Uusi Kirkko voi syntyä vain, jos Pyhä pyyhitään pois kaikesta inhimillisestä

Uusi Kirkko on rajun reformin edessä

Kirkko on rajun reformin edessä ja haluan antaa siihen oman näkökulmani ex-lestadiolaisena, ex-kirkkouskovaisena ja organisaatioiden muotoilijana. Teksti on kovaa ja muutostarve on isolle ja jäykälle, Raamattuun nojaavalle organisaatiolle ehkä liiallinen haaste. Kirjoitukseni nostaa arvoituksellisen Luojan ylivertaiseen asemaan ja kyseenalaistaa kaikki kristinuskon suunnannäyttäjät ja instituutiot, joiden takana on ihminen.

Ideaalissa nostan uskon keskipisteeseen ihmisen ja Luojan parisuhteen ja samalla muotoilen mielessäni Kirkon nykyaikaan. Kiitos etukäteen, jos jaksat lukea kirjoitukseni ja toivon, ettet loukkaannu erilaisista mielipiteistäni. 

Alla oleva kappale on lyhennelmä tekstistäni, jos et jaksa lukea sen pitkää versiota loppuun saakka.

Nykyaikaan vastauksia antava kirkko muistuttaisi sisällöltään kirjoitukseni ideaalia, josta lisää jäljempänä. Luettelen alla tärkeitä reformin elementtejä, jotta kirkolla olisi edessään hyvä tulevaisuus ja merkityksellinen, perusteltu asema yhteiskunnassa.

  1. Uskon keskipiste on ihmisen ja Luojan välinen yksilöllinen suhde, jota kukaan muu ei voi mestaroida. Mutta sitä kannattaa kaikkien kuunnella.
  2. Jumaluuden tarkka määritteleminen on turhaa, koska siihen ei ole kenelläkään osaamista. Jumalsuhde tarkoittaa eri ihmisille eri asioita ja pyhyyttä voi kokea monin tavoin.
  3. Raamattu ja muut tunnustuskirjat kumotaan kirkon ylimpinä auktoriteetteina, pyhiä kirjoituksia ei ole.
  4. Jeesus nähdään hyvänä ihmisenä, jonka viesti keskittyi välittämiseen. Pyhiä ihmisiä ei ole ollut eikä tule olemaan.
  5. Helvettiä tai kadotusta ei ole, eikä tuonpuoleisesta tiedä kukaan mitään. Käännytystyötä ei tarvita, sillä Luojan luomassa ja tässä on hyvä olla, jos kunnioitamme toisiamme. Taivas on tässä ajassa yhdessä ymmärtämistä, kasvua, välittämistä ja turvan tunnetta.
  6. Kirkko keskittyy monimuotoisen jumalsuhteen kuuntelemiseen ja ihmisen hyvinvointiin ja suuntaa resurssinsa auttamiseen. Se kerää vapaaehtoisia yhteisölliseen tekemiseen ja on vuorovaikutuksessa ihmisiin nykyaikaisin tavoin. Kirkko ja siinä toimivat ihmiset muuttuvat ajassa, jatkuvasti.

 Alla oleva teksti selittää ideaaliani uudesta kirkosta ja avaa vanhan kirkon opillisen solmun

Kuvittelen mielessäni ideaalin uudesta kirkosta. Kirkollisesta uskosta luopuneena ajattelen, että Usko, Valaistuminen, Jumaluus tai Pyhyys on ihmisen yksilöllistä parisuhdetta arvoituksellisen Luojansa kanssa. Parisuhteeni ei ole yhdestä puusta veistetty muoto, jota voi mestaroida meitä - Luojaa ja Minua - paremmin toinen ihminen tai yhteisö. Luoja on Luoja ja ihminen on ihminen. Olkoon se ero iso.

