Uskon ja etiikan keppihevosia

Tänä viikonloppuna luin kaksi mielenkiintoista artikkelia uskon ja etiikan suhteesta. Toinen jutuista oli Taneli Kylätaskun haastattelu Patrik Hagmanista, joka haastaa vanhoja asenteita regimenttioppiin liittyen. Toinen taas Jussi Rytkösen artikkeli Miika Ruokasen Helsingissä pitämästä esitelmästä kirkon kasvua ja lähetystehtävää koskien. Usko-etiikka käsiteparin esiin nostaminen tuo mieleeni lukuisat kahvihetket kirkon ja yliopiston piireissä.

Otetaanpa mikä tahansa kirkollinen kirkkokahvi- tai kokoushetki ja täytetään kupit Reilun kaupan kahvilla. Usein keskustelun kuluksi muodostuu väittely (milloin totinen, milloin huumorinsävyttämä) :  "Mitä väliä onko kahvi epäreilua vai reilua, voiko/pitääkö luterilaisen tehdä jo tässä elämässä jotain hyvää, mehän olemme kaikki syntisiä". Ne meistä, joilla on diakoninen kutsumus, yritetään usein saada kakomaan kahviamme tai vaientaa joko lausumalla: "tällainen sekaantuminen yhteiskunnan asioihin ei ole regimenttiopin mukaista" tai "tässä porukassa painotetaan varsinaista uskoa, eikä  etiikkaa - siksi juomme Presidenttiä". Kun tuo mainittu sanahirviö, regimenttioppi, oli riittävän monta kertaa jäänyt kahvin kanssa nuoren teologin kitarisoihini, jäi asia askarruttamaan niin paljon, että sivusin sitä systemaattisen teologian pro gradussanikin, jossa katsoin mitä Luther ja Luther-tutkimus oikeastaan ihmisen ja yhteiskunnan suhteista sanovat.

Opin teologian opinnoissani, että "regimenttioppi"in vetoaminen eettisen passiivisuuden perusteluna on oikeastaan älyllisesti laiskaa. On toki ymmärrettävää, että se toimii kätevästi konservatiivisen politiikan keppihevosena ja keskustelun vaientajana, kuten vaikkapa Antti Raunio ja Hagman osoittavat. Teologisesti korkeatasoista keskustelua yllä kuvailemani kaltainen "Presidentti-kahvin puolustuspuhe" ei kuitenkaan ole. Ihmiselle vaaralliseksi kirkon ja maallisten asioiden jyrkkä erilläpitäminen on mennyt vaikkapa silloin, kun kristityt epäonnistuivat vastustamaan 1930-luvulla natsien nousua. Siksi suhtaudun aiheeseen vakavuudella.

Omien opintojeni valossa pidän myös Ruokasen jutussa esitellyn kaltaisia kahtiajakoja uskoon ja etiikkaan ongelmallisena. Lähetystehtävässä olemme yhtä Kristuksen kirkkoa, jonka monilla jäsenillä on diakoninen kutsumus - voidaan jopa sanoa että kristittyjen yhdistävä tekijä on "yhteinen diakonius". "Maailmassa toimimisen" vähättely on minusta tarpeetonta ja vaarallistakin "luokittelua".

Luterilaisuuden keskeisin asia on lahjaksi saatu usko ja uskossa aktiivinen rakkaus. Kristitty on syvällisen vuorovaikutteisessa suhteessa maailmaan, ei maailmaa vastaan. En tajua, miksi usko ja etiikka pitäisi änkeä erillisiin "koreihin", kuten en myöskään regimenttiopin vääristelyä - Lutherin alkuperäinen ajatus yhteiskunnasta kun oli paljon dynaamisempi. Se sisälsi ajatuksen siitä, että Jumala on asettanut kolme yhteiskunnallista instituutiota kirkon (ekklesia), perheen ja talouselämän (oikonomia) ja hallituksen /valtion (politia). Näissä ihmisen tehtävä on toimia aktiivisesti, pyrkiä kymmenen käskyn toteuttamiseen ja olemaan "toinen toisensa Kristus" ja "antaa lahjaksi saadut hyvänsä lähimmäisen puutteeseen ja suhtautua hänen syntiinsä, heikkouteensa ja puutteeseensa kuin ne olisivat hänen omiaan."

