Urheat pienet kukkaset

Karanteeni. Kotona oleminen vailla työtä ja toimintaa. Yksinään oleminen vailla rutiineja. Hiljaisuus. Pienistä asioista nauttiminen. Kaupassa käymisen muuttuminen  ylellisyydeksi. Mitä haluan sitten tehdä, kun tämä loppuu? Entä jos se ei lopukaan? Kuinka kauan se voi kestää? Ja lapsen äänellä esitetty kysymys: miksi tällaista tapahtuu?

Omalla lapsen äänellä esittämäni kysymys: miksi Jeesus kehotti meitä oppimaan kedon kukkasista? Mitä kukkaset tekevät? Eikö niiden elämä ole vain pelkkää kauneuden antamista?

Ulkona paistava aurinko kertoo elämästä, joka tapahtuu ja etsii tietään talven jälkeen. Maa on routainen ja kylmä. Tuuli on jäätävä eikä lämmin. Lenkillä palelee aukeissa kohdissa.

Urheat kukkaset ovat silti jo esillä. Siniset krookukset, keltaiset narsissit, valkeat valkovuokot ja eräät muutkin kukat, joiden nimiä en tunne. Pienet vihreät lehdet pensaissa ja puissa ovat myös jo valmiina. Kuinka urheita ne ovatkaan, että ne uskaltavat nousta kohden valoa raakaan tuuleen. Nyt erityisesti mieleni tekisi sanoa kukille, että niiden urheus innostaa meitä. Koronasta huolimatta kukat ovat jo edessämme.

Entä maahan kylvetyt siemenet? Ne ovat mustan mullan sisällä eikä näy merkkiäkään siitä, että mitään tapahtuisi. Sitten jotain vihreää, aivan hentoa, jonka silmä juuri ja juuri erottaa. Pienen pieniä vihreitä lehtiä. Niistäkö kasvaa isoja kukkia ja pensaita? On vaikea uskoa, että pienen pieni siemen voi selviytyä mullan alla.

Olen selvästi ollut väärässä, sillä jotain näkyvää on  tapahtunut maakerroksen sisällä. Sytymän ja kasvun ihme. Ihme, jota ei koskaan olisi tapahtunut ilman hautaamista ja pimeyttä.

 

Kirjoittaja

Susanna Kokkonen
Susanna Kokkonen

Opetan eri puolilla maailmaa sellaisista aiheista kuin holokausti, juutalaisviha, kansanmurha ja kristittyjen vainot. Koulutukseltani olen filosofian tohtori juuri Holokaustin aihealueelta. Työskentelin yli kymmenen vuotta Jad Vashemissa Jerusalemissa. Tuona aikana kirjoitin kirjani 'Matka Holokaustiin'.