Toiselle Luoja voi avautua elävänä luonnossa ja toiselle se on lohduttavaa vuoropuhelua ja itsensä tutkistelua tienhaarassa olevalle ihmiselle. Tuomio, pelastus, käännyttäminen tai tuonpuoleinen ovat vieraita sanoja ja erilaisen ihmisen ja luonnon kunnioittaminen ovat konkreettisinta uskon sisältöä. Ja sitten on yhteisö, jossa ihmiset voivat tuntea yhteenkuuluvuutta, jakaa kokemuksiaan, auttaa avun tarpeessa olevia ja siinä sivussa kasvaa ymmärtämään itseä ja toisia, pyhyyden ja jumaluuden monia kasvoja ja erilaisuutta. Toinen ihminen ei ole toista suurempi tai viisaampi. Usko on elämistä, ei kuolemista varten. Ja Sana, se ei ole kiemuraista ja ajastaan jäljessä olevaa keskiaikaista oppirakennelmaa, teologiaa tai vallan pitimiksi rakennettuja pyhiä lauseita, vaan yksinkertaista välittämisen viestiä, josta saa voimaa se pienempikin ihminen. Kirkko on yhteiskunnan pehmeä tyyny, sielu, yhteisöllisyyden ja välittämisen alusta ja tuki ihmisen kasvussa ja vaikeissa hetkissä. Taivas on tarjolla tässä ajassa.

Edellä kuvattu tilanne on tietenkin ideaali ja todellisuus näyttäytyy aivan toisenlaisena. Se toista suurempi ihminen on haistanut aikaa sitten vallan polttopisteen ja muotoillut sen tueksi Pyhät kirjoitukset, joissa ihmisen ja Luojan väliin vasta tarvitaankin, paljon ja kokonainen Hallintohimmeli, kirkko. Sen keskeinen päämäärä on ollut yksilöllisen jumalsuhteen murtaminen ihmisen ja kirkon väliseksi parisuhteeksi, jossa vasta mestaroidaankin. Toinen ihminen on nyt toista suurempi ja opettajan asemassa. Luojalle on varattu tarinassa sivuosa ja jokunen sivulause. Kuulostaa hullulta ja sitähän se kyllä onkin.

Palataan ajassa taaksepäin kirkkohistoriassa. Kirkon ja seurakunnan vallan vankkureiksi on pykätty suurten ihmisten kirjoittama tarinakooste, Raamattu, joka on kuulema Luojan sanaa kannesta kanteen. Myöhemmin kirjaa on täydennetty ja sanomaa viilattu, riidellen tosin, kasalla keskiaikaisia tunnustuskirjoja, nekin kaikki pyhiä. Omien kirjoitustensa saattelemana se Suurempi ihminen on saanut tehtävänsä suoraan itseltänsä Luojalta, kuinkas muuten. Jumala on tullut ihmiseksi Jeesuksessa ja näin valta ja sanoma siirtyy uskottavasti pieneltä luojalta suurelle ihmiselle, opetuslapsille ja lopulta kirkolliselle hallintohimmelille, joka mustasukkaisena haalii itselleen tehtäviä, asiakkaita, rahaa ja valtaa. Parhaansa mukaan se mestaroi vallan polttopisteessä, ihmisen ja Luojan välissä. Se opettaa, rakastaa ja pelastaa. Toisella kädellä se kurittaa, sortaa, syrjii ja tuomitsee kadotukseen.

Ihmisestä on tullut Luojaansa suurempi. Mestari. Primus inter pares. Ihmisen nimeen.

Pienen ihmisen narratiivissa perisyntiin langenneen ihmisen pelastaa Jumalan asettama hallintohimmeli, jonka sydämenä toimii sana, kaste- ja pelastusoppi, sakramentit, kirkkojärjestys, seurakunta, sanansaattajat ja mitävieläkaikkea. Pyhiä kaikki, vaikka ovatkin ihmisen tekosia. Seurakunta kaitsee kuulevia lapsiaan, lisääntyy käännytystyön seurauksena ja kurittaa uppiniskaisia. Kuuliaiset saavat palkintonsa ylhäältä ja kovakorvaisille käy köpelösti. Kuolemanpelko on hyvä konsultti.

Hämmentävää tässä tarinassa on se, että Luoja, joka on sopivissa väliköissä ja puheissa se kaikkein Suurin, ei olekaan lopulta yhtään mitään, vaan toimii vallan välineenä Luojaansa suuremman ihmisen tarpeissa. Kaiken Alku, Luoja, ei olekaan kykenevä aitoon parisuhteeseen luomansa pienen ihmisen kanssa; kuuntelemaan, ohjaamaan, lohduttamaan, neuvomaan ja toimimaan tienviittana risteyksissä. Luojan suuhun on laitettu sanoja ja kirjoituksissa Herra toimii maallisen pyhyyden takuumiehenä. Lohtua etsivälle armo on tyhjä sana, sillä usko tulee kuulemisesta, Sanasta, jonka ehdot ovat armottomat.

Näen asian näin; Jos Luoja tai Jumaluus on tosi, ihminen ei voi olla toista suurempi. Ihminen ei tarvitse pelastusta tai käännytystä Jumalan omasta työstä. Usko on kahdenvälistä vuorovaikutusta, jonka seurauksena me kaikki voimme paremmin. Kirkon tulisi palvella sitä suurinta, Luojan ja ihmisen välistä parisuhdetta, ja olla siinä asiassa oppipoika kaiken matkaa.

Uskallan sanoa tämän ääneen: Kirkko on aikamme Epäjumala. Hitaasti kypsynyt itsensä petos, jonka toimijat tarkoittavat ja tekevät kuitenkin hyviä asioita monin tavoin. Siitä huolimatta, Raamattuun, keskiaikaisiin kirjoituksiin ja pelastusoppiin pohjautuva, syrjintää harrastava ja Luojaa suurempi Hallintohimmeli on itsensä kanssa opillisessa solmussa, jonka avaaminen ilman isoa reformia on mahdotonta.

Solmu aukeaa, kun Luoja on ainoa ylivertainen, Pyhä pyyhitään pois kaikesta inhimillisestä, eikä toinen ihminen ole toista suurempi.

 Hyvää Kesää ja terveisin, Heikki Halme

31 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Tutustui muutamiin uskoon tulleisiin Lestadiolaisiin ja silmät avautui, kuin kissan pojalla. Siihen asti olin kuvitellut L- laisia ilman muuta kristityiksi, mutta eihän se sen erityisempi porukka ole kuin muutkaan. Sinne on vain syntynyt omaleimainen uskonnollinen kulttuuri. Siksi en voi pitää sieltä pois lähtenyttä luopiona. Voihan aivan hyvin olla ettei usko ole koskaan todeksi muuttunutkaan. On vain oltu osa tuttua rakennetta. Vastaaviin rakenteisiin voi törmätä kirkossa, tai missä muualla tahansa. Jos tuijottaa rakenteita, niin ei voi löytää elävää uskoa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Salla Tyrväinen sanoo:

