Uutta kertomusta odotellessa

Kirkon nelivuotiskertomus on pitkään ollut julkaisu jota odotetaan ja arvostetaan. Kirkon tutkimuskeskus on saavuttanut uskottavan aseman kirkon toiminnan arvioijana. Neljän vuoden välein julkaistava kertomus antaa mahdollisuuden tutkia ja arvioida sopivan pituisin välein sitä miten kirkon toiminta on kehittynyt ja miten siinä on saavutettu asetettuja tavoitteita. Siinä voidaan äsitellä myös temaattisesti ajankohtaisia ilmiöitä. Seuraava nelivuotiskertomus on määrä julkaista tulevan lokakuun aikana, sopivasti marraskuun kirkolliskokouksen luettavaksi.

Työntekijän rooli on muutoksessa

Ennen uutta nelivuotiskertomusta on mahdollista vielä luoda silmäys edelliseen. Vuosia 2012 – 2015 tarkasteleva Erilaistuva kirkko (2016) puhui melko laajasti siitä miten kirkon työntekijän rooli on muuttumassa. Muutokseen ajaa sen mukaan kaksi tekijää, toinen tulee ulkopuolelta ja toinen sisäpuolelta:

1. Toimintaympäristön ja seurakuntien rakenteiden muutokset haastavat entistä enemmän kirkon työntekijöitä. Kirkon työntekijä joutuu perustelemaan työtään - millä oikeudella seurakunta tulee kouluun, sairaalaan tai muuhun organisaatioon tuomaan sanomaansa? Miksi lapset pitäisi kastaa? Pitääkö olla kirkon jäsen, että lapset pääsisivät iltapäiväkerhoon? Miksi pitäisi mennä naimisiin kirkossa? Mitä hyötyä on siitä, että on seurakunnan jäsen?

2. Toisen haasteen muodostavat kirkon toiminnasta innostuneet tai kiinnostuneet seurakuntalaiset, joille ei enää riitä passiivisen kuulijan rooli. Ihmiset haluavat kantaa vastuuta ja olla osallisia toiminnasta. He eivät tyydy olemaan vain vastaanottavia objekteja. Tämäkin asettaa uusia vaatimuksia kirkon työntekijälle. Nelivuotiskertomuksen mukaan tämän päivän seurakuntalaiselle ei enää riitä sivusta seuraavan katselijan rooli. Hänelle ei riitä myöskään vapaaehtoisen (”työntekijän pikku apulaisen”) rooli, vaan hän haluaa olla osallinen. Työntekijältä odotetaan kykyä toimia, tehdä työtä ja rakentaa seurakuntaa yhdessä seurakuntalaisten kanssa.

Kirkon työntekijälle ei enää riitä, että hän on oman alansa täsmäkoulutettu ammattilainen, joka hoitaa kirkon tehtävät ammattimaisesti ja hyvin, vaan hän joutuu perustelemaan olemisensa, tekemisensä ja sanomisensa. Hänen täytyy kyetä työskentelemään yhdessä seurakuntalaisten kanssa. Virkamiesmäisestä asiantuntijasta pitäisi kehittyä seurakuntatyön mahdollistaja ja jopa valmentaja.

Huomaan että yleistynyt puhe siitä miten seurakuntalaisille ei riitä passiivisen kuulijan ja vastaanottajan rooli herättää minussa pienen uteliaisuuden. Tekisi mieli tutkia asiaa tarkemmin. Milloin ja mistä tällainen puhe alkoi? Muistan että asia oli esillä ainakin kolmekymmentä vuotta sitten kun rakennettiin Kirkko 2000 -ohjelmaa. Toisaalta tiedän kokemuksesta, että sellaisia seurakuntalaisia on olemassa, toisaalta mietin sitä kuinka suuresta joukosta on kysymys. Kiinnostaisi myös tietää kuinka paljon on kysymys siitä että seurakuntalaisilta tulee tällaista palautetta ja kokemusta, ja kuinka paljon siitä että niin oikeastaa kuuluukin olla. Kristitty ihminen on tarkoitettu olemaan tyytymättä pysyvään passiiviseen kuulijan ja vastaanottajan rooliin. Hänet on tarkoitettu osallistumaan seurakunnan työhön. Sellaistakin tapahtuu että jos tällaiset ”aktiiviseurakuntalaiset” eivät löydä tilaa eikä mahdollisuutta siihen, osa heistä jaksaa odottaa vain määrätyn ajan. Sen jälkeen he joko asettuvat passiivisuuteen tai vaihtoehtoisesti löytävät toimintamahdollisuuden jostain muualta oman seurakunnan ulkopuolelta.

