Ulos kristittyjen yhteydestä?

Viime päivinä ja viikkoina mieleni ja sieluni ovat olleet erilaisten myrskypuuskien kourissa. Tämän sunnuntain aihe on Jeesus, pahan vallan voittaja. Hyvä ja paha, oikea ja väärä, oikeudenmukaisuus ja epäoikeudenmukaisuus, syyllisyys ja syyttömyys ovat kestoaiheita mieleni myrskyissä. Joitakin ajatuksia siis niiden ympäriltä.

Ensinnä minun täytyy sanoa, että kirkossa tänään luetut Raamatun tekstit olivat todella ahdistavia. Ollakseen kristitty ihmisen pitäisi niiden mukaan loistaa Jumalan valoa, olla pudas, siveellinen ja tottelevainen tai muuten Jumalan viha hyökyy päälle. "Olette joko minun puolellani tai minua vastaan." Järkyttävää mustavalkoisuutta ja ulos sulkemista. Kuvittelen tajuavani jotakin siitä mekanismista, jonka kautta ihminen voi ajatutua ulos kirkosta ja kristittyjen yhteydestä. Pelkään nytkin tässä olevani juuri se tyhjänpuhuja, jonka vaarallisuudesta Efesolaiskirjeen kohdassa varoitettiin ja jonka kanssa ei saisi olla missään tekemisissä. Omalla vastuullanne luette eteenpäin.

Nykyään on melko tavallista puhua Jumalasta tai jumaluudesta ihmisen sisäisenä äänenä, ihmisen sydämessä tai mielessä olevana minuuden osana. Ajatus persoonallisesta, ihmisen ulkopuolella olevasta Jumalasta keikkuu helposti pilven päällä istuvan partaukkelin tasolla, joten on hyvin ymmärrettävää että Jumalasta yritetään puhua jotenkin toisin. Huomaan kuitenkin vierastavani kovasti puhetta ihmisessä tai ihmismielessä olevasta Jumalasta. Vierastukseni ei johdu siitä, että pitäisin ajatusta vieraiden uskontojen vaikutuksena, new agena tai opillisesti vääränä. Koen itsekin olevani ajatusteni kanssa usein harhaoppinen, joten minusta ei ole tuomitsemaan muita sellaisiksi. Enkä sitä paitsi usko, että kukaan puhuu Jumalasta oikein. Jumala on aina jotakin enemmän tai jotakin muuta mitä kykenemme ihmisen kielellä tavoittamaan.

Vierastukseni syy on pikemminkin siinä, että oma yliminäni – tai miksi sitä nyt halutaankin kutsua – on hirvittävän ankara, vaativa ja syyttävä. Jos se on Jumala tai Jumalan ääni minussa, en tarvitse häntä, en halua olla hänen kanssaan väleissä. Minuuteni ytimessä on ääni, joka on aina valmis kääntymään minua vastaan ja syyttämään minua, jos hiukankin aistin jonkun muun ihmisen syyttävän. Se on valmis syyttämään silloinkin, kun syytökset perustuvat vääriin tietoihin ja luuloihin, kun ne ovat aivan kohtuuttomia tai paikkaansa pitämättömiä. Se on valmis syyttämään ja syyllistämään minua jopa silloin, kun kukaan muu ei syytä, kun muut ymmärtävät minua. Muita ihmisiä pystyn puolustamaan jämäkästi ja rohkeasti, mutta itseäni en.

Väistämättä tulee mieleen ajatus, että lain saarna meillä on luonnostaan sydämiimme kirjoitettuna, mutta evankeliumi on kuultava itsensä ulkopuolelta.

Tottakai ihmisen on hyvä miettiä ja pohtia, miksi syyllistyy niin helposti ja kääntää itselleen selkänsä. Asiaa voi olla hyvä työstää terapiassa, itsekseen tai ystävien kanssa keskustellen. On hyvä pyrkiä kohti armollisempaa asennetta itseä kohtaan. Ihminen nimittäin tuskin pystyy ottamaan vastaan armon ja evankeliumin vapauttavaa sanaa ulkoapäinkään, jollei pysty armahtamaan koskaan itse itseään. Hän saattaa vain joutua loputtomaan, epäterveeseen anteeksipyytelyn kierteeseen, joka ei oikeasti tuo koskaan vapahdusta.