    Pekka Väisäselle: Evankelis-Luterilaisen kirkon sisällä elää monenlaisia ehtollisteologioita eli -käsityksiä, mutta puhdasta messu-uhria ei: sen on katolisten heiniä. Lutherin oppi oli, että leipä on leipää ja viini viiniä, ja sellaisina ne pysyvät, mutta Ylösnoussut Kristus on niissä läsnä (substantiaalisesti, eli olemus muuttuu, mutta muoto pysyy). Sovitusoppi on Anselmilta peräisin, eivätkä kaikki suinkaan sitä viljele puhtaaksi. Toki, jos niin tekee, Kristuksen uhri otetaan tietoisesti mukaan myös ehtoolliseen, kuten käsittääksen piispani Jari Jolkkonen. Useille ev.lut. kirkon jäsenille Kristus on tärkeä opettajana ja esikuvana, syntisten, köyhien ja sairaiden ystävänä, joka julisti syntien anteeksiantoa ja Jumalan armoa eläessään, viittaamatta mitenkään ristinkuoleman yhteyteen tuohon anteeksiantoon. Väkivaltaan suostumalla hän osoittaa väkivallattomuuden tietä. Risti julistaa kärsimyksen todellisuutta, jonka Kristus ottaa kantaakseen, ihmisten rinnalla. Ylösnousemuksellaan osoittaa voittavansa tuhon ja kuoleman voimat. Tämä yhdessä muodostaa lohdullisen lunastuksen sanoman: Kristus on ostanut omakseen, Jumalan omaksi. Monelle Kristus “näkyvänä” ja julistettuna edustaa sitä, mitä Jumala on. Ehtoollinen tarjoaa yhteyden tähän Ylösnousseeseen ja eläväksi käsitettyyn Kristukseen, ja on siten vahvistamassa sisäistä meissä, sitä sielua, joka on yhteydessä Luojaansa. Kreikan gennaoo-verbi tarkoittaa sekä sikiämistä että syntymistä. Roomalaiskirjeessä 1:2,3 (tuo kirje on evankeliumeja vanhempi), viitataan Poikaan, joka inhimillisen syntyperänsä puolelta (tässä kreikan sana “spermatikos”) oli Daavidin jälkeläinen ja pyhyyden Hengen puolelta Jumalan Poika, ja joka ylösnousemuksessa on tähän asemaan asetettu. Suurin osa uskovaisista kauhistuu ajatusta, että Jeesus olisi siinnyt biologisessa mielessä normaalisti (tähän liittyy sekin antiikin käsitys, että siemen tuli mieheltä – tai Pyhältä Hengeltä – ja istutettiin naisen tyhjään kohtuun, eli munasolua ei tunnettu). Samalla jää huomiotta ja käsittelemättä, että Jeesuksessa “sikiää” ja “syntyy” jotain erityistä Pyhän Hengen vaikutuksesta, ja tuo erityisyys saa sinettinsä vasta ylösnousemuksessa (mitä se nyt sitten onkin). Toki kunnioitan sitä ajatusta, että kaksiluonto-oppi on mysteeri, mutta tässä se olisi erilainen mysteeri: täysin normaalisti biologisella tavalla syntynyt ihminen kasvaa Pyhän Hengen johdatuksessa Jumalan lapseksi. Pyhäksi. Ehkä tämänkaltaisesta kasvusta (johon kuuluu mm. egon pieneneminen) on joku muukin historiassa päässyt osalliseksi?

    Olen juuri saamassa Amazonilta Richard Rohrin (fransiskaanimunkki, kirjailija, Action and Contemplation -keskuksen johtaja USA:ssa) kirjan Global Christ. Siinä Rohr ilmeisesti käsittää Ylösnousseen Kristuksen toimivaksi uskontontojen välillä ja myös ulkopuolella. Kiinnostava on se ratkaisu, että Johanneksen evankeliumi, joka poikkeaa niin radikaalisti muista evankeliumeista, ettei voida puhua konkreettisessa mielessä samasta Nasaretilaisesta kuin niissä, on Rohrin mukaan ilmentymää tästä Ylösnousseesta ja “globaalista” Kristuksesta, tämänkaltaista on esittänyt mm. Sandra Schneiders, vaikka hän tietääkseni ei viittaa globaalisuuteen. Mitkä muuten ovat ne kolme Jeesuksen opetusta, joita mielestäsi kannattaisi pitää yllä? Kuuluuko kontemplaation opetus ja yhteys taivaan valtakuntaan niihin? Entä väkivallattomuuden noudattaminen ja uhreista pidättäytyminen?

    Ilmoita asiaton kommentti