin. Nyt minun on helppo analysoida tilannetta ilman loukkaantumista ja ymmärrän, ettei siskoni tahtonut minua loukata vaikka loukkaannuinkin.

Kun kirjoitin yhdessä ystäväni Aila Ruohon kanssa kirjan Usko, toivo ja raskaus – vanhoillislestadiolaista perhe-elämää, tarkoituksenani tuoda esiin niiden liikkeen jäsenten ääni, jotka kärsivät kovasti, noudatettuaan liikkeen opetusta ehkäisystä, puolison valinnasta tai muusta perhe-elämään liittyvästä asiasta.

Tämä tuntui loukanneen kaikista eniten niitä, joilla ei ollut isommin ongelmia suurperheensä kanssa. Saamissani palautteissa jako myönteisen ja kielteisen välillä meni niin, että suurperheydestä kärsivät antoivat kirjastani hyvää palautetta ja ne, jotka tuntuivat pärjäävän hyvin perheensä kanssa, antoivat aika sapekasta kielteistä palautetta.

Miten kärsivien, väsyneiden äänen esille tuominen voidaan tuomita? En ymmärrä tätä edelleenkään. Tuo asia on suurena möykkynä minun ja monen vanhoillislestadiolaisen välillä. Menin ja kirjoitin kirjan uupuneen äidin ja isän äänellä. Sitä ei olisi saanut tehdä. Eikä puolustaa hoitokokousuhreja vuosia netissä.

No niin sorruin taas puhumaan liikaa ja itsestäni vielä, murh, murh.

Piti puhumani siitä, kuinka eksklusiivisesta uskonyhteisöstä irtaantuminen aiheuttaa yhteisön jäsenille ja lähtijälle yhteisen trauman, johon liittyy molemminpuolinen hylkäämiskokemus. Tämä on ja pysyy, eikä sille mitään voi.

Jos kuulut eksklusiiviseen uskonyhteisöön ja lähipiirisi on siellä mustavalkoisen eksklusiivisia, lisäksi lähipiirisi ja sinä olette empaattisia ihmisiä, et voi lähteä yhteisöstä särkemättä läheistesi ja omaa sydäntä. Jos taas huolimatta eksklusiivisesta uskonyhteisöstäsi, et lähipiirisi kanssa kuitenkaan ajattele kovin eksklusiivisesti tai olette tunteettomia, lähtö ei tunnu oikein kenessäkään eikä missään. Toki näiden kahden ääripään välillä on tuhansia eri todellisuuksia.

Näen kuitenkin nyt mielessäni erään suurperheen isän tuskasta vääntyneet kasvonsa kerran erään rauhanyhdistyksen eteisessä, kun hän kovasti itkien kertoi lapsensa ”kieltäneen uskonsa”. Hänen ympärillään oli paljon lohduttavia kätösiä ja myötäitkijöitä, uskonveljiä ja – sisaria.

”Me ei voida oikein muuta kuin rukoilla hänen puolestaan.”

”Siinä missä meidän ihmisten mahdollisuudet loppuvat, Jumalan vasta alkavat.”

”Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa.”

Niin tuo tuntemani mies, kuin monet muutkin maailmalle läheisensä menettäneet vanhoillislestadiolaisen uskonyhteisön jäsenet, ovat aidosti murheellisia tragediastaan ja ei heidän kokemustaan voi mitenkään mitätöidä, puhumattakaan halveksimisesta. Tuollainen tilanne on niin itkua, tuskaa ja murhetta täynnä, että sillä määrällä tekisi vaikka minkälaisen rajuilman. Sellaista murhetta ei kukaan läheiselleen halua ja siksi, juuri siksi, eksklusiivisesta uskonyhteisöstä on niin vaikea lähteä pois ja myöhemmin kohdata entisen yhteisönsä jäseniä.

Yhteinen trauma on lähtijän ja jääneiden välillä. Aika on vähän parantanut sitä, se ei ole enää niin tulehtunut, mutta kivuton se ei ole koskaan. Lähtijä on aiheuttanut trauman, joka on myös hänen traumansa, anteeksi en voi sitä pyytää, koska hänen tarkoituksensa ei ollut satuttaa.

Tein haavan, vaikka en edes viiltänyt.

On yksi taikatemppu, millä trauma saadaan korjattua: kun trauman aiheuttaja tulee takaisin yhteisöön. Taikasanat sanotaan ja uskotaan ja se on siinä. Ei haavaa, ei arpea, ei traumaa. Joskus sellaista tapahtuu ihan aidosti, joskus yhteiseksi hyväksi ja yhteiselon sujumisen saavuttamiseksi ja takaamiseksi.

Joskus trauma halutaan saada hetimiten hoidettua, jotta kaikilla on hyvä olla. Välillä käytetään ihan pakkokeinoja. Sellaisista olen kuullut ihan viime aikoinakin ja ne ovat niin vääriä ja tuomittavia, koska niillä saadaan vain lisätraumoja yhteisöstä lähteville ja myös kustannuksia mielenterveyden hoitotaholle. Ymmärrän sen, että läheisillä on aito hätä lähtijän sieluntilasta, mutta jossakin mättää, jos lähteneen täytyy turvautua terapiaan irtaantumisen ja sen seuraamusten takia.

Konstit on monet, sanoi kissa kun mummolla pöytää pyyhki ja saarnamies kun hautajaisissa piti käännytyspuhetta epäuskoisille sanankuulijoille. Eli puhutellaan epäuskoisia (= ei vanhoillislestadiolaisia) sopivalla ja sopimattomalla hetkellä, kuten menneenä talvena eräs luterilaisen kirkon vanhoillislestadiolainen pappi teki yksissä hautajaisissa.

Saarna oli ollut liikkeen ulkopuolisista tyrmistyttävä. Entiset liikkeen jäsenet olivat sitä osanneet odottaakin, mutta kokonaan ulkopuoliset eivät. Tähän saumaan moni lukija varmaan sanoo, että Jeesus on antanut kuitenkin lähetyskäskyn. Joo on, mutta hei, Suomen varmasti joka kolkassa jo tiedetään kristinuskosta! Maailman Ainoasta Oikeasta Uskostako ei? Arvasin, että sanot noin.

Yritän olla ärsyyntymättä ja ärsyynnyn kuitenkin.

Voin kertoa omasta kohdastani, että tuon ainoan oikean uskon kaikki muuttuvaiset opit tunteneenani, harhaopitkin uskoneenani ja eri aikoina erilaiset syntilistat eläneenäni, osaan jo kaikki liikkeen tuhatviisisataa eri puhutteluvariaatiota ulkoa, joten minä ainakaan en noita käännytyspuheita tarvitse. Tiedän tasan tarkkaan, minkä olen halunnut jättää taakseni. Tiedän myös sen, että isän kodin ovet ovat avoinna yöllä ja päivällä. Saman voi varmasti sanoa kaikki kohtalontoverini läheltä ja kaukaa. Miksi pitää lähteä syventämään entisestäänkin niin syvää traumaa?

Ja miksi loukata liikkeen ulkopuolista henkilöä, joka on tullut saattamaan kenties hyvinkin läheistä ihmistä hänen viimeiselle matkalleen? Ostanut kukat, kirjoittanut sydämellään muistovärssyt, pukeutunut asianmukaisesti juhliin ja saarnan kautta saa kylmän vesisuihkun niskaansa. Eikö hautajaisten, häiden ja muiden vastaavien sukujuhlien pitäisi olla sellaisia, että sinne on ihan jokaisen kiva tulla, riippumatta uskonnoista tai niiden puutteista? Ei hengellisiä vääntöjä, ei käännytyspuheita, ei sormella osoitteluja: tekin armosta osattomat saatte uskoa syntinne anteeksi.

On myös tosi ahdistava kokemus häävieraalle sellainen, kun joku sukulainen hyökkää ison itkun kanssa yhtäkkiä kaulaan ja itkunsekaisesti sopertelee: voi miten kauheaa kun et ole enää uskomassa, tee rakas ystävä parannus.

En tiedä. Jos lähetyskäskyn toteuttaminen, ”epäuskoisen” puhutteleminen koetaan välttämättömäksi sen ikävistä ja terveydenhuoltoa kuormittavista seuraamuksista huolimatta, niin minkä sille voi?

Uskonnonvapaus voittaa uskonnottomanvapauden 100-0, näin se menee. Itse en kuitenkaan siihen suostu, vaan puolustaudun tarvittaessa, vaikka se tarkoittaisi isoakin konfliktia.

Joko olen loppuiän kotona tai väistän kaikkea eksklusiivisuutta teilläni. Suutani en valitettavasti saa hiljaiseksi ajatuksistani.

8 kommenttia

  • Tapio Tuomaala sanoo:

    Tärkeä kirjoitus.

