Uskontinnitys, -tunnistus ja -tunnustus

Tinnitys, se ei poistu, kuuluu kaiken aikaa eikä tunnu mukavalta. Siitä olisi päästävä eroon. Uskontinnitys, -tunnistus vai -tunnustus?

Apostolinen uskontunnustus ei ole minulle vain tinnittävä litania ja uskonnonhistoriallinen monumentti, jota ensimmäisten vuosisatojen tunnustukset toki myös ovat. Se on myös näppärästi mukana kulkeva Raamatun tiivistelmä.

Ensimmäinen uskonkappale Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan on Vanha testamentti minipakkauksena. Toinen, Jeesusta koskeva kapseli pitää sisällään Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit. Kolmas,  hajanaisempi Pyhää henkeä koskeva pläjäys, kattaa loput, Apostolien teoista Ilmestyskirjaan.

Raamattu, johon uskontunnukseni viittaan, on kaikkiin suuntiin avoin ja avara metsä, ristiriitainen, outo, väliin tylsä, aikansa tuote, eksyttäväkin ja jännitteinen mutta myös ihana. Ilmoitus ei taivu yhdellä silmäyksellä käsitettäväksi todellisuuden pienoismalliksi vaan aukeaa moneen ja vähitellen. Metsästä löytyy polku. Polkua kuljetaan askel kerrallaan. Jos en rakenna retkisuunnitelmaani tälle ilmoitukselle, rakennan se jollekin muulle, jollekin toiselle ilmoitukselle.

Kussakin polun mutkassa tunnistan tietenkin vain sen hetken uskoni, jonkin perin rajallisen siivun koko siitä avaruudesta, johon tunnustus viittaa. Hetkessä avautuvan siivun voi sanottaa, mutta tässä henkilöhistoriallisessa hetkessä syntyvät sanat ovat ajallisesti ja sisällöllisesti minun näköisiäni, pienempiä kuin todellisuus.

Tunnustaessani apostolisen litanian en tunnusta dogmaa – no juu, kyllä siinä sitäkin kulkee – vaan sitoudun ennen kaikkea ihmisten kirjoittamaan Raamattuun, joka kertoo Jumalan ja ihmisten kohtaamisista ihmisten kielellä, ja Jeesus-nimisestä jumalihmisestä – Jumalan suorasta puheesta en saisi mitään tolkkua! Raamatun rosoinen ja osin käsittämätön teksti on minulle tällaisena Jumalan ilmoitus, se ei millään suostu rautalankamalliksi.

Luterilainen pitäytyminen siihen, että Raamatun ilmoitus on Nasaretin poika Jeesus, joka sanoi ”Minä olen elämä”, on hauska ja haastava. Raamatun sanoma on elämä, joka etenee askel ja päivä kerrallaan. Se edellyttää kussakin polun mutkassa suunnantarkistusta. Mutka on joskus perin varjoisassa katveessa, mutta kantaa aina valoisamman polun toivoa.

Nousen tunnustamaan nyt tunnistamaani uskoa avaran apostolisen tunnustuksen sanoin. Tinnitys on poissa.

Pekka Yrjänä Hiltunen

1 kommentti

  • Pekka Väisänen sanoo:

    Kiitos mukavasta tekstistä. Se kolmas, Pyhää Henkeä koskeva pläjäys on muuten kovin tärkeä huomata ja ymmärtää kirkon rivijäsenenä seurakuntayhteyden harjoittamisen asiassa. Kirkkoisät ymmärtävät Pyhän Hengen toimivan seurakunnan yhteydessä ja kokoontumisissa. Jostain kumman syystä kirkkomme opetukseen edellinen ei kuitenkaan kuulu eikä näy. Olisikohan kirkkopolitiikkaa ettei maksavia tapajäseniä haluta turhalla murheella osallistumisestansa häiritä. Samalla ei häiriinny myöskään elinkeinon harjoittaminen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Yrjänä Hiltunen
    Pekka Yrjänä Hiltunen

    Uskontojen suhde toisiinsa on kiinnostanut minua teinipojasta asti. Näitä suhteita pähkäilin myös työkseni kirkon virkamiehenä. Toinenkin hankala suhde kiinnostaa, uskontojen suhde niitä promoaviin instituutioihin, mikäli tuommoista eroa nyt ylipäätään voi tehdä. Silti. Muutama ajatus näistä pyörii mielessäni ja koetan niitä saada ne kiinni, ennen kaikkea itselleni. Jos ajatuksen saa kirjoitettua, se on toden näköisesti olemassa, jolloin sen voi joko hylätä tai kehittää sitä, jopa löytää jotakin uutta. En kuitenkaan pidä kiirettä. Ja saa nähdä kertyykö juttua. Kun ja jos ei kerry, lopetan.