En pysty ihailemaan vanhaa pietististä ajatusta, jossa ihminen nähtiin vain pahana, läpisyntisenä olentona, jonka kuuluikin kieriskellä omassa huonommuudessaan tullakseen heränneelle tunnolle ja janotakseen sitten nöyränä evankeliumia. Siinä ajatuksessa on jotakin liian mustavalkoista, kahtiajakautunutta ja elämälle vierasta. Jumalan kuvaksi luodussa ihmisessä on aina myös jotakin hyvää ja jopa pyhää. Ihminen ei ole joko tai vaan sekä että.

Silti en pysty myöskään näkemään Jumalaa ihmisen osana tai ihmistä Jumalan asuinpaikkana. Tarvitsen Jumalaa, joka pysyy järkähtämättä rinnallani ja puolellani eikä käänny minua vastaan niin kuin itse teen. Tarvitsen Jumalaa, joka itseni ulkopuolelta kertoo, mikä on totta – ja armahtaa kaikesta riippumatta. Tarvitsen Jumalaa, joka rohkaisee, tukee ja kannustaa ottamaan rohkeasti kaikki lahjat ja kyvyt käyttöön epäonnistumisten, mokailujen ja väärinkäsitysten uhallakin. Tarvitsen Jumalaa, joka luo jatkuvasti uutta ja antaa aina uuden mahdollisuuden. Tarvitsen Jumalaa, joka vakuuttaa että minulla on lupa tuntea niin kuin tunnen ja oikeus tarvita mitä tarvitsen. Janoan kuulla Jumalaa joka sanoo, että herkkyys ei ole ensisijaisesti vamma vaan arvokasta Jumalan luomistyön hienoviritteisyyttä.

Tässä on vain pari ongelmaa. Ensinnäkin: minulla ei ole valtaa päättää tai määritellä, millainen Jumala on.

Toisekseen (ja tämä on itselleni isoin ongelma): en meinaa millään pystyä uskomaan Jumalaan. Minussa on kyllä usein Jumalaan turvautuvaa epäuskoa. Mutta uskoa ei ole oikein edes nimeksi, ei edes sitä sinapinsiemenen vertaa.

Ehkä siksi minulle on niin rakas Jouko Mäki-Lohiluoman kirjoittama Siionin virsi 272, jossa veisataan:

Suo anteeksi nyt syntini, myös suurin synneistäni, se, etten usko kenenkään kuulevan pyyntöäni.

 

Muutenkin saan Siioninvirsistä paljon lohtua. Niissä minulle puhuu Jumalasta ihminen, vertaiseni. Ihminen joka kokee toisinaan kanssani samoin, ihminen jolle epäusko ja jopa epätoivo on syvästi ja verisesti totta. Mutta samalla niissä puhuu ihminen, jolle Jumala on kaikesta huolimatta kaiken yllä lepäävä majesteetti, jotakin järkähtämättömän suurta ja samalla hellää.

Jumalalla on majesteettinen oikeus tuomita minut helvettiin, koska en pysty häneen uskomaan. Toivon, ettei hän tee niin.

(Tämä oli seurapuheeni Herättäjä-yhdistyksen kirkkopyhässä Lohjalla 28.2.2016.)

31 kommenttia

  • Joni Toivonen sanoo:

    “Jumalalla on majesteettinen oikeus tuomita minut helvettiin, koska en pysty häneen uskomaan. Toivon, ettei hän tee niin.”

    En ymmärrä tätä. Jos blogistin käsityksen mukaan Jumalalla on oikeus tuomita hänet helvettiin epäuskon tähden, millä perusteella Hän ei niin tekisi? Onko ajatus niin, että helvetin portit heilahtavat, mutta liennytystä tuo hurskas toive, ettei niin jostain syystä kävisikään?

    Voin vakuuttaa, että Jumala ei tuomitse ketään helvettiin, joka ottaa vastaan siitä pelastuksen Pojan, Jeesuksen, nimessä ja veressä. Siitä ei tarvitse epäillä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Emilia Karhu sanoo:

      Ihmisillä tuntuu vain olevan kovin erilaisia käsityksiä siitä, mitä tuon pelastuksen vastaanottaminen tarkoittaa ja millaista uskoa ja mihin se edellyttää. Ihanaa, että sinulle asia on selvä. Minulle se on kaikkea muuta, mutta olen iloinen jokaisen ihmisen puolesta, jonka vakaumus on selkeä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Joni Toivonen sanoo:

      Tule mukaan. Kaikki on valmista ja hyvin yksinkertaista.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Johtuuko riittämättömyyden kokeminen syyllisyydestä, siitä, että ei ole toiminut kuten pitää, vai siitä, että ei voi uskoa Jumalan Sanaa?

    Olemme kokonaisia ihmisiä ja vaikka Hengellä kuoletammekin lihan teot, niin eivät ne mihinkään häviä. Syntien sovitus ON Kuitenkin varmaa, ja että uskon kautta elävä ei takerru enää syntiin ja jää siihen kiinni, jos katse on Kristuksessa eikä omassa vaelluksessa. Miksi katsoisin omaa vaellustani enää sillä silmällä, että sillä olisi enää mitään mahdollisuuksia toimia Vanhurskaudessa? Koska olen siis tällaisenani pelastettu Kristuksen tähden, niin miksi en kaikessa laittaisi toivoani Hänen käsiinsä? Miksi en päästä irti? Koska en luota, että Jumala pitää lupauksensa. Yritänkö varmistaa pelastuksen pyrkimällä vanhurskaaksi? Turha vaiva, ei onnistu. On vain Armon Tie Kristuksessa, Jumalan Rauha ja Lepo.

    On tärkeää pystyä tunnistamaan ja analysoimaan mistä usko tulee ja mitä se on. Jos katsomme vain itseemme, niin ei löydy ja se on hyvä tunnustaa. Lahjaksi saatu Jumalan Pojan usko taas on meidän ulkopuolelta tulevaa ja lahjoitettua ja juuri siitä Raamattu puhuu ja Pyhä Henki todistaa.

    Jos yritämme puristaa itsestämme jotain Jumalallisuutta niin eksymme. Ylhäältä tuleva usko tarttuu Jumalan lupauksiin ja elää niistä, ja se mikä on ihmisestä on vain oman vanhurskauden rakentamista. Siihen myös syyttäjä tarttuu, koska sen voimana on laki, johon se vetoaa. Kristitty ei kuitenkaan ole enää lain alla vaan Armon. Syyttäjällä ei ole valtaa meihin, jos olemme KristukseSSA. Olemme turvassa. Olemme silti maailmassa, mutta emme maailmasta.

    Syyttäjällä ei ole meihin enää valtaa, paitsi jos me taas katsomme omiin mahdollisuuksimme, näin Laki ja Armo vaikuttaa ihmisen elämään, jos uskomme Jumalan Sanan Totuuden ja anteeksiannon.

    “Sillä kun Jumala oli antanut lupauksen Aabrahamille, vannoi hän itse kauttansa, koska hänellä ei ollut ketään suurempaa, kenen kautta vannoa, ja sanoi: “Totisesti, siunaamalla minä sinut siunaan, ja enentämällä minä sinut enennän”; ja näin Aabraham, kärsivällisesti odotettuaan, sai, mitä luvattu oli. Sillä ihmiset vannovat suurempansa kautta, ja vala on heille asian vahvistus ja tekee lopun kaikista vastaväitteistä. Sentähden, kun Jumala lupauksen perillisille vielä tehokkaammin tahtoi osoittaa, että hänen päätöksensä on muuttumaton, vakuutti hän sen valalla, että me näistä kahdesta muuttumattomasta asiasta, joissa Jumala ei ole voinut valhetella, saisimme voimallisen kehoituksen, me, jotka olemme paenneet pitämään kiinni edessämme olevasta toivosta.

    Se toivo meille on ikäänkuin sielun ankkuri, varma ja luja, joka ulottuu esiripun sisäpuolelle asti, jonne Jeesus edelläjuoksijana meidän puolestamme on mennyt, tultuaan ylimmäiseksi papiksi Melkisedekin järjestyksen mukaan, iankaikkisesti.” (Hebr.6 loppuosa. Kannattaa lukea koko luku)

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Näyttää siltä, että suurin ongelma meillä ihmisillä näyttää olevan, ettei tuo Vanha Aatu tai Eeva millään suostuisi kuolemaan! On se vaan niin elinvoimainen ja puolustuskykyinen, ettei sitä kukaan rehellinen ihminen pysty itse yksinään päihittämään!

    Kun olin nuori mies (siitä on jo tovin aikaa!), eräs vanha rovasti (taisi olla sydämestään uskovainen, sellaisiakin oli ennen vanhaan, en ole varma, onko enää?), vakuutteli minulle, että vanhalla ihmisellä ei ole mitään pelastumisen mahdollisuutta, sen on kuoltava

    Mutta tiedätkö, Reino, mitä Vanha Aatu tekee viimesillään, kun se joutuu sen tosiasian eteen, että sen on kuoltava? Se heittäytyy uskovaiseksi. Kun Vanha Aatu tai Eeva heittäytyy uskovaiseksi, siitä se vasta uskovainen tuleeekin! Vanha körttiröijy päällä, huivi päässään ja veisuukirja tiukasti kainalossa se rientää eteen päin ja uskoo vahvasti olevansa kaidalla tiellä. Turvaan armoon (oiskohan salainen toive, että vanha luontokin pelastuisi, onhan siinä toki paljon hyviäkin puolia!)!

    Viheliäistähän on, että tuolle vanhalla ihmiselle on peruuttamattomasti sanottu: “Sinä kuolemalla kuolet”. Alkutekstissähän siinä on kaksi imperatiivia, käskymuotoa: Kuole! Kuole!!!

    Ensimmäinen kuolema on kääntyä jumalattomana kuolemaan Herran käsiin. nauttimaan synnin palkasta! Toinen käsky kuolla on kääntyä omasta jumalisuudestaan, omasta vanhurskaudestaan kuolemaan Herran käsiin. Tämä toinen pykälä taitaakin olla vaikeampi pykälä. Mutta eikös se niin ollut, että meidät on liitetty kohtalon yhteyteen Kristuksen kanssa, ei siis vain elämään vaan myös kuolemaan Hänen kanssaan

    Kyllä se ,Emilia, taitaa niin olla, että meillä väärillä on aina väärät passit! Siksi en osaa, Sinulle, noin viisaita neuvoja antaa, mitä nuo kanssakommentoijat. Tuu kuitenkin tänne penkille “Augustin” viereen, – tai sitten Paavon viereen, meidä muiden passittomien kanssa, jos se Paavo ois tutumpi – vuoroas oottelemaan. Tuossa penkillä näyttäisi olevan vielä tilaa, ei tosin kovin leveää eikä tässä ole selekänojaakaan, että joutuu etuköyryssä reunalla istumaan, mutta on tämä tyhjää parempi! Mitenkä se menikään: “Jospa Jeesus siitä vaivaiset syntiset, korjaa!”

    Herralla Jeesuksella taitaa ainoalla olla laillinen passi ja pieni mahdollisuus on saada Hänen kanssaan paluuviisumikin tuosta kuoleman helevetistä! Ei, ei, ei missään tapauksessa vanhan Aatun tai Eevan kanssa, se kyllä jää sinne ikuisesti, mutta ihan UUTENA! Tosin tästä vanhan luonnon kirkosta ja kirkkokansasta joutuu kyllä luopumaan, kas rajan yli ei pääse edes hyvien ystävien kanssa, vain yksin Jeesuksen kanssa! Saahan tuota hukkumaisillaan oleva ainakin tuon verran toivoa, eikö niin?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Emilia Karhu
    Emilia Karhu

    Olen opintovapaalla oleva Kotimaan toimittaja.