En tiedä, mitä Ruokanen tarkoittaa sillä, että jotkut kirkot keskittyvät liikaa etiikkaan. Pelkään, että ajatus "kahdesta korista" vain kiihdyttää vääräleukojen ajatuksia siitä, että tämänpuoleisella toiminnallamme ei ole mitään väliä ikuisuusperspektiivin kannalta. Etiikalla pelottelun sijaan tässä ajassa olisi ajankohtaista kannustaa kristittyjä jatkuvaan rukoukseen sen puolesta, että kaikkialla maailmassa löytyisi Jumalan tahdon mukainen maailmantalousmalli. Teologian olisi korkea aika ottaa avainkysymykseksi talouden, oikonomian, epäonnistuminen tyydyttää ihmisten tarpeita Jumalan tahdon mukaisesti.

 

 

13 kommenttia

  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Hyvin kirjoitettu blogi, äärimmäisen mielenkiintoinen ja keskeinen aihe. Etiikkaa painotettaessa korostuu tämänpuoleinen, hengellinen todellisuus jää helposti toissijaiseen asemaan. Kun kaikki huomio kiinnittyy lähimmäiseen ja yhteiseen hyvään, puhe Jumalasta unohtuu. “Reilu kaupan kahvista” tulee kristitylle lakia.

    Sen verran en malta olla blogistia hienovaraisesti oikaisemasta, että kun Luther puhui ekklesiasta, uskonpuhdistaja luonnollisesti tarkoitti “Kristuksen kirkkoa,” ei jotain yhteiskunnallista instituutiota.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    Fiksu kirjoitus johon ei ole paljon lisättävää, ehkä voi vain hieman täydentää muistuttaen että Jeesus asetti Matteuksen evankeliumin lopussa pelastuksen ehdoiksi vain ja ainoastaan korkeasti eettisiä tekoja.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Aarnio sanoo:

    Seppo Heinola. Viittaat Matteuksen evankeliumin loppuun.

    Aivan. Raamatusta saamme lukea, että meidän tulee rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseämme.

    Eikös vain ainoastaan jälkimmäinen osa käskystä voi kutsua eetiseksi? Jos olen oikein käsittänyt ev.lut. kirkon opetuksen, ensimmänen on tärkein eli r akasta Jumalaa yli kaiken. Kuka siihen pystyy? Jeesus. Hän on syntisille siihen kykenemättömille ristinkuolemallaan ansainnut armon. Eettisyydestä ei ollut kysymys, sen Seppo Heinola kai tiedät.

    Tämä ei vähennä tippaakaan toista eli eettistä osaa eli rakastaa lähimmäistä niin kuin itseä. Eli rakastaa kaikkia, siis kaikkia lähimmäisiä erottelematta, niin kuin itseä. Sitä tylsää tai kenties vihamielistä lähimmäistäkin. Kuka käsi sydämella voi sanoa kykenevänsä siihen? Mutta pinnistellään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Pasanen sanoo:

    Kuka voi sanoa kykenevänsä rakastamaan lähimmäistä?

    Minulle ainakin Jumala on vuodattanut rakkautensa Pyhän Hengen kautta eli uskon sen rakkauden kautta rakastamaan kaikkia lähimmäisiäni. Näin todistaa Raamatun Sana. Uskon sen lapsen kaltaisesti ja elän uskosta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sari Roman-Lagerspetz sanoo:

    Hyvä blogikirjoitus. En itsekään ymmärrä (ainakaan suurinta osaa) näistä kahden korin jutuista. Mielestäni regimentti-juttuja käytetään oudoilla tavoilla. Yhtä ongelmallista tapaa edustaa mielestäni Miikka Ruokanen. Kirjoitin Ruokasen K24-haastattelun kommenttiosuuteen useammankin kommentin ja kopioin kommenteistani yhden tähän :

    Ruokasen (ja muiden samalla tavalla puhuvien) juttuja lukiessani en voi välttyä ajattelemasta että heidän mielestään määrätynlainen eettisista asioista puhuminen on “vääränlaista”. Jos eettisistä asioista puhutaan siten, että kirkkojen sisäisiä eettisiä ongelmia käsitellään avoimesti ja kriittisesti niin se on vääränlaista eettistä keskustelua ja se nimetään ylieettisyydeksi, liialliseksi keskittymiseksi eettisiin asioihin jne.

    Kirkot ja uskonnolliset yhteisöt ovat kuitenkin aina puhuneet paljon eettisistä asioista. Menneisyydessä ja nykyisyydessä. Kirkot ovat pitäneet kovaa kuria esimerkiksi seksuaalieettisissä asioissa. Edelleenkin kirkot ja uskonnolliset yhteisöt keskittyvät kovastikin eettisiin kysymyksiin. Jumalan sanaan vedoten otetaan kantaa kaikenlaisiin yhteiskunnallisiin, ideologisiin, seksuaalieettisiin ja elämäntapoja koskeviin asioihin.

