Uskon julkisuus

Kristillisestä uskostaan tunnetun ihmisen on joskus vaikeaa päästä koulun tai työpaikan kaveriporukkaan. Mistä tämä johtuu?

Suomalaisessa kulttuurissa on aika syvällä ajatus uskon yksityisyydestä. Emme ole uskonnotonta kansaa, mutta olemme varsin voimakkaasti yksityisen uskonnollisuuden ihmisiä.

Suomalainen varjelee yksityisyyttään. - Näin oli ainakin ennen...

Nykyään suhteemme yksityisyyteen on muutoksessa. Sosiaalinen media on nostanut monessa suomalaisessa esille myös halun olla nykyvä. Moni laittaa nettiin omia kuulumisiaan, kuviaan ja tilapäivityksiään. Moni nuori ihminen haluaa olla oman elämänsä julkkis. - Tämä on nyt mahdollista jopa omasta olohuoneesta käsin.

Myös omista uskonkäsityksistä on tullut mahdolliseksi puhua, kirjoittaa, tai vaikkapa videoida entistä helpommin. Nykyään varsin moni ilmaisee uskonnollisia näkemyksiään julkisesti internetissä. Tämä on kovin helppoa, vaikkapa jollakin keskustelufoorumilla.

Onko suomalaisten uskonnollisuudesta siis tulossa julkista? - Tämä on mielenkiintoinen kysymys, jonka lopputulos ei ole mielestäni vielä kovin selkeästi nähtävissä.

Mahdollisia tulevaisuuden uusia käänteitä odotellessa heitän ilmaan pari ajatusta uskon julkisuudesta ja yksityisyydestä.

Yksityisen ja julkisen uskon ero on siinä, että yksityisyys mahdollistaa sinulle lähes minkälaisen vakaumuksen tahansa, julkinen usko on taas enemmin toisten arvostelulle altista.

Pastorina olen saanut hieman maistella julkisesti uskonsa näyttävän ihmisen elämää. - Pastorien uskohan on julkista! - Pastori puhuu uskonasioista yksityiskeskustelujen lisäksi myös monilla näkyvillä julkisilla paikoilla. Hän tunnustaa uskonsa julkisesti ennen virkaan asettamista, hän vastaa kuulijoilleen uskon olemusta koskeviin kysymyksiin jne.

Kaikille pastoreille virkaan liittyvä uskon julkisuus ei ole toki ollut mieleen. - Ajoittain törmäämme pastoreihin, jotka esittävät ikäänkuin yksityisinä ajattelijoina kovin erilaisia uskonnäkemyksiä kuin heidän virallinen pappislupauksensa edellyttää. Onpa jopa olemassa pastoreita, jotka yrittävät lähes kokonaan kätkeä henkilökohtaiset uskonnolliset näkemyksensä ja piiloutua työpäivän ajaksi virkaroolinsa taakse, paetakseen taas illalla omaan yksityisyyteensä. - Tämä on kuitenkin syvimmiltään mahdottomuus. Pastorin usko on julkista; - näin siitäkin huolimatta, ettei julkinen usko ole aina välttämättä kovin mukavaa.

Yksityisen ja julkisen uskon ero on siinä, että yksityisyys mahdollistaa sinulle lähes minkälaisen vakaumuksen tahansa. Julkinen usko on taas aina toisten arvostelulle altista. - Kristillisen kirkon pastorin usko on julkista, koska ollakseen seurakuntansa esimerkki ja suunnannäyttäjä pastorin uskon ja julistuksen täytyy olla näkyvää. - Näkyvyyden ja kuuluvuuden haavoittuva puoli on luonnollisesti alttius sisä- ja ulkopuolisten arvioinnille ja arvostelulle. Pahimmillaan se on jotakin vanhan profeetan kuvaamaa tuskaa:

”Selkäni minä annoin lyötäväksi, poskieni parran revittäväksi, en peittänyt kasvojani pilkalta ja syljeltä.” (Jes.50:6)

Hieman samalla tavalla kuin kuviaan nettiin laittava nuori törmää usein ikävään ja repivään kommentointiin, osin samoin myös uskonsa julkisesti näyttävä ihminen kohtaa toisinaan asiatonta kohtelua. Tämä on oikeastaan aina julkisesti uskoaan ilmaisevan kristityn risti.

Kristillisen seurakunnan pastorille muistutetaan yleensä virkaan asettamisen yhteydessä, että nyt hän on ristin ja ikeen kantaja. Tuohon tehtävään kuuluu em. haavoittuvuuden ulottuvuus. Tämä on julkisen viran ja julkisen uskon realiteetti.

Viime päivinä olen miettinyt julkisen ja yksityisen uskon suhdetta. Ymmärrän myös oman kokemuksen kautta, ettei oman uskonymmärryksen avoin esillä pitäminen ole aina kaikista luontevin vaihtoehto. Joskus on vaikeaa löytää oikea kristityn ihmisen tapa olla tietyissä tilanteissa. Aikuisten maailma koostuu myös monista kirjoittamattomista säännöistä. Niiden sääntöjen kautta tullaan ja päästään osaksi erilaisia yhteisöjä ja ryhmiä. Tietyissä sosiaalissa ryhmissä uskonasioista puhuminen ei kuulu tavallisiin kahvipöytäkeskusteluihin; enkä kirjoita tätä kriittisenä huomiona. Joskus päällimmäisenä selvitettävien asioiden fokus on vain muualla, vaikka muissa päivittäisissä työasioissa. - Silloin ei ole mitenkään erityisen jumalatonta puhua niistä asioista, jotka liittyvät kunkin työyhteisön akuutteihin puheenaiheisiin. - Kovin helposti meille suomalaisille käy kuitenkin niin, että uskonasioihin liittyvät puheenaiheet jäävät lopulta kokonaan sivuun. Osaamme puhua miltei kaikesta muusta, mutta emme osaa puhua uskostamme. Minusta vaikuttaa, että suomalaisina emme aina edes oikein tiedä mihin uskomme, tai osaa ainakaan perustella maailmankatsomustamme!

Jos/kun kansan syvien rivien uskonnollisuus muodostuu kovin yksityiseksi, silloin kaikki julkisesti uskonsa ilmaisevat (papit, diakonit, nuorisotyön ohjaajat, seurakuntien julkiset vastuunkantajat jne.) näyttäytyvät kyseisessä kulttuurissa hieman outona joukkona. ”Ammattiuskovina” heidän asemansa on joko kohtuuttoman arvostettu, tai tavalliseen kansaan nähden ulkopuolinen.

Kohtuuttomasta arvostuksesta kertoo esimerkiksi se, että Jumalan sanotaan kuulevan pastorin tai muun seurakunnan työntekijän rukoukset paremmin kuin tavallisen maallikon. - Vastaavasti tavalliseen kansaan nähden ulkopuolisuudesta kertoo taas se, jos julkisesti uskoaan ilmaisevien täytyy jatkuvasti esitellä kaikenlaisia arkisia asioita; kuten hakkaahan se pappikin mökillään halkoja tai kyllähän kanttorikin voi joskus pieraista...

Raamatussa seurakunta nähdään niin, että jokainen seurakunnan jäsen on julkisesti uskovainen. Vaikka nykyaikaiset tietosuojaohjeet kieltävät tämän, Raamattu-teologisesti katsoen jo pelkkä seurakunnan jäsenyys on lähtökohtaisesti julkinen asia. Ulkoiset vainot saattavat toki joskus aiheuttaa tietynlaisen poikkeustilan, mutta normaalisti jo jumalanpalvelukseen osallistuminen on sama asia kuin uskon julkinen tunnustaminen. - Jokaisessa jumalanpalveluksessa on näet yhteinen ja ääneen lausuttu uskontunnustus. - Tätä ei tule aina ajatelluksi, kun Suomessa niin moni istuu ison kirkon penkissä vähän muista erillään, ja lähtee usein myös omine yksityisine mietteineen kotiinsa. Jumalanpalvelukseen osallistuminen saattaa tuntua yksityiseltä uskonnonharjoittamiselta, mutta kristinuskon näkökulmasta katsoen se on yhteistä ja julkista toimintaa.

Kun mietin luterilaista perinnettä, huomaan miettiväni tavallisen seurakuntalaisen osaa. - Onko niin, että uskomme normaali tila eli julkisuus on jäänyt melko lailla huomaamatta? Meidän kulttuurissamme ei ole oikein osattu tukea tavallisten kristittyjen arkista näkymistä uskonsa näkyvinä edustajina, vaan siitä on tullut liiaksi palkatulle työntekijäkunnalle ulkoistettu rooli.