    Samat lainalaisuudet kuin lestadiolaisuudessa pätevät Jehovan todistajiin, osittain vapaisiin suuntiin, juutalaisiin, muslimeihin, mormooneihin… On surullista, että kun Jeesus tuli vapauttamaan uskonnollisuuden hirmuvallasta, niin Jeesuksen nimeen ihmisiä sidotaan orjuuteen.

    Terve oppi on tärkeä, koska sen avulla voi vapautua niistä peloista ja ahdistuksista, joita epäterve oppi aiheuttaa. On valitettavaa, ettei luterilaisesta kirkosta löydy halua etsiä sitä tervettä oppia, joka oli apostoleilla, mutta jonka katolinen kirkko kadotti. Edes yhden kirkon opillinen tervehdyttäminen voisi auttaa niitä ihmisiä, jotka epätoivoisesti surevat “menetettyjä” läheisiään.

    Jaakob opettaa, ettei usko pelasta. Onko lestadiolaisuudessa otettu tämä huomioon? Terveeseen oppiin kuuluu pysähtyä sen edessä, mitä ei ymmärrä. Jos jaetta ei ymmärrä uskonsa perusteella, on väärällä tiellä, synnissä. mennyt harhaan opillisesti. Kreikan hamartia ja heprean chata, jotka on käännetty synniksi, tarkoittavat harhaan menoa. Kun jalkapallon MM-kisat ovat alkamassa, niin tästä saa aasinsillan synnin merkitykseen. Synti on osumattomuutta, vaikka tahtoo osua maaliin. Jospa lestadiolaiset määrittelisivät synnin siten kuin se tarkoittaa Raamatussa. Synti käsiteenä jo osoittaa, miten kauas kristillinen teologia on harhautunut apostolien opista.

    Eikä helvetin, Gehennan, tuleen voi kukaan joutua., koska sen tuli sammui viimeistään vuonna 70, kun roomalaiset hävittivät Jerusalemin. Helvetti oli kaatopaikka. Kun Jeesus puhui helvetistä, hän tarkoitti kaatopaikkaa. Heitä viettelevä jäsenesi kaatopaikalle, luovu siitä. Heitä huumeet kaatopaikalle tai ne vievät ensin käden ja sitten koko ruumiin.

    Ymmärrän lestadiolaisten tuskaa ja hätää omaisista. Olin helluntailainen ja huolissani samoista asioista. Se oli kestämätöntä, loputonta ahdistusta. En toivo kenenkään joutuvan elämään sellaisessa pimeydessä. Terve oppi tervehdyttää ruumiin ja sielun ja antaa ihmisen hengelle sapatinlevon Kristuksen täytetyssä työssä. Tietoisuuden, että Jeesus on kaikkien ihmisten vapahtaja. Minun on vain hyväksyttävä se. Eikä mikään ole niin vaikeaa, kun päässä on kristillisen teologian painolasti.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tapio Tuomaala sanoo:

      Missään kohtaa Ut:ssa ei sanota, että ei-uskova joutuu helvetiin kadotukseen. Kirkon teologisessa Ut:n väärennöksessä sanotaan tosin kaikenlaista, mitä alkuteksteistä ei löydä. Keksivät kadotuksenkin omasta päästään, jotta kirkko voisi pelolla alistaa seurakuntalaisia. Sama toimii silloin lestadiolaisuudessa.

      Sanatarkimmasta Ut:n suomennoksesta saattaa olla apua helvattipelkoisille. Ei kannata ostaa, koska sen voi ladata ilmaiseksi. Olen kiitollinen, jos joku löytää pienenkin virheen, jotta voin tehdä korjauksia. Kirkon suomennoksessa on niin paljon suoranaisia väärennöksiä, etten niiden lukumäärää hahmota.

      http://www.parakustannus.fi/421679457

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Charlotta Lindfors sanoo:

      Juutalaisuutta tämä ei koske. Jumalan ja juutalaisen erityissuhdetta kuvaa hepreankielinen sana b´rit (liitto) jonka ehdot sisältyvät Tooran. Se tarkoittaa pysyväistä suhdetta. Liittoa ei voi purkaa. Jopa sellainen juutalainen, joka kieltää uskonsa ja kuulumisensa siihen, on juutalainen aivan samoin kuin hän on vanhempiensa lapsi. Hän voi valintansa mukaan olla uskollinen tai kieltää sen.

      Juutalaisuus on paljon enemmän kuin pelkkä usko. Siihen kuuluu historia, kieli , kirjallisuus, musiikki ja juutalaisyhdyskuntien sekulaarinen, ei-uskonnollinen toiminta. Eroa maallaisen tai uskonnollisen välillä ei tehdä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pertti Niukkanen sanoo:

    Tärkeä kirjoitus tosiaan – kiitos Vuokko!

    Eksklusiivisesta uskonyhteisöstä irtautuminen ei käy kuin shakkikerhosta eroaminen. Jos oma puoliso ja lapset tekevät saman ratkaisun, on tietysti helpompaa. Silti on sukulaisia (sisarukset, vanhemmat, ehkä osa lapsista jne.) sekä ystäviä, jotka kokevat tilanteen traumaattisena. Näiltä kohtaamisilta ei voi välttyä esim. vanhempien hautajaisten tai muiden sukutilaisuuksien sattuessa. Ne avaavat väistämättä vanhat arvet ja aiheuttavat tuskallisia “takautumia”, jotka jo uskoi unohtaneensa. Tämä taitaa olla “etnisten” vl-ihmisten kannettavaksi osunut risti, josta vasta kuolema vapauttaa.

    Niin kauan kuin ystäväpiirissä ei irtautuneita ole, voi toki jatkaa ongelmatonta talosteluaan. Sellaisille Vuokon kirjoitukset aiheuttavat vain “turhaa mielipahaa ja ahdistusta”. Eräs vl-kristitty kertoo Hulluinhuonelaisessa hyvinkin vilpittömästi ja sympaattisesti uskostaan: “Ja kun Raamattu puhuu yhdestä Jumalan lasten joukosta, niin jokainen kysyköön itseltään, onko tarvetta lähteä miettimään sitä, että onko pelastusta mahdollisesti jossain muualla. Mielestäni on tärkeää se, että itse tuntee olevansa sydämen kristitty ja Jeesuksen seuraaja, ja että sielu kelpaa Jumalalle.”

    Kyllä tuo tarve kysyä herää viimeistään, kun oma lapsi “hylkää uskonsa” ja ilmoittaa ettei hyväksy SRK-lestadiolaisuuden seurakuntaoppia. Vastauksenkin pitäisi olla miettimättä selvä: Muualla ei pelastusta ole! Vai riittääkö äidille/isälle, että itse kelpaa Jumalalle, mutta lapsi kulkee kohti varmaa helvettiä?

    Usein kuulee sanottavan: “Nykyisin on paljon vapaampaa, älä muistele 70-lukua!” Varmaan tämä on totta joiltakin osin. Mitkään muutokset tapakulttuurissa, hoitokokousten yleisyydessä tms. eivät kuitenkaan muuta SRK-lestadiolaisuuden kovaa ydintä, joka on eksklusiivinen seurakuntaoppi. Mikään Kristus-keskeisyyden lisääminen seurapuheissa ei myöskään auta. Väistämättä kaikki saarna kääntyy tässä eksklusiivisessa kontekstissa lopulta seurakuntakeskeisyydeksi. Ulkopuolella odottaa vain helvetti!

    Ehkä nuorempi vl-polvi onnistuu tämän SRK-teologian keskeisimmän opinkappaleen sivuuttamaan epäoleellisena – kunnes asia osuu omalle kohdalle. Vanhempi polvi tietää paremmin: Mitään tinkimisen tai tulkitsemisen varaa ei ole! Eräskin tuttuni kertoi palanneensa liikkeeseen, koska “se helvetin pelko oli niin suuri!” Olen kohdannut sellaistakin asennetta, jonka voi tiivistää paradoksiksi: Väärässähän se meidän oppi on, mutta kun muualla ei tule autuaaksi!

    SRK-lestadiolaisuuden ote jäsenistään on monien sosiologisten ja teologisten syiden vyyhti. Toisaalla kasvatuksen luoma maailmallisuuden ja ulkopuolella vaanivan helvettiin joutumisen pelko – toisaalla taas yhteisöllisyyden antama turva ja varma taivaspaikka yhteisön kuuliaisena jäsenenä. Lisäksi kaikki ne vaikeudet, joita Vuokko niin osuvasti kuvaa. Irtiottoa on siis syytä välttää niin kauan kuin mahdollista. Joskus se kuitenkaan ei enää ole mahdollista…

    Nämä pohdinnat liittyvät siis “etnisten” vl-uskovaisten tilanteeseen. Entä ne, joilla ei tätä “sukurasitetta” ole? Miksi tavallinen ev.lut. kristitty haluaa liittyä eksklusiiviseen yhteisöön? Tämä pohdinta on minulle tällä hetkellä liian raskas, joten jääköön se toistaiseksi muiden tehtäväksi. Kiitos joka tapauksessa Vuokolle hienosta blogista, vaikka se minussakin avasi epämukavia takautumia. Niiden kanssa vain on pakko elää…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Vuokko Ilola sanoo:

    Hyvää pohdintaa, hyviä selvennyksiä ja näkökulmia. Pertti on harvinaisen hyvin sisäistänyt vl-maailman, vaikkei ole koskaan ollut vl.

