Tutkiva ja iloitseva usko

Millainen on lapsen paikka kirkossa? Penkissä hiljaa niin kuin aikuinenkin on? Häiritseekö lapsen ääni aikuisen rukousta ja uskonharjoitusta?

Olin vuosia töissä maalaisseurakunnassa, jossa koko kunnan lasten määrä vain kasvoi. Seurakunta panosti vahvasti lapsiin ja nuoriin, ja kirkon remontin yhteydessä lapsille rakennettiin oma nurkkaus - mahdollisimman lähelle alttaria. Miksi? Koska periaate kuului: Lapsen ääni saa kuulua kirkossa.

Lapsen paikka ei ole kirkon takaosassa näkymättömissä, missä hän ei häiritse seurakuntalaisia, vaan edessä seurakunnan keskellä. Lapsi on yksi seurakuntalainen, samanveroinen ja yhtä tärkeä kuin kuka tahansa muukin. Hänellä on paikkansa ja tapansa elää seurakunnassa, mutta se poikkeaa aikuisen tavasta. Lapsi leikkii, piirtää, puhuu, pitää ääntä, liikkuu. Hän ei ole paikallaan, koska lapsi ei ole kadottanut fyysisyyttään hengellisyydestään niin kuin moni aikuinen. Fyysisyys on suomalaisessa hengellisyydessä koettu pidemmän aika negatiivisena, mutta lapsi käyttää kaikkia aistejaan.

Vuosi sitten kesällä yksi tuntemani lapsiperhe tuli vierailulle yhteen seurakuntani kirkkoon. Heidän alakouluikäinen tyttönsä tutki kirkkoa kiinnostuneena. Hän liikkui paikasta toiseen, istui hetken kirkonpenkissä eri paikoissa, polvistui alttarikaiteella ja laittoi kätensä ristiin, tutki siinä kiinnostuneena alttaria ja alttaritaulua silmillään. Kohta hän pujahti alttarille ja katseli ympärilleen, kosketteli alttariliinaa ja alttarin pintaa, polvistui alttarille ja kokeili alttarin korkeutta kädet ristissä. Pian hän kiipesi lehterille, katseli urkuja, nousi urkupenkille ja kokeili yltääkö jalat urkujen jalkiolle, hän kokeili urkujen sormioita... Lapsi teki omaa retkeään kirkkoon ja Jumalan luokse, hän liikkui ja tutustui konkreettisesti. Jossain vaiheessa hän kiipesi saarnatuoliikin ja katseli, miltä kirkkosali näyttää siitä perspektiivistä. Aikuisia ihmisiä, hengellisen kesäjuhlan vieraita, istui runsaasti kirkonpenkissä rukoilemassa samanaikaisesti. Ja kaikki kohtasivat Jumalan, lapsi omalla tutustumisretkellään. En tiedä, loukkasiko lapsen puuhastelu ja liikkuminen jonkun hartautta, mutta en välitä siitä pätkääkään. Lapsi ei häpäissyt mitään, vaan toimi pyhää kunnioittaen. Hän oli monta kertaa jumalanpalveluksessa nähnyt, miten pappi alttarilla toimii ja miten alttarikaiteelle polvistuu.

Tämän kesän ensimmäinen rippikouluryhmäni toimi myös yllättävän fyysisesti konfirmaatioharjoituksessa. Albojen sovituksessa menee aina hetkensä ja aikansa, ja nuoret hiippailivat kirkossa odottaessaan harjoituksen alkamista. Osa kiipesi saarnatuoliin ja katseli sieltä ympärilleen, ja tekivät T-Posen (t-asennon). Ja puhelinten kamerat räpsyivät. Sinällään siinä on nähtävissä risti, eräässä mielessä ristiinnaulittu. Joten loistavaa saarnaa symbolina saarnatuolista! Muutamat kävivät alttarialueella ja tekivät siellä siunaavaa ristinmerkkiä kirkkosaliin päin, ja samalla yrittivät laulella liturgisia sävelmiä, ja taas kamerat räpsyivät. Pari tyttöä manasi paholaista pois yhdestä pojasta upottamalla tämän päätä kastemaljaan... Eikä mitään häpäisty! Nuoret pelleilivät pappina alttarilla - ei haittaa, koska he harjoittelivat papin roolia ja vaikka se olikin pelleilyä, se on kasvavan nuoren kohdalla ehkä se keino jolla uskaltaa olla kirkossa ja vähän ilmaista oppimiaan rituaalisia tapoja. Se manausoperaatio kastemaljan äärellä vain nauratti minua - nimittäin oikea paikkahan se on, koska kasteeseen kuuluu yhä nykypäivänäkin paholaisesta ja hänen teoistaan luopuminen, tosin liudennettuna edeltäviin kastekaavoihin verrattuna. Manaus on osa kastetta yhä. Päin vastoin juuri nuorten pelleily oli heidän tapansa tutustua omaan kirkkoonsa ja etsiä paikkaansa siellä, ja tutustua sellaisiin paikkoihin, joihin he eivät yleensä uskaltaudu menemään - alttari, saarnatuoli, lehteri, kirkon etupenkit, alttarikaide ja urut. Vain alttarikaiteen ylitse hyppäämistä jarruteltiin.

Lapsen ja nuoren usko on tutkivaa uskoa, ja lapsen tapa olla kirkossa on usein leikki. Leikki on lapsen työtä ja kun hän saa olla mukana leikkimässä keskellä jumalanpalvelusta, hän seuraa aina jollain tavalla mitä jumalanpalveluksessa tapahtuu. Olen nähnyt alakouluikäisen lapsen, joka on leikkinyt kirkossa monena sunnuntaina, joskus äidin ja isän sylissä, laulavan liturgisia osioita - jopa papin osioita täsmälleen oikein! Olen itse opetellut ja Luojan kiitos oppinut sen asenteen, että lapsi ei häiritse kirkossa, vaan hänellä on se oma paikkansa juuri omana itsenään, lapsena. Se on iloitsevaa uskoa, kun hän saa lapsena elää. Iloitseva ja kyselevä lapsi tuo seurakuntaan sellaista, joka aikuisilta tuntuu välillä olevan hukassa - uskon ilo. Lapsi täyttää monen sydämen ilolla, kun hän juoksee kirkossa, tutustuu paikkoihin keskellä jumalanpalvelusta tai esittää kuuluvalla äänellä vakavan kysymyksen vanhemmilleen.

Aikuiset ovat jännittyneitä lapsen kanssa ollessaan jumalanpalveluksissa. Kerran kastetoimituksessa mukana oli useampi leikki-ikäinen lapsi ja minä annoin avoimesti luvan, että lapset saavat leikkiä kaikessa rauhassa. Ääntä kyllä piisasi ja lattia tömisi lasten juostessa ympäriinsä. Pieni lapsi kastettiin kaiken sen hälinän keskellä eikä äänimaailma mitenkään rikkonut kastejumalanpalveluksen pyhyyttä tuossa juhlapaikassa. Toimituksen jälkeen vanhemmat kiittivät, että lapset saivat pitää ääntä. Se oli heille helpotus ja sen huomasin jo toimituksen aikana rentoutumisena. Tietynlainen opittu seremoniallisuus on iskostunut tiivisti suomalaisen tapakulttuuriin ja seremoniallisuuteen kuuluu välittömästi hiljaisuus.

Lapsen usko on mielenkiintoista. Se on jotain mitä aikuisena huomaan kaipaavani, tuota tutkivaa uteliaisuutta ja iloa - pyhää huolettomuutta ja luottamusta. Lapsi siunaa ilolla seurakuntaa ja evankeliumin viestihän on ilon viesti Jumalan rakkaudesta. Vieläkin muistan vuoden takaisin kaksivuotiaan pikkutytön halauksen perhekerhossa. Hän ei vierastanut tuntemattomia aikuisia pätkääkään, vaan halasi minua hymyillen niin paljon kuin kaksivuotias vain pystyy, eli koko pienellä olemuksellaan. Hän pienenä kristittynä siunasi minua ja toi Jumalan valtakunnan luokseni, sillä Jeesuksen sanojen mukaan lapset ottavat puhtaimmin Jumalan valtakunnan vastaan ja se on osaltaan puhdasta ja viatonta iloa.

2 kommenttia

  • Pekka Väisänen sanoo:

    Kyllä, näinhän hyvin voi ja saa olla kuten elämässä tapahtuu. Pään käyttämisestä kirkon kastemaljassa voisi hyvin tulla tapa millä tunnustauduttaisiin kristityksi, tunnustettaisiin ja kaduttaisiin viikon vikoja ja rukouksessa siunattaisiin toivetta tulevan viikon kiusauksien voittamiseksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kimmo Jaatila sanoo:

    Tätä se on, että lastenkaltaisten on Jumalan valtakunta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ville Hassinen
    Ville Hassinen

    Kuopiolaissyntyinen, kolmen- ja neljänkympin puolikieppeillä oleva seurakuntapappi ja sivutoiminen tutkijanplanttu. Aikansa Pohjois-Karjalan laulumaita kierreltyään olen palannut kotiseuduilleni vaatimattomien (ja niitten oekeetten) ihmisten pariin Savoon Kuopion kupeeseen. Kirjoittelen osin seurakuntatyön näkökulmasta, milloin sitten eksyn naputtelemaan pohdiskellen ja sukeltelen syvempiin uomiin.