    Tuntuukin pikemminkin siltä, että nämä puheenvuorot “liiasta keskittymisestä etiikkaan” nousevat useinkin vastustamaan kirkon sisäisten eettisten ongelmien kriittistä ja avointa tarkastelua. Otetaan nyt vaikkapa esimerkiksi homoseksuaalisuus. Ilmeisesti se ei ole (Ruokaselle ja monille muillekin hänen laillaan ajatteleville) ongelma jos kirkot opetuksessaan pitävät homoseksuaalisuutta seksuaalisuuden häiriönä/luonnottomuutena, ja jos homosuhteet tuomitaan. Näinhän tehdään käsittääkseni noissa kirkoissa joita Ruokanen pitää hyvinä – ja perinteisissä kirkoissa, joiden perään näissä keskustelupuheenvuoroissa usein haikaillaan. Mutta se on sitten vääränlaista etiikkaa, jos homojen syrjinnästä kirkon sisällä puhutaan, otetaan perinteet kriittisen tarkastelun kohteeksi, ja pyritään parantamaan heidän asemaansa. Silloin sorrutaan “liialliseen eettisyyteen.”

    Ruokanen pitää kolmannen maailman kasvavia kirkkoja ja uskonnollisia yhteisöjä jotenkin esimerkillinä tapauksina sen suhteen, että niissä uskon ja etiikan korit ovat tasapainossa. Ongelma nyt vaan on se, että kolmannen maailman uskonnollista, eettistä ja yhteiskunnallista kokonaiskontekstia on vaikea siirtää tänne, esim. Suomeen. Ja ovatko uskon ja etiikan korit kolmannen maailman kirkoissa todellakin esimerkillisellä tavalla tasapainossa? Kuten tiedämme, kolmannen maailman kirkot ovat yhteiskunnallisesti hyvinkin aktiivisia vaikkapa homoseksuaalisuuskysymyksissä. Tyypillisesti ne lobbaavat vahvasti esim. sen puolesta että homosuhteet ovat synti ja rikos, ja kannattavat homosuhteiden kriminalisointia.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Blogisti ei ehkä huomaa, kuinka vaarallista on puhe “Jumalan tahdon mukaisesta maailmantalousmallista.” Mikä se on? Jokin humanismilla kuorrutettu marxilainen malli ehkä, jonka seuraukset historia on osoittanut vielä vaarallisemmiksi, jos mahdollista, kuin kansallissosialismin, mihin blogisti viittaa? Kun kirkko tukee jotain poliittista suuntaa, pyllistää se valitettavasti samalla toisaalle. Kun piispat kirjoittavat sosiaalisen kristillisyyden nimissä jonkin mielestäni sinänsä kannatettavan vasemmistolaissävytteisen asiakirjan, jää puolet kansasta poliittisen mielipiteensä vuoksi sen ulkopuolelle.

      Ero maallisen ja hengellisen välillä ei ole yhdentekevä, ei tosiaankaan. Hengellisestä regimentistä jää tuskin mitään jäljelle, kun kirkko puuhastelee – kuten se paljolti nykyisin tekee – monien asioiden parissa, jotka sinänsä saattavat olla hyviä ja jaloja, mutta eivät varsinaisesti kirkolle kuulu, sitä ainoastaan hajottavat.

      Kun Lutherin selkeä regimenttioppi, ja sen myötä hengellinen todellisuus etiikan kustannuksella pyyhkäistään syrjään ja nähdään maallisessa hengellinen painottaen yleistä ilmoitusta erityisen kustannuksella, niin samalla valitettavasti unohtuu synnin valta maailmassa. Jumalan valtakunta ei ole mikään “Jumalan tahdon mukainen maailmantalousmalli.”

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sari Roman-Lagerspetz sanoo:

      Kirkolla ei ole yhtään sen enempää yhteiskuntaetiikkaa, seksuaalietiikkaa ja ideologista etiikkaa kuin ennenkään. Se on vaan nykyään erilaista. Ja joidenkin mielestä nykyinen on vääränlaista. Luterilaisen yhtenäiskulttuurin aikaan kirkko vasta yhteiskunnallinen ja seksuaalieettinen vaikuttaja olikin! Samalla kun kirkko oli vahva yhteiskunnallinen vaikuttaja, se kehotti tavallisia kirkon jäseniä (käytännössä kaikki kuuluivat kirkkoon) yhteiskunnalliseen passivisuuteen ja kuuliaisiksi kirkolliselle ja yhteiskunnalliselle esivallalle. Ihmisten piti laittaa oma eettinen arviointikyky hyllylle ja ottaa annettuna se mitä kirkko opetti opista, etiikasta jne.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Niin, Sari on mielestäni siinä oikeassa, ettei tämä etiikan painotus ole meidän ajan ilmiö. Kantista kaikki kai alkoi. Sitten tuli Ritcshl ja liberaaliteologia. Ja käyttihän esim. arkkikonservatiivi Gustaf Johansson kirkon ääntä toistuvasti yhteiskunnallisissa ja eettisissä kysymyksissä. Beckiläinen teologia itseasiassa liitti etiikanja dogmatiikan kiinteästi yhteen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Salme Kaikusalo sanoo:

    Joskus vaikuttaa, että aina kun esille nousee kristillinen etiikka niin samalla esille nousevat he, joille etiikkaan vaikuttaa sisältyvän ainoastaan seksuaalietiikka. Toisaalta, eihän se ole ihme tänä aikakautena, jona seksiä pursuaa joka tuutista, helpostihan suhteellisuuden taju yksipuolistuu ja siten myös vääristyy.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Ketomäki sanoo:

    Salme, näinhän se menee. Oli aihe mikä tahansa, Sari R-L kääntää puheen homoseksuaalisuuteen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Sanotaanhan, että: Kaupungin rauha on meidänkin rauha” jolla tarkoitetaan kahtia jakoa, jonka koetaan olevan uskovien ja uskosta osattomien erona.

    Maallinen järjestys on pysyvä sekin Jumalan sallimuksesta, mutta kun sen rauha järkkyy, niin häviääkö niidenkin rauha, jotka ovat panneet toivonsa Jumalaan?

    Kristinuskon perustalla on velvoite auttaa kaikkia ihmisiä, jos mahdollista ja tulla kaikkien kanssa toimeen, jos se vain Kristitystä on kiinni ja tämän maallisen vaelluksen tulee auttaa ja palvella kaikilla tavoin myös niitä, jotka eivät Jumalasta mitään tiedä. Kristitty on elämän kaikilla osa-alueilla, pitkälle myös maallisen esivallan alainen.

    Miten siis on, onko etiikka jotenkin toisarvoista? Ei tietenkään, vaan uskonsa mukaan jokainen ihminen toimii. Jos joku on Kristitty, niin hän ei voi olla toimeton vanhurskauden töissä. Kristitty ei toimi lain pakottamana, vaan Kristuksesta vuotavan Rakkauden mukaan.

    Ei lakia ole pantu vanhurskaalle, vaan syntiselle. Jos joku uskosta osaton toimii korkean moraalin ja etiikan mukaan, niin hyvä. Sen kautta ei kuitenkaan kukaan voi periä vanhurskaan kanssa sitä, mitä on luvattu, niille, jotka ovat panneet toivonsa Kristuksen Armoon. Kukaan ei siis tule vanhurskaaksi lain töistä, vaikka kuinka moitteettomasti kunnollisesti eläisi ja toimisi.

    Jos maallinen yhteiskunta olisi yhtä Taivaan valtakunnan kanssa, niin näillä olisi myös yhteinen Ilo ja Rauha. Näiden ero näyttää usein siltä, että Kirkko on yhteiskunnassa kaiken kehityksen este, kaiken pahan alku ja juuri, kun sen pitäisi olla päinvastoin. Ero on siis ilmeinen. Jos yhteiskunta nostaisi Jumalan Sanan auktoriteetin, siitä nousevan moraalin ja etiikan kaiken päätöksenteon keskiöön, niin saisimmeko nähdä kuinka köyhät , lapsiperheet, vanhukset ja sairaat nousisivat arvostetuksi työn ja palveluiden kohteiksi, nykyisen mammonan kähmimisen sijaan?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jussi Sohlberg sanoo:

    Erittäin hyvä kirjoitus Minnalta. Kiitos! Pidän itsekin ongelmallisena tuota Ruokasen tekemää kahtiajakoa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Minna Mannert
    Minna Mannert

    MATKALLA KIRKOLLE Helsinkiläinen pappi ja aktiivinen kansalainen. Jaan ajatuksia yhteiskunnasta ja kirkon merkityksestä, arvoista ja kaupunkilaisen nuoren aikuisen arjesta.