Nyt kun kulttuurimme muuttuu sosiaalisen median ja maahanmuuton kautta, moni suomalainen on uuden ja hämmentävän todellisuuden äärellä. Uskonasioista puhutaan yhä useammin ja yhä yllättävämmissä paikoissa. - On heikompi asia, jos me papit, joiden tehtävä olisi rohkaista seurakuntaansa julkiseen ja luontevaan puheeseen uskosta ja vakaumuksesta, olemmekin samanlaisia yksityisyyttämme varjelevia suomalaisia. - Tässä suhteessa niin liberaalit kuin konservatiivitkin suomalaiset taitavat olla molemmat melko uuden tilanteen äärellä.

Jos olemme olleet pitkään vaiti uskosta ja siitä puhumisesta, saatamme tarvita hyvää lukemista päästäksemme alkuun. Viime aikoina on julkaistu mielenkiintoisia kirjoja, jotka auttavat murtamaan jäätä. Tässä muutamia esimerkkejä:

Jumalasta voi puhua, Sammeli Juntunen

Lue esittely:

https://perussanoma.fi/p/242-jumalasta-voi-puhua/

Valveilla, Willian Lane Craig

Lue esittely:

http://www.nettikirjakauppa.com/product/1161/valveilla

Tätä on kristinusko, C. S. Lewis

Lue esittely:

http://www.ortodoksi.net/index.php/T%C3%A4t%C3%A4_on_kristinusko_(kirja)

Tätä emme voi olla tietämättä, J. Budziszewski

Lue esittely:

http://www.nettikirjakauppa.com/product/1163/tata-emme-voi-olla-tietamatta

Kristinuskoa vasta-alkajille, Augustinus

Lue esittely:

https://www.matinkirjakauppa.fi/Kristinuskoa-vasta-alkajille-Augustin

Etsin Allahia, löysin Jeesuksen

Lue esittely:

http://www.nettikirjakauppa.com/product/682/etsin-allahia-loysin-jeesuksen

 

Jumalasta voi siis puhua, lukea ja kirjoittaa. Omalla kohdallani voin sanoa, että tunnen silti suurta sympatiaa Moosesta kohtaan, joka sanoo itse Jumalalle: ”"Oi Herra, minä en ole puhetaitoinen mies; en ole ollut ennen enkä senkään jälkeen, kuin sinä puhuit palvelijallesi; sillä minulla on hidas puhe ja kankea kieli". (2Moos.4:10). - Hyvin suomalaisia tuntoja voisi kuvata myös apostoli Paavalin alkurepliikki korinttilaisille: ”Niinpä, kun minä tulin teidän tykönne, veljet, en tullut puheen tai viisauden loistolla teille Jumalan todistusta julistamaan. - - ...ja minun puheeni ja saarnani ei ollut kiehtovia viisauden sanoja...”(1Kor.2:2,4).

Minusta tuntuu siltä, ettei Jumala etsi hommiinsa superpuhujia. Asian ydin on jossakin muualla. Olisiko se siinä, että suostumme ottamaan osaksemme Vapahtajastamme kertovan kristityn nimen ja osan?

Kysytkö palvelushintaa, kysytkö kuinka kannattaa?
Nousetko vastarintaan, jos et ajassa arvoa saa?
Riittääkö, että saat olla Jumalan vainiolla?

Mikä on tuonut sun tähän, mikä on vaikutin lähtöösi sun?
Riittääkö ajassa vähän, askeleet unohdetun?
Riittääkö riemuksi Jumalan tie, vaikka se itkuihin vie?

Suurta on kutsumusvyötä kantaa, suurta on hengessä palaa.
Armoa kaikkensa antaa, itkeä itkunsa salaa.
Kerran kerran taivaan kodissa kyynel kyynel on poissa.

Riemuiten astukaa työhön, varisee vaipuvat tähkäpäät.
Päivä jo painuvi yöhön, illan hämyssä vielä näät
korottaa kortta arasti hiljaa, korjata Jumalan viljaa. (Hilja Aaltonen)

20 kommenttia

  • Manu Ryösö sanoo:

    Hyvää viikonvaihetta kaikille blogini lukijoille! Kommentointi sulkeutuu nyt muiden tehtävieni takia.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Manu Ryösö
    Manu Ryösö

    Olen Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen pastori. Työskentelen myös Inkerin kirkossa. Lue lisää: https://www.taivaallinenlahja.fi/manu-ryoso