    Haluan vielä painottaa sitä, että niin vanhoillislestadiolainen kuin kuka muukin eksklusiivinen, esimerkiksi esikoislestadiolainen ei halua eikä valitse itselleen läheisen “uskonsa kieltämisen” johdosta tapahtuvaa tuskallista ja traumaattista olotilaansa. Mitä eksklusiivisempi ja herkkätunteisempi yhteisön jäsen on, sitä syvemmän taruman hän läheisensä irtaantumisesta saa ja sitä voimakkaammin hän myös reagoi. On myös niitä, jotka peittelevät tunteensa ja tuskansa, mutta lähtijä usein tietää silti, minkä trauman lähdöllään läheisilleen aiheuttaa.

    Liikkeeseen jäävä traumatisoitunut osapuolen on vaikea hakea traumaansa apua ammattiauttajalta. Eihän nyt ainakaan “epäuskoiset” terapeutit voi heitä auttaa, kun he eivät voi ymmärtää uskonasioita. Silti hän tarvitsisi kipeästi apua. Vertaistuki, uskonystävien lohdutus ja huolenpito keventävät kuormaa, mutta vain aika vähitellen parantaa haavoja.

    Liikkeestä lähtenyt osapuoli voi hakea ammattiapua, mutta harva ammattilainen on perehtynyt tällaiseen aiheeseen niin hyvin, että voisi kunnolla auttaa. Tiedän tämän olevan terveydenhoitopuolella ongelman ja siihen halutaan tulevaisuudessa muutosta, parannusta. Eli on suunnitteilla kouluttaa terveydenhoitoväkeä, terapeutteja, kohtaamaan ja auttamaan uskonyhteisöistä irtaantuneita ihmisiä. Tämä on hienoa!

    Helvettikysymys on se suurin ongelma. Lähinnä se on yhteisön jäsenen pahin murhe, mutta myös, kuten Perttikin sanoi, joidenkin liikkeestä lähtevienkin ongelma, joka ajaa heidät joskus liikkeeseen jopa takaisin. Siksipä sillä halutaan pelotellakin ja muistutella, jotta saataisiin tuhlaajapoika ja -tyttö takaisin valtakuntaan.

    Niin, ihmiset uskovat kuka mihinkin. Vl-uskovainen uskoo, että ilman vanhoillislestadiolaista uskonyhteisöä ja siellä saarnattua ja uskottua synninpäästöä joutuu kuollessaan helvettiin. Tätä uskoa ei heiltä voi pois ottaa eikä tarvitsekaan, mutta miten pärjätä opista aiheutuvien traumojen kanssa?

    Sillä ei ole merkitystä, että yhteisössä ei ole alkuaikoina edes käytetty ko. synninpäästösanoja autuuden saavuttamiseksi ja ettei Raamattu tunne niitä kuin ei myöskään koko ko. rippikäytäntöä, “kaulailukulttuuria”.

    Miksi esimerkiksi opetuslapset eivät pyydelleet jatkuvasti toisiltaan syntejä anteeksi?

    – Saanko rakas Matteus-veli uskoa kaikki synnit, kiusaukset ja sielunvihollisen päällekarkaamiset anteeksi?

    – Usko rakas Johannes veljeni vaivassa ja valtakunnassa kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja maahan vuotaneessa veressä aina rauhaan, iloon ja vapauteen asti.

    – Saanko minäkin vielä uskoa eppäilykseni anteeksi?

    – Joo Tuomas-veli, usko sinäkin…

    Noh, entäs Paavali ja “hänen” seurakuntansa? Jäikö jotain peräti oleellista tekemättä?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Vuokko Ilola sanoo:

    Jyrki Linjamalla hyvä kirjoitus Kotimaa Prossa:

    https://www.kotimaapro.fi/artikkeli/essee-hautajaisissa-tajusin-etta-lestadiolaiset-pakottivat-isoisani-polttamaan-oopperasavellyksen/?katselukoodi=a434d8925cc5dd57f3a151913cac185a913c040538479dc47a6b0d9223397de4

    Hän sivuaa samoja asioita, joita minäkin pohdin:

    “”Hyvät Jumalan lapset — ja muut omaiset” Esitin Preludin muutamaa vuotta myöhemmin urkujen säestyksellä ukin hautajaisissa Muuramen kirkossa. Olin silloin aloitteleva sävellyksen opiskelija.

    Vanhoillislestadiolaisuuden rooli oli ja on yhä suvussani tärkeä. Minulle se on ilmennyt lähinnä vaikenemisena. Ukilla oli kaiketi huomattavakin asema herätysliikkeessä, johon hän oli pitkään kuulunut.

    Hautajaisiin olikin saapunut liikkeen johdon edustaja. Muistotilaisuudessa puhuessaan tämä kiitteli isoisääni siitä, että Jaakko oli ajoissa tajunnut, ettei Jumalan lapsen ole lupa säveltää oopperaa ja polttanut 1960-luvulla keskeneräisen, jo pitkälle edenneen oopperansa.

    Hautajaisissa aloin tajuta, että lestadiolaiset olivat pakottaneet Jaakon hävittämään oopperan, johon 1950–60-luvuilla oli investoitu varsin huomattavat määrät aikaa ja vaivaa, sekä eri teitä hankittua rahoitusta.

    Oopperan polttamisesta kuulin tosiaankin ensi kertaa lestadiolaissaarnaajan suusta, hautajaisten muistopuheessa, joka alkoi sanoilla: ”Hyvät Jumalan lapset — ja muut omaiset.”

    Alkajaisiksi hän nöyryytti saattoväkeä rauhanyhdistysläisten poissulkevalla seurakuntaopilla. Sitten hän kertoi, millä tavalla Jumalan lapset olivat nöyryyttäneet vainajaa tässä oopperaa koskevassa asiassa. Sitä hän ei sentään maininnut, miten säveltäjän jääminen kotiin sävellyskonsertista oli nöyryyttänyt jyväskyläläisiä.”

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tapio Tuomaala sanoo:

      Facebookissa eräs henkilö puolusti kirjoitusta, joka löytyy Vuokko -ilolan linkistä seuraavasti:

      “… ei missään uskonsuunnassa, Jumala katsoo sydämeen, hän ei ole kiinnostunut urku- tai lyömäsoitinmusiikista.”

      Vastasin:

      Psalmi 150: “Ylistäkää häntä pasunan pauhulla, ylistäkää häntä harpuilla ja kanteleilla. Ylistäkää häntä vaskirummuilla ja karkelolla, ylistäkää häntä kielisoittimilla ja huiluilla. Ylistäkää häntä helisevillä kymbaaleilla, ylistäkää häntä kumisevilla kymbaaleilla.”

      On kuvvaavaa, että tanssiminen on Raamatussa pääsääntöisesti käännetty karkeloinniksi. Kristinuskosta tuli orjuutta, vaikka sen piti vapauttaa iloitsemaan ja tanssimaan ja soittamaan kaikilla mahdollisilla soittimilla. Jotkin ääriliikkeet ovat menneett vielä pidemmälle, kuten lestadiolaisuus.

      Lesadiolaisuuden kaltaisia ääriliikkeitä oli jo apostolien aikana:

      “Tehän suvaitsette, että joku teidät orjuuttaa, että joku teidät syö puhtaaksi, että joku teidät saa saaliiksensa, että joku itsensä korottaa, että joku lyö teitä kasvoihin.”

      Lestadiolaisuudessa joku korottaa itsensä ja määrittelee, mikä on syntiä, mihin saa tarttua ja mihin koskea. Ja lestadiolainen on niin aivopesty, että antaa löydä itseään kasvoihin. Näyttää siltä, että lestadiolaisuus on niin vahva, että se pystyy alistamaan itsetunnon. Sen jälkeen ei ole enää tahtoa, vaan antaa syödä itsensä puhtaaksi, olla itsensä korottaneiden saalista.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Tapio Tuomaala sanoo:

      Olipa taas huono ilmaus: “Facebookissa eräs henkilö puolusti kirjoitusta, joka löytyy Vuokko -Ilolan linkistä”, kun pitäisi lukea: “Facebookissa eräs henkilö puolusti lestadiolaisten toimintaa. kun he nöyryyttivät Jaakko Linjamaa”.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Vuokko Ilola
    Vuokko Ilola

    Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suvanteissa, pyörteissä, myrskynsilmissä ja sen opetuksen läpivärjäyksessä rapiat nelikymppiseksi kasvanut naisimmeinen.

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit