Ummikkona Japanin uskontoa tarkkailemassa ohikiitävän hetken kuin luotijunan ikkunasta

Jonathan Clements kirjoittaa kirjassaan "A Brief History of Japan", miksi Japanin keisarien historia ennen vuotta 700 jKr on historiatieteen kannalta sangen  tuntematon. Vanhojen keisarihautojen avaaminen on nimittäin valtion määräyksellä kielletty: "Keisarin perheen uskonnolliset seremoniat tapahtuvat edelleen hautojen luona. Koska ne ovat keisariperheen ja yleisön kunnioittamia muisto- ja palvontakohteita, niiden rauhan ja arvokkuuden säilyttäminen on äärimmäisen tärkeää", ilmoitti valtio National Geographicille sen jälkeen kun vuonna 2008 tarkkaan valittu tutkijajoukko oli saanut katsella, ei koskea, 150 minuutin ajan keisaritar Jingun oletettua hautakumpua. Tieteellinen työ estetään uskonnollisiin seikkoihin vedoten eikä kenellekään tule mieleen protestoida tätä.

Vietimme juuri ennen koronahuumaa kaksi viikkoa Kioton seudulla yrittäen ymmärtää ihailun ohella japanilaista uskonnollista toimintaa. Kahden viikon tutustuminen ei tietenkään johda muuhun kuin ihmettelyn alkuun. Vuosikymmeniä maassa asuneet ulkomaalaiset  eivät pysty antamaan perusteellista analyysiä, japanilaisista itsestään puhumattakaan. Siksi kirjoittelen vain haja-ajatuksia.  Jonkinlaisen rungon ajatuksille antaa usein toistettu fraasi siitä, miten japanilainen on shintolainen elämää aloittaessaan mutta buddhalainen sitä lopettaessaan. Elämää eläessään hän saattaa suorittaa erilaisia vanhan kansanuskoon pohjaavia hyvien ja pahojen henkien taivutteluun liittyviä riittejä mutta kysyttäessä toteaa, että ei varsinaisesti usko näihin henkiin tai jumaluuksiin.
Mitä siis ajatella? Shintouskon mukaan maailma on täynnä kameja, eritasoisia jumaluuksia. Ihminen voi muuttua kamiksi,mikä tahansa  paikka saattaa olla kamin olinpaikka, kamit saattavat muuttaa muotoaan, esi-isät ja heidän henkensä ovat olennainen osa perhettä, joka on shintouskonnon perusyksikkö: yksityisellä ihmisellä on arvonsa vain osana kokonaisuutta, joka on asetettava etusijalle. Omalla uskolla on hyvin vähän merkitystä. Riittää, kun teet ja toimit velvollisuuksiesi mukaan ja tässä epäonnistuessasi menetät kasvosi, jolloin menetät elämässäsi kaiken. Ei ole taivasta, ei ole helvettiä, on vain järjestys ja sen kunnioitus.
Japanilaiseen uskonnollisuuteen lyö leimansa myös kansanbuddhalaisuus. Suomalaisessa hipsteri- ja älykköporukassa on käsittääkseni nähty buddhalaisuus korkeampana henkisyyden muotona kuin luomurukiinen juureva luterilaisuus. Buddhalaisuudessa on meditaation ja mindfulnessin kautta länsimaissa nähty ihmisen nousu keskiöön ilman turhia jumalia. Buddhalaisuus on nähty rauhan ja harmonian sanomana, erityisesti zen-buddhalaisuus. Näin kenties hipsteriuskonnoksi muokattuna. Se buddhalaisuus, minkä Japanissa kohtaa, on kuitenkin joko erilaisten buddhien tai boddhisattvojen palvontaa vanhan kunnon pyhimysten palvonnan tyyliin. Ajatus nirvanasta, ihmisen elämänjanon sammumisesta tuhansien ja tuhansien uusien elämien kautta on muuttunut rukoukseksi taivaaseen pääsystä. Rauhan uskonnon zen-haara on sotureiden, yhteiskunnan eliitin, tapa lähestyä Buddhan sanomaa. Esteettisesti kiehtovien kivipuutarhojen tehtävä on auttaa syventymisessä Buddhan oppeihin, ei omaan itseen vaipumisessa. Vain sitä kautta löytää mielenrauhan ja tasapainon, jolla voi voittaa vihollisen, jonka surmaaminen ei tietenkään ole soturille väärin. Kuolema on portti seuraavaan elämään ja tähän kiertolaisuuteen on ihminen kirottu, kunnes tuhansien elämien jälkeen voi jalostua saavuttamaan nirvanan, jolloin kirous päättyy elämänjanon sammumiseen.
Mikäli mitään ymmärsin, japanilainen ei kyseenalaista meitä ympäröivässä maailmassa olevaa näkymätöntä todellisuutta, vaikka ilmoittaisikin yksityisesti, että ei usko "kuten kirkko opettaa" Tämän näkymättömän todellisuuden konkreettinen kosketuspinta on uskonto ja sen riitit. Nuoret ja vanhat suorittavat näitä riittejä julkisesti näin liittyen perheen ja historian yhteiseen tarinaan japanilaisena olemisessa.  Uskonnoton tai ateistinen näkökulma on yhtä puutteellinen kuin mustavalkovalokuva Van Goghin maalauksesta: ulkokohtainen, sävytön ja merkitykset latistava. Jos japanilainen sanoo, että ei usko henkiin ja jumaluuksiin, hän vain toistaa modernin tieteellisen ihmiskuvan vaatimaa mantraa. Tosiasiassa hän sitoutuu japanilaisuuteen: hän kokee olevansa osa perheensä ja kotimaansa historian kokonaisuutta ja siksi näkymätön todellisuus on myös osa hänen maailmaansa. Esimerkiksi Haruki Murakamin kirjojen kuvaamaa Japania ei voi tavoittaa ilman tätä lähestymistapaa.
Kun ihminen luo suhdetta omaan itseensä ja meitä jokaista ympäröivään tuntemattomaan, siihen tuntemattomaan, johon haluamme vaikuttaa ja jota haluamme ymmärtää, liikumme sillä rajapinnalla, missä uskonto on luonnollinen väline tämän suhteen käsittelyssä. Japanilainen kokee samaa kaipausta rakkauteen ja huolenpitoon kuin suomalainenkin ja kokee ja aistii samat uhat, joista suurin ja lopullisin on tietenkin kuolema ja elämään kuuluva kärsimys. Ei ole minun asiani arvostella niitä tapoja, joilla hän kurottautuu kohti tuntematonta ja turvaa mutta voin peilata omaa kristillisyyttäni samassa tehtävässä. En ymmärrä japanilaisen todellisuuden koko kuvaa mutta vielä vaikeampi minun on ymmärtää niitä länsimaalaisia, joille ei kelpaa tämän elämän todellisuuteen syvästi ankkuroitunut tarina karjasuojaan syntyvästä ja raa'an väkivallan uhrina kuolevasta Jumalasta, joka opettaa käsittämättömän radikaaleja ajatuksia vihollisen rakastamisesta ja kaikkien ihmisten universaalista tasa-arvosta ja ainutkertaisuudesta maailmassa, jossa meitä piinaa riittämättömyyden tunne,  mutta jossa meitä kehotetaan nauttimaan elämän iloista, muista ihmisistä, rakkaudesta ja toisten huolien kantamisesta. Tähän kristityn elämään sisältyy taatusti yhtä paljon myötätuntoa kuin uudelleensyntymän kirouksen kanssa taistelevan buddhalaisen, jonka yksinäinen tehtävä onnen saavuttamiseksi on elämänjanon sammuttaminen ja vaipuminen tyhjyyteen, jotta kärsimys lakkaisi. Näin opettavat buddhat. Näin ei opeta Kristus.

9 kommenttia

  • Markku Hirn sanoo:

    Erinomaisia huomioita hienosti välitettynä meille. Kyllä suomalaisetkin olisvat voineet säilyttää hieman omasta animistisesta perinnöstään , siitä joka olisi tehnyt täkäläisen elämisen hieman syvällisemmäksi.

    No suomalainen iskelmäteollisuus muistaa vielä nuo ajat ja hengellisten laulujen ainainen uudistuminen antaa näennäisesti maallistuneille suomalaisille tilaisuuden laulaa sydänmensä kyllyydestä väittäen että emme ole uskovaisia.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juha Hyrsky sanoo:

    Luonnon parantavasta voimasta puhuminen kertoo, että suomalaisten animismin taju ei ole kokonaan kadonnut. Nyt metsä kirkkoni olla saa, voi täällä palvella Jumalaa. Aika yleistä minusta on myös puhe siitä, miten rakkaat poismenneet seuraavat elämäämme “pilven reunalta”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Budha pyrki päämäärään, mutta Kristus on päämäärä. Siinä olennainen ero uskontojemme välillä. Vapahtajan löytäessään kristitty on päässyt päämääräänsä. Budhalainen sen sijaan eksyy loputtomaan etsintäänsä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Budha ei pitänyt itseään jumalana kuten me jumaluuden jotenkin tahdomme huomata.

      Voiko kristitty uskossaan syvemmin ottaa vanhurskautuksen osakseen kuin tahtomalla sydämessään uskoa ja luottaa, ja mistä uskonvarmuus löytyy muualta kuin Ihmisen sydämestä, ja miten edellinen huomataan Lutherin todistuksessa armosta niille joille Jumala armosta vanhurskautuksen suo.

      Päämäärä on myös haasteellinen uskossamme jos se ymmärretään kuoleman jälkeiseksi tai ennen kuolemaa saavutetuksi.

      Jos päämäärää löytyy uskossamme jo tässä elämässä eikö caritate formata olisi ollut hyvä ottaa yksin uskosta jatkoksi kun uskon saatuaan ihmisen tulisi töitä hyvissä asioissa tehdä Jumalan töinä.

      Näin budhalaisuus ja kristinusko voidaan elämään vaikuttavina mahdollisuuksina katsoa tähän elämän aikaan kovastikin samanlaista sisältävinä asioina niin moraalisessa harkinnassa kuin ymmärryksessä meidän kohota henkisessä tasossamme. Kummassahan asia pelittää paremmin.

      Kummassahan mallissa asiaan kiinnitetään enemmän huomiota nyt rituaaleihin liikaa huomiota katsomatta, ja löytyyhän meilläkin esi·isien palvontaa ja muistamista kirkkovuodessa, seppeleissä, kulkueissa ja kaffeissa.

      Thaolaisuus ja konfutselaisuus ovat myös elämän katsomista. Edellisiin liittyy sitten suuri yhteisöllisen kokemuksen ja harrastuksen asia.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Jos vielä hieman jatkan; toisessa blogissa katsottiin uskonvarmuusasiaa henkilökohtaisena kokemuksena.

      Epäuskonhethet näyttäisivät vahvistavan uskossamme kokemusta oikealla tiellä olemisesta. Syntyykö edellinen Ihmisen korjaavasta, subjektiivisuutta asiassa katsovasta alitajunnasta, vaikko ulkoisesta vaikutuksesta on tietysti haastava katsoa.

      Oikean uskon Jumala Lutherin mukaan antaa sille jolle Hän tahtoo. Miten sitten muiden kanssa.

      Tämä sielunhoito blogissanne tarkoittaa lupausta saada uskoa mihin sitten pappi yhdistää Raamatun lupauksia. Useasti ne auttavatkin seuraavaan epäuskon hetkeen asti.

      Kirkkomme toinen lupaus on myös elää samanaikaisesti syntisenä ja vanhurskaana millä tietysti on seurauksensa käyttäytymisessämme.

      Tämän blogin kommenttiin päämäärään katsomisesta jotakin. Budhalaisuus ymmärtää velvollisuuden, itsensähillinnän, perinteiden merkityksen kyselemättömän noudattamisen, toisten ihmisten ehdottoman kunnioittamisen ja arvon huomaamisen ensisijaisiksi velvollisuuksiksi.

      Arvopäämäärät huomaisi siellä katsottavan haastavasti. Totta on kyllä etteivät kaikki täydellisyyteen pysty.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Seppo Heinola sanoo:

      Minua on aina hämästyttänyt monen kristityn lähes epätoivoinen tarve pitää omaa uskontoaan maailman muita uskontoja parempana. Jos katsoo asia historian valosa niin tähän asiaan ei ole katetta. En muista esim. yhtään buddhalaisten aloittamaa maailmansotaa… Ja tuskin Pekkakaan jokaista buddhalaista tuntee, jota voisi väittää jokaisen heistä ‘eksyneen.’

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Pesonen sanoo:

      Sepolle :Ei kukaan ole eksyksissä, jollei ole mitään oikeaa tietä. Jos taas Nasaretilainen ei ollut sitä mitä Hän itse sanoi olevansa, niin silloin Hän ei voi olla oikeasti “tie”. Eikä silloin kristillisellä uskolla ole mitään enempää tarjottavana, kuin muillakaan uskonnoilla. Silloin Kristillinen usko on vain yksi uskomus muiden joukossa ja jopa pelkkää huijausta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      Pekka: ” Silloin Kristillinen usko on vain yksi uskomus muiden joukossa ja jopa pelkkää huijausta.”

      Sinä sen sanoit.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Seppo Heinola sanoo:

      Pekka : huijausta on toki kristinuskoonkin tullut ahneitten matkasaarnajien ja anekaupaitten toimesta. Kyse onnyt vaan siitä,että ei ole mitään perustetta pitää Jeesuksen’tietä’ parempana ‘tienä’ kun vaikkapa itämaista ‘viisauden polkua’. Molemmat kun ajavat sama ideaa: ihmisen henkisyä kehitystä eli ‘täydellistymistä’ so kasvamista ehjäksi ihmiseksi. Kannattaa muuten ottaa selvää,mitä tuon ‘tie’ (heprean derek/tie/polku ) käsitteen varhaisimmat käyttäjät eli essealaiset sillä tarkoittivat ja mihin kaikkeen ideaa voitiin soveltaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Juha Hyrsky
    Juha Hyrsky

    Olen turkulainen kieltenopettaja. Olin 3kk Palestiinassa Yattan kaupungissa tarkkailemassa ihmisoikeuksien toteutumista Israelin miehittämällä Länsirannalla ja tutustumassa myös elämään Israelissa. Työni toteutui Kirkkojen Maailmanneuvoston EAPPI-ohjelman puitteissa. Olen käsitellyt EAPPI-työtä myös blogeissa vuodelta 2012. Ne löytyvät täältä: http://www.blogiarkisto.kotimaa24.fi/oma-sivuni?view=profile&uid=1342