Vaikka tikusta asiaa

 

 

Aina silloin tällöin minulle tulee halu viettää juhlaa, jos ei muuta niin vaikka tikusta asiaa. Toinen nimeni Marjatta antoi tällä kertaa aiheen aktivoitua, eikä Marjatanpäivä mikään turha syy olekaan. Jo virassa ollessani hyödynsin tätä ekumeenista päivää eri tavoin, ekumeenista sikäli, että ortodokseille se on neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen päivä, katoliset muistavat silloin neitsyt Marian taivaaseen ottamista. Meillä luterilaisilla on almanakassa Marjatta-nimi monine muunnoksineen, lisäväritystä antaa Kalevalan Marjatta, neitsyt Marian vastine, puolukasta raskaaksi tullut, neitseellisesti siis.

Tällä kertaa kutsuin ihmisiä kirkkoon erityisesti runojen äärelle, omieni ja muiden, juhliakseni samalla tänä vuonna ilmestