Vaellusvuosia

Opin lukemaan kolmivuotiaana, aapiseni koko lapsuusajan oli Pikku jättiläinen.  Sen sivuilta olen ensi kerran löytänyt pyhiinvaelluksen,  sivulauseesta jossa mainittiin johanniittojen ja temppeliherrojen veljeskuntien suojelleen pyhiinvaeltajia. Ristiretkistä kirjoitettiin jo enemmän.  Johanniitan kasvonilme painui kirjan pienestä tuhruisesta kuvasta iäksi alitajuntaan.

Vuosikymmenet kuluvat. Santiago de Compostelan vaelluksista puhutaan ja kirjoitetaan paljon.  Ystävän kautta tulevat tutuiksi Pyhät Polut ja Enonkoski,  oma tyttäreni kautta Taizé.  Turun kirkkopäivillä hakeudun jo omasta aloitteesta Kalle Elonheimon johtamalle vaellukselle, matka ei ole pitkä mutta se on meille osallistujille täysi pyhiinvaellus aina matkaan siunaamisesta määränpään rukoushetkeen asti.  Kestää vielä kolmisen vuotta,  huomaan ajattelevani yhä enemmän kaikkea mahdollista mikä kristillisyydessä liittyy vaeltamiseen.  Elonheimon Pienen pyhiinvaelluskirjan olen hankkinut ja sen sivuilta löydän ensi töikseni itseni.  Toivioretkeläinen, sehän se oikea termi on.

Luulen nyt ymmärtäväni  hyvin sen, mikä pitkään vaivasi mieltä.  Suon mielelläni pyhiinvaeltajan nimen heille, jotka vaeltavat  sauvoineen jalan, heille jotka tuntevat auringon poltteen, sateet, hiertymät ja muut matkan vaivat, mutta myös  yhteyden kanssaihmisiin, Santiago de Compostela  päällimmäisenä mielikuvaa luomassa. Johonkin rajaan tuo minultakin vielä luonnistuisi, mutta olen jo aikaa sitten valinnut toisin.

Minun  mielenmaisemani on jo pitkään ollut itäisessä Keski-Euroopassa. Monet ovat jo paikat, jotka ovat tutumpia kuin kotikuntani kulmat.  Pari kesäistä kuukautta,  koti mukana, kirkkojen monesti jo tutut tornit rytmittämässä ajoreittejä jotka koko ajan vaihtuvat, tunti lisäaikaa Ogrodnikin raja-asemalla, vuoristoja ja tunneleita, hiljaisia ja meluisia leirintäalueita, epäluuloisia ilmeitä Unkarin etelärajalla,  pitkiä kävelymatkoja ei-minnekään, kaikkea tätä mutta aina mukana myös kysymys, johon ei etukäteen ole vastausta: mistä tällä kertaa löytyy se saksalaisen virren poljento jota  olen tänne asti tullut kuulemaan, millä kielellä luen tällä kertaa apostolisen tai Nikean uskontunnustuksen ja miten meidät siunataan jälleen matkaan? Kiusallistahan tuo on myöntää, niin ekumeeninen kuin olenkin en mielelläni ole sitä tässä kohtaa, olen ja pysyn luterilaisena.  Tämä on nyt kotikirkkoni, nämä ihmiset seurakuntalaisiani ja paikkani takarivissä. Siinä on muukalaisen hyvä olla.  Uuden kirkon ja seurakunnan löytäminen ilahduttaa aina, mutta itsetarkoitus se ei ole, en ole täällä bongailemassa kirkkoja. Yksin en ole liikkeellä, mutta mielikuvista voi puhua vain yksi kerrallaan.

Ilman Juhani Rekolan pääsiäissaarnaa kertomus jäisi vajaaksi. Moneen kertaan sain hänen pääsiäiskirjansa lukea ennen kuin pystyin ymmärtämään sen ydinsanoman tai ehkä mieluummin, sen minkä olen ymmärtänyt sen ydinsanomaksi. Uusi liitto tehtiin vierashuoneessa,  siitä sekä pääsiäisaamun hätääntyneiden naisten sanomasta alkaa koko kristillisen kirkon historia.  Mitä enemmän olen vierailla mailla muukalaisena saanut olla viettämässä messua, sitä enemmän se on tuntunut  oikealta tavalta,  olla vierashuoneessa levähtämässä,  vaeltamassa, jatkamassa matkaa. Muutto tänne pysyvämmin ei ole mikään vaihtoehto.

Matka on taas kerran varattu, reitit löytyvät sitten kun niitä tarvitaan, vain pari alkukevään viikkoa ja eurooppalainen todellisuus on muuttunut toiseksi, tavalla josta saamme päivittäin lukea. Toiviomatka on muuttunut selviytymisen toivoksi niin siellä kuin täällä, huoleksi ihmisistä jotka ovat samassa tilanteessa kuin mekin. Ehkä me sitten vain tapaamme myöhemmin, eristäytymällä ja omiin oloihin  koteloitumalla ei voita mitään. Ystäväni joita en tunne, odotatte jo minua hankkimaan päivittäisiä ruokatarpeitani ja yöpaikkaa, ehjää rikkinäisen tilalle, kaikkea mitä  luoksenne tuleva matkalainen voi tarvita, se on teidän työnne ja elinehtonne.  Toivon ettei teidän tarvitsisi odottaa pitkään vaikka Saksan lääkäriliiton puheenjohtaja juuri näyttää ehdottaneen, että kesän matkat kannattaa tänä vuonna unohtaa. Juuri nyt parasta ystävyyttä ja huolenpitoa on kotona pysyminen.

Viimeisenä kuolee toivo.  Dramaattiset ovat sanat, mutta kyllä niille käyttöä löytyy, muuallakin kuin syrjäytetystä ja kovia kokeneesta valtionpäämiehestä kertovan kirjan otsikossa.   Tie kutsuu vaeltajia, kanssamatkustajia  ja toivioretkeläisiä taas kerran, kun on sen aika.

 

 

Kirjoittaja

Kaarlo Kuntsi
Kaarlo Kuntsi

Pohjoisesta Kymenlaaksosta Sipooseen kulkeutunut sotaorpo ja sosiaalipsykologi, ylitarkastaja mm., musiikin ja poliittisen historian harrastaja, seurakuntien luottamusmies, eurooppalainen

Kirjoittajan viimeisimmät blogit

Kirjoittajan luetuimmat blogit

Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit