Ulos kristittyjen yhteydestä?

Viime päivinä ja viikkoina mieleni ja sieluni ovat olleet erilaisten myrskypuuskien kourissa. Tämän sunnuntain aihe on Jeesus, pahan vallan voittaja. Hyvä ja paha, oikea ja väärä, oikeudenmukaisuus ja epäoikeudenmukaisuus, syyllisyys ja syyttömyys ovat kestoaiheita mieleni myrskyissä. Joitakin ajatuksia siis niiden ympäriltä.

Ensinnä minun täytyy sanoa, että kirkossa tänään luetut Raamatun tekstit olivat todella ahdistavia. Ollakseen kristitty ihmisen pitäisi niiden mukaan loistaa Jumalan valoa, olla pudas, siveellinen ja tottelevainen tai muuten Jumalan viha hyökyy päälle. "Olette joko minun puolellani tai minua vastaan." Järkyttävää mustavalkoisuutta ja ulos sulkemista. Kuvittelen tajuavani jotakin siitä mekanismista, jonka kautta ihminen voi ajatutua ulos kirkosta ja kristittyjen yhteydestä. Pelkään nytkin tässä olevani juuri se tyhjänpuhuja, jonka vaarallisuudesta Efesolaiskirjeen kohdassa varoitettiin ja jonka kanssa ei saisi olla missään tekemisissä. Omalla vastuullanne luette eteenpäin.

Nykyään on melko tavallista puhua Jumalasta tai jumaluudesta ihmisen sisäisenä äänenä, ihmisen sydämessä tai mielessä olevana minuuden osana. Ajatus persoonallisesta, ihmisen ulkopuolella olevasta Jumalasta keikkuu helposti pilven päällä istuvan partaukkelin tasolla, joten on hyvin ymmärrettävää että Jumalasta yritetään puhua jotenkin toisin. Huomaan kuitenkin vierastavani kovasti puhetta ihmisessä tai ihmismielessä olevasta Jumalasta. Vierastukseni ei johdu siitä, että pitäisin ajatusta vieraiden uskontojen vaikutuksena, new agena tai opillisesti vääränä. Koen itsekin olevani ajatusteni kanssa usein harhaoppinen, joten minusta ei ole tuomitsemaan muita sellaisiksi. Enkä sitä paitsi usko, että kukaan puhuu Jumalasta oikein. Jumala on aina jotakin enemmän tai jotakin muuta mitä kykenemme ihmisen kielellä tavoittamaan.

Vierastukseni syy on pikemminkin siinä, että oma yliminäni – tai miksi sitä nyt halutaankin kutsua – on hirvittävän ankara, vaativa ja syyttävä. Jos se on Jumala tai Jumalan ääni minussa, en tarvitse häntä, en halua olla hänen kanssaan väleissä. Minuuteni ytimessä on ääni, joka on aina valmis kääntymään minua vastaan ja syyttämään minua, jos hiukankin aistin jonkun muun ihmisen syyttävän. Se on valmis syyttämään silloinkin, kun syytökset perustuvat vääriin tietoihin ja luuloihin, kun ne ovat aivan kohtuuttomia tai paikkaansa pitämättömiä. Se on valmis syyttämään ja syyllistämään minua jopa silloin, kun kukaan muu ei syytä, kun muut ymmärtävät minua. Muita ihmisiä pystyn puolustamaan jämäkästi ja rohkeasti, mutta itseäni en.

Väistämättä tulee mieleen ajatus, että lain saarna meillä on luonnostaan sydämiimme kirjoitettuna, mutta evankeliumi on kuultava itsensä ulkopuolelta.

Tottakai ihmisen on hyvä miettiä ja pohtia, miksi syyllistyy niin helposti ja kääntää itselleen selkänsä. Asiaa voi olla hyvä työstää terapiassa, itsekseen tai ystävien kanssa keskustellen. On hyvä pyrkiä kohti armollisempaa asennetta itseä kohtaan. Ihminen nimittäin tuskin pystyy ottamaan vastaan armon ja evankeliumin vapauttavaa sanaa ulkoapäinkään, jollei pysty armahtamaan koskaan itse itseään. Hän saattaa vain joutua loputtomaan, epäterveeseen anteeksipyytelyn kierteeseen, joka ei oikeasti tuo koskaan vapahdusta.

En pysty ihailemaan vanhaa pietististä ajatusta, jossa ihminen nähtiin vain pahana, läpisyntisenä olentona, jonka kuuluikin kieriskellä omassa huonommuudessaan tullakseen heränneelle tunnolle ja janotakseen sitten nöyränä evankeliumia. Siinä ajatuksessa on jotakin liian mustavalkoista, kahtiajakautunutta ja elämälle vierasta. Jumalan kuvaksi luodussa ihmisessä on aina myös jotakin hyvää ja jopa pyhää. Ihminen ei ole joko tai vaan sekä että.

Silti en pysty myöskään näkemään Jumalaa ihmisen osana tai ihmistä Jumalan asuinpaikkana. Tarvitsen Jumalaa, joka pysyy järkähtämättä rinnallani ja puolellani eikä käänny minua vastaan niin kuin itse teen. Tarvitsen Jumalaa, joka itseni ulkopuolelta kertoo, mikä on totta – ja armahtaa kaikesta riippumatta. Tarvitsen Jumalaa, joka rohkaisee, tukee ja kannustaa ottamaan rohkeasti kaikki lahjat ja kyvyt käyttöön epäonnistumisten, mokailujen ja väärinkäsitysten uhallakin. Tarvitsen Jumalaa, joka luo jatkuvasti uutta ja antaa aina uuden mahdollisuuden. Tarvitsen Jumalaa, joka vakuuttaa että minulla on lupa tuntea niin kuin tunnen ja oikeus tarvita mitä tarvitsen. Janoan kuulla Jumalaa joka sanoo, että herkkyys ei ole ensisijaisesti vamma vaan arvokasta Jumalan luomistyön hienoviritteisyyttä.

Tässä on vain pari ongelmaa. Ensinnäkin: minulla ei ole valtaa päättää tai määritellä, millainen Jumala on.

Toisekseen (ja tämä on itselleni isoin ongelma): en meinaa millään pystyä uskomaan Jumalaan. Minussa on kyllä usein Jumalaan turvautuvaa epäuskoa. Mutta uskoa ei ole oikein edes nimeksi, ei edes sitä sinapinsiemenen vertaa.

Ehkä siksi minulle on niin rakas Jouko Mäki-Lohiluoman kirjoittama Siionin virsi 272, jossa veisataan:

Suo anteeksi nyt syntini, myös suurin synneistäni, se, etten usko kenenkään kuulevan pyyntöäni.

 

Muutenkin saan Siioninvirsistä paljon lohtua. Niissä minulle puhuu Jumalasta ihminen, vertaiseni. Ihminen joka kokee toisinaan kanssani samoin, ihminen jolle epäusko ja jopa epätoivo on syvästi ja verisesti totta. Mutta samalla niissä puhuu ihminen, jolle Jumala on kaikesta huolimatta kaiken yllä lepäävä majesteetti, jotakin järkähtämättömän suurta ja samalla hellää.

Jumalalla on majesteettinen oikeus tuomita minut helvettiin, koska en pysty häneen uskomaan. Toivon, ettei hän tee niin.

(Tämä oli seurapuheeni Herättäjä-yhdistyksen kirkkopyhässä Lohjalla 28.2.2016.)

31 kommenttia

  • ismo malinen sanoo:

    “Jos se on suurta viisautta, että tietää kaiken tulevan Jumalalta”( Lue myös 1.Kor 6:19)

    “Jos minulle tapahtuu Jumalan tahto, niin minulle käy mitä parhaiten” sanoi Luther

    Tuosta (hyvästä) kirjoituksesta nousee monet omat mietteeni ja kovin tutunomaisia ajatuksia. Pyhä Henki tuo ensimmäisenä julki synnin, sillä muutenhan me emme synnistä tietäisi mitään. Armon kokeminen onkin jo toinen juttu, sillä syyttäjä pyrkii kaiken aikaa riistämään sen meiltä, ohjaamalla katseen siihen mikä on maanpäällä; se olen minä itse ja minun napani. Tähän sopii Paavali:

    “Jos te siis olette herätetyt Kristuksen kanssa, niin etsikää sitä, mikä on ylhäällä, jossa Kristus on, istuen Jumalan oikealla puolella. Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä on maan päällä. Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa; kun Kristus, meidän elämämme, ilmestyy, silloin tekin hänen kanssaan ilmestytte kirkkaudessa. Kuolettakaa siis maalliset jäsenenne: haureus, saastaisuus, kiihko, paha himo ja ahneus, joka on epäjumalanpalvelusta, sillä niiden tähden tulee Jumalan viha, ja niissä tekin ennen vaelsitte, kun niissä elitte. Mutta nyt pankaa tekin pois ne kaikki: viha, kiivastus, pahuus, herjaus ja häpeällinen puhe suustanne. Älkää puhuko valhetta toisistanne, te, jotka olette riisuneet pois vanhan ihmisen tekoinensa ja pukeutuneet uuteen, joka uudistuu tietoon, Luojansa kuvan mukaan. (Kol.3)

    Jos tuon Paavalin kirjoituksen lukee lain silmin, niin jokainen joutuu ahtaalle, mutta Armon silmin siinä on mitä suurin lohdutus. Kun sanotaan “kuolettakaa”, niin se on samaa kuin “sitä ei ole olemassa,” tehkää siis syyttäjän sanat tyhjiksi ja katsokaa Kristukseen, eikä itseenne. Jos me olemme pukeutuneet uuteen, eli uskonlakiin, jossa ihminen elää armosta niin syyttäjällä ei ole meihin enää valtaa. Aina kun katselemme itseämme ja omia tekojemme, tulee syyttäjä myöskin paikalle ja sanoo: “Katso, et kelpaa mihinkään”

    “Olkoon mielenne siihen mikä on ylhäällä, ei siihen mikä on maanpäällä” Sitten Paavali luettelee nuo kaikki kauheudet, jotka meissä luontaisesti vaikuttaa. Jos olemme kuolleet, ja elävät Kristuksessa, niin olemme myös Jumalan silmissä kuolleet synnille. Jumala ei lue meille enää tekojen kautta vanhurskautta, vaan Kristuksen vanhurskaus on puettu meidän päällemme uskosta. Meidän on vain niin vaikeaa luopua itsestämme ja elää Kristuksessa, jossa me totisesti olemme.

    Älkää katsoko enää itseenne.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Tuossa on varmasti suurta viisautta Ismo Malinen ettei katso itseensä vaan Kristukseen.

    Silti joku minussa vastustaa tosi syvästi kategorisia kahtiajakoja (enkä ajattele että se olisi saatana minussa) : paha, itsekäs ihminen – hyvä Jumala, tyhmät ja viisaat neitsyet, tuoreet ja mädät kalat, vuohet ja lampaat, pelastetut ja kadotetut, taivas ja helvetti. Kun ei maailma ole tällainen, näin mustavalkoinen, näin selkeä, näin jakautunut! Siellä missä emme koskaan olisi uskoneet voi olla paljon kaunista ja hyvää – ja siellä missä olisimme viimeiseksi uskoneet paljon pahaa. Mutta yhtä hyvin myös toisinpäin ja sikin sokin ja vaikka mitenkä päin.

    En tiedä olenko nyt yhtään ymmärrettävä, mutta tässä raamatullisessa dualektisuudessa, kaiken jyrkässä kahtia jakamisessa on kokemukseni mukaan jotakin niin elämän vastaista. Onneksi Jeesus monessa kohdin rikkoo tuon selkeän kahtiajaon – mutta joissakin kohdin kyllä myös vahvistaa sitä omilla opetuksillaan. Tämän asian kanssa (muun muassa) minun on vaikea tulla toimeen kristinuskossa.

    Lopultahan päädytään aina kysymykseen Raamatun tulkinnasta. Silti siitä aiheesta puhutaan ja opetetaan seurakunnissa tai saarnoissa todella harvoin mitään. Koulutetuilla teologeilla on varmasti paljon sävykkäämpi käsitys siitä, millä kaikilla eri tavoilla Raamattua voidaan lukea ja tulkita, mutta maallikoilla sitä ei yleensä ole. Ja tämän vuoksi kenties moni kaltaiseni ajatutuu vähin erin kokonaan ulos kirkosta ja uskon maailmasta – vaikka niin ei ehkä tarvitsisi tapahtua, jos asioista (myös Raamatusta ja sen tulkinnasta) voisi puhua laajemmin, moniulotteisemmin, vaihtoehtoja tarjoten, kysellen, harhaoppisuussyytteitä pelkäämättä, täysin rehellisesti jne.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Hyvä blogi/seurapuhe. Erityisesti tämä:

    “Toisekseen (ja tämä on itselleni isoin ongelma): en meinaa millään pystyä uskomaan Jumalaan. Minussa on kyllä usein Jumalaan turvautuvaa epäuskoa. Mutta uskoa ei ole oikein edes nimeksi, ei edes sitä sinapinsiemenen vertaa.

    Ehkä siksi minulle on niin rakas Jouko Mäki-Lohiluoman kirjoittama Siionin virsi 272, jossa veisataan:

    Suo anteeksi nyt syntini, myös suurin synneistäni, se, etten usko kenenkään kuulevan pyyntöäni.”

    Herännäisessä uskonkäsityksessä on paljon sellaista, joka puhuttelee minua, erityisesti sen körttipietistisessä muodossa, joka tosin taitaa olla mennytmelkein mailleen jo.

    Silti näkisin, että länsimaisen ihmisen protyyppinen yliminä taitaa nykyisessä arvopluralistisessa, jälkimodernissa/-kapitalistisessa maailmassa olla pikemminkin kaikkea muuta kuin herkästi tai ylipäänsä lainkaan syyllistyvä. Mitä 2000-luvun länsimainen ostoparatiiseissa vaeltava omaan tuijottava egoisti/sosiopaatti eniten kaipaisi?

    Syyllisyyttä. Huonommuuden/pienuuden tuntoa. Kaikkien tunteiden alkuperä ei ole biologiassa. Jotkin niistä ovat ympäröivän taloudellis-kulttuurisen struktuurin synnyttämiä. Syyllisyyttä tunteena alkoi ehkä runsaammin esiintyä vasta sellaisessa esikapitalistisessa yhteiskunnassa, jossa Ukko-Paavokin eli.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Elias Tanni sanoo:

    Jos kaikki ovat olosuhteiden uhreja, ei kukaan ole syyllinen.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Voidaan myös kysyä “Onko Jumala syyllinen siihen, että koen syyllisyyttä?”

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      “Tuo suuri lohikäärme, tuo muinaisaikojen käärme, jota kutsutaan Paholaiseksi ja Saatanaksi, tuo koko ihmiskunnan eksyttäjä, syöstiin maan päälle, ja samoin syöstiin alas sen enkelit. Minä kuulin, kuinka taivaassa sanottiin kovalla äänellä: — Nyt on pelastus tullut, meidän Jumalallamme on kuninkuus ja mahti ja hänen Voidellullaan valta. Nyt on Syyttäjä syösty alas, tuo, joka meidän Jumalamme edessä syytti veljiämme päivin ja öin.”

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Elias Tanni sanoo:

      Salme: Entä siihen, että en koe?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Sellaiselle, joka ei koe syyllisyyttä on psykiatrian käsitteistössä ihan oma nimitys.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Elias,

      mielestäni Jumala ei ole syyllinen siihen, että koen syyllisyyttä. Jumala ei ole syyllinen myöskään siihen jos en koe syyllisyyttä. Tarkoitan, että Jumalan syyllistäminen on väärä kohde mihin tahansa ihmisen syyllisyysongelmaan.

      Monilla meillä on niin vaativa omatunto, että emme koskaan saavuta haluamaamme tasoa vaan koemme aina syyllisyyttä vaikka ei tarvitsisi. Sitten on tietysti olemassa oikeatakin syyllisyyttä, mikä johtuu siitä, että teemme/valitsemme väärin ja syyllistymme sitä kautta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    LIsättäköön vielä: seurapuheesta jää vaikutelma tyylipuhtaasta körttihumanismista, josta kaikki pietismiin viittaava on riisuttu tietoisesti pois. Herää kysymys: mitä jää jäljelle? Siionin virret ja maailmanparannus ehkä? Vierastan ylipäänsä ajatusta, että lain saarna olisi luonnostaan ihmisen sisimmässä. Ei ole. Sekulaarilla sanastolla ilmaisten syyllisyys on sitä, että joku toimii vastoin sisäistämiään arvoja ja normeja. Minusta tuntuu pikemminkin siltä, että jälkimodernilla länsimaisella ihmisellä on kovin vähän sisäistettyjä , velvoittavia, ehdottomia arvoja ja normeja. Kaikki käy-mentaliteetilla ei oikein kovasti voi kokea syyllisyyttä. Lain saarnaa tarvittaisiin ehkä enemmän kuin koskaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Elias Tanni sanoo:

      Minusta taas körttejä (en tarkoita tätä tekstiä tai muitakaan Emilian kirjoituksia), on ongelmana juuri se, että luetaan lakia vaikkapa ympäristönsuojelusta tai liberaalista seksuaalietiikasta eikä puhuta armosta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Totta on, että kaikki mikä ei ole evankeliumia, on lakia.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Emilia Karhu sanoo:

      Ihmiset ovat varmaan sitten hirveän erilaisia nykyään suhteessa syyllisyyteen, koska itse en tunnista itsessäni enkä lähipiirissäni tai ystäväpiirissäni alkuunkaan Kari-Matti Laaksosen kuvaamaa jälkimodernia ihmistyyppiä, jolle syyllisyys olisi vierasta tai edes harvinaista. Tunnen äärimmäisen tunnollisia vanhempia, ystäviä ja työntekijöitä, jotka meinaavat toistuvasti musertua itsekriittisyyden ja syyllisyyden alle, silloinkin kun ei tarttis, silloinkin kun kyse on täysin normaalista ja inhimillisestä väsymisestä, neuvottomuudesta, vahingossa väärin tekemisestä tms.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Elias Tanni sanoo:

      Ehkä Kari-Matti tarkoitti hengellistä syyllisyyttä. Liittääkö ihminen Jumalaa “riitänkö minä – kelpaanko minä” – ajatuksiinsa?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Minäkin ajattelen hengellistä syyllisyyttä, mikä seuraa siitä, että teemme syntiä Jumalaa, itseämme tai lähimmäistämme kohtaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Emilia, tuo kahtiajako on järjelle vaikeaa, mutta siitä on lopulta paljolti kysymys, siis miten ihminen voi olla samaan aikaan kuollut itselleen ja elävä Kristuksessa?

    “Minun vanhurskaani ovat elävä uskosta” on Raamatun tärkeimpiä lauseita.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Minä ajattelen, että hengellistä syyllisyyttä ja muuta syyllisyyttä on usein vaikea erottaa toisistaan, koka ihminen on yksi ja kokonainen, yhtä aikaa fyysinen, henkinen ja hengellinen, erottelematta kokonainen ja tosi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Teemu Kakkuri sanoo:

    Kokemuskristillisyydessä on aina vaarana uskonasioiden psykologisointi ja kaiken kiertyminen kokevan minän ympärille. Syyllisyyden myöntämisen sijasta aletaan puliveivata syyllisyydentunteita. Miksi syyllisyys ylipäänsä on evankeliumin maailmassa niin tärkeää?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Emilia Karhu sanoo:

      Teemu Kakkuri: Syyllisyys ei varmasti olekaan tärkeää evankeliumin maailmassa, mutta elävien ihmisten maailmassa se on! Miten monesti olen kuullut esim. suurten ikäpolvien (koulussa usein lytättyjen ja muutenkin itsetunnoltaan heikoiksi kasvatettujen) naisten suusta, kuinka “siellä kirkossakin vaan syyllistetään ja syytetään lisää” vaikka olo olisi hankala ilmankin. Oppineet teologit pystyvät aivan varmasti sivuuttamaan psykologian niin halutessaan, mutta tavallinen kirkkokansa ehkä ei.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Jari Haukka sanoo:

    Ehkä olisi viisasta ajatella syntiä sielun sairautena johon Kirkko tarjoaa parannusta. Kun ihminen katuu hän hakee parannusta tähän sielun sairauteen. Kirkossa ei siis olla tuomiolla vaan haetaan parannusta kun on tultu sairauden tuntoon.

    http://www.ortodoksi.net/index.php/Kirkko_hengellisen%C3%A4_sairaalana_%28opetuspuhe%29

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Emilia Karhu sanoo:

      Jari Haukka: Minusta synti on ihan eri asia kuin syyllisyys. Synnistä ajatellen jotakuinkin noin kuin sinäkin. Tuo on hyvä näkökulma. Mutta syyllisyyttä ja syyllistymistä tapahtuu niin hirvittävän monista syistä, osin aivan riippumatta ihmisen syntisyydestä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Minä ajattelen toisin. Toistemme syyllistäminen ja toisistamme syyllistyminen on oire syntisyydestämme. Laadimme kirjoittamattomia ja tiedostamattomiakin sääntöjä siitä, millaisia meidän tulisi olla ja miten missäkin tilanteessa toimia ollaksemme kunnon ihmisiä. Osa säännöistä varmaan pitää yhteisöjämme koossa, mutta osa on turhia ja kahlitseviakin. Kirkossa haetaan parannusta tähänkin. Ahdistus omasta riittämättömyydestä haihtuu sitä mukaa kuin opimme luottamaan jumalan hyvyyteen ja olemaan hänelle siitä kiitollisia.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Anteeksi! Jumala lipsahti pienellä alkukirjaimella.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jari Haukka sanoo:

      Nyt olen ihan ulalla. Miksi joku tuntisi syyllisyyttä mistään muusta syystä kuin synnistä? Jos näin on, niin syyllisyyden tunteminen ja turha synkistely on syytä heti lopettaa. Ei siihen ole mitään aihetta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Syyllistyminen ja syyllistäminen ovat syntiä jo sinänsä. Ei niille tarvitse mitään löytää muuta syntiä syyksi.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Salme Kaikusalo sanoo:

    “Ulos kristittyjen yhteydestä?” kysyy Emilia

    Mielestäni ei kannata lähteä ulos kristittyjen yhteydestä. Minä käyn mielelläni erilaisten kirkkokuntien ja kristittyjen tilaisuuksissa. Näin saa kokonaisemman kuvan Jumalan lasten toiminnasta ja voi kokea yhteyttä heidän kanssaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Emilia Karhu
    Emilia Karhu

    Olen Kotimaan toimittaja, joka palasi jälleen opintovapaalta töihin.