Toinen tässä yhteydessä paljon käytetty sana on osallisuus, jota haluaisin ymmärtää ja konkretisoida. On välillä tullut jopa mieleen, että kun kutsumus ja yhteinen pappeus menevät kauneussalonkiin, kohta tulee ulos kaksi osallisuutta. Osallisuus on modernia puhetta laajalla yhteiskunnallisen elämän foorumilla. Se on kauniimpi muoto osallistumisesta, mutta se ei kuitenkaan vaadi osallistumaan. Päinvastoin se antaa jotakin merkityksellistä ja hyvää. Se on samanlainen uudissana kuin vapaaehtoisuus. Sillä on mahdollisuus ilmaista jotakin mikä kristitylle, seurakunnan jäsenelle kuuluu, ilman että kuitenkaan haastetaan mihinkään. Pahinta on, jos seurakuntalaiselle ”annetaan lupa” osallistua, kunhan se tapahtuu kohtuuden rajoissa ja työntekijöiden hyvässä ohjauksessa. Osallistaminen -sana antaa mielestäni ristiriitaisen viestin: tule mukaan osaksi tätä mukavaa yhteisöä, älä kuitenkaan pelkää että sinun tarvitsee tehdä mitään.

 

Edelleen vuosien 2012 -2015 kertomuksen mukaa, kun on tutkittu kirkon ammattien tulevevia osaamistarpeita, työntekijöiden osaaminen näyttäisi kiteytyvän kolmeen ulottuvuuteen: 1) viisaudeksi kehittynyt oman alan vahva sisältöosaaminen, 2) vahvat ja monipuoliset vuorovaikutus- ja viestintätaidot sekä 3) toimintaympäristön lukutaito. Nämä kolme ulottuvuutta muodostavat kokonaisuuden.

Vaikeimmat haasteet työntekijöiden kouluttamisessa koskevat kuitenkin toimintakulttuuria ja asenteita. Niitä on hankalampi, ellei mahdoton, sisällyttää koulutusohjelmiin. Sekä peruskoulutuksen että täydennyskoulutuksen on vahvistettava valmiutta työhön yhdessä seurakuntalaisten kanssa. Tämä on vain osittain osaamisen ja koulutuksen asia, mutta ennen muuta kyseessä on merkittävä asennemuutos. Se haastaa totuttuja työskentelytapoja ja organisaation perinteisiä rakenteita. Tavoitteena tulee olla, että seurakunta/kirkko on yhteisö, jossa kirkon työntekijät ja seurakuntalaiset huolehtivat seurakunnan tehtävästä yhdessä. Minusta näyttää siltä että tämä tavoite on työntekijöille ja kirkon viisaille ylivoimainen saavuttaa. He tarvitsisivat tämän opettelemisessa yksinkertaisesti ja välttämättä suerakuntalaisten apua. Miten tämä järjestetään on iso kysymys.

Mitä odotan tulevalta nelivuotiskertomukselta?

Edellisen nelivuotiskertomuksen mukaan seurakuntatyön muutostarve on näkynyt siinäkin keskustelussa, jonka perusteella kirkolliskokous perusti tulevaisuusvaliokunnan sekä myöhemmin tulevaisuuskomitean. Nyt odotan erityisellä kiinnostuksella, miten kertomus arvioi kirkolliskokouksen tulevaisuuskomitean mietintöä (2016( ja siihen liittyviä hankkeita. Olen pettynyt, jos ne kuvataan säröttömän harmonisesti tyyliin innostava mietintö ja mallikkaasti toteutettu toimeenpano.

Kun kirkkomme toimii työntekijävetoisesti, on luonnollista tarkastella juuri työntekijöiden roolin haasteita ja muuttumista. Ilmiselvästi hiljattain esillä olleet pappien ja muiden työntekijöiden osaamisalueiden päivitykset ovat niitä, joilla kerrottuun muutokseen halutaan kulkea. Olisikin paikallaan seuraavassa tai viimeistään sitä seuraavassa nelivuotiskertomuksessa tutkia sitä miten työntekijöiden roolinmuutos on onnistunut. Olemmeko saaneet lisää työntekijöitä, jotka tekevät työtään uudistuneella asenteella? Ovatko toimintakulttuuri, totutut työskentelytavat ja seurakunnan rakenteet notkistuneet yhdessä tekemisen suuntaan?

Ennen muuta odotan sitä, että nelivotiskertomus tarttuisi konkreettisesti myös s e u r a k u n t a l a i s t e n muuttuvaan rooliin. Ei vain tekijänä joka hankalasti haastaa työntekijöitä, vaan omana asianaan: miten seurakunnissa voidaan innostaa, rohkaista, tukea ja auttaa seurakunnan jäseniä ensinnäkin heräämään ja huomaamaan asemansa Kristukseen ja seurakuntaan kastettuina Valtakunnan rakentajina, ja toiseksi millaista on se ”mahdollistamistaminen ja valmentaminen” josta toistaiseksi puhutaan vain työntekijöiden uutena osaamisvaatimuksena. Onhan seurakuntalaisten varustaminen nimenomaisesti pappien ja muiden työntekijöiden keskeinen tehtävä, mutta kun fokus siirretään seurakuntalaiseen, siirrytään sellaiselle hengellisen kasvun tielle, jossa ei ole erotusta seurakuntalaisen ja työntekijän välillä. Päästään myös irti vastakkainasetteluista, kun etsitään tasavertaisina parhaita mahdollisia käytäntöja seurakunnan elämälle ja työlle. Toisin sanoen tarvitaan myös seurakuntalaisten osaamisalueiden luomista.

3 kommenttia

  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Yksi asia mitä seurakunnan työntekijöiltä kaipaan on henkilökohtainen yhteydenotto. On niin helppoa laittaa sähköpostia, kun on asiaa. Joten siinä ei tule mieleen se, että netissä vaihtoehtoja on vain 1 ja 0. Puhelimessa sentään voisi tuoda esiin muitakin näköaloja, kuin nuo kaksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Seurakuntalaisten osaamisalueiden luominen, kai merkitsee käytännössä sitä, että viranhaltiat määrittelee sen mitä seurakuntalainen voi, tai saa seurakunnassa olla tekemässä. Jolloin entisen ei olisi mitään muutosta. Näkisin oman roolini vapaaehtoisena, niin että katselen ympärilleni yhteiskunnassa ja näen tarpeita, joihin kukaan ei puutu. Sitten ryhdyn palvelustyöhön siinä, eikä papit ole määrittelemässä tuota tehtävää, mutta saan heiltä rohkaisua ja henkilökohtaista kannustusta, sekä neuvontaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Kiitos Pekka ja Veli tästä, ja myös siitä että yrität pitää keskustelua hengissä:) Seurakuntalaisten osaamisalueiden luomisella tarkoitan tässä niiden “vaatimusten” tai edellytysten kirjaamista, jotka seurakuntalaiselle tulee asettaa. Siis että mitä kristityn/seurakuntalaisen olisi osattava, handlattava, jotta voitaisiin katsoa henkilö aidosti seurakuntalaiseksi. Sellaisista edellytyksistä olisi sitten mahdollista rakentaa seurakuntalaisen “koulutus”, varustaminen, tai Ef. 4:n luvun mukainen “valmiiksi tekeminen” palveluksen työhön.

      Tällaistahan ei toistaiseksi ole olemasa, toisin kuiin työntekijöiden kohdalla.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Hannu Paavola
    Hannu Paavola

    Olen eläkeläisrovasti ja kirkon uskollinen poika. Uutena harrastuksena oman mielipiteen ilmaisemisen opetteleminen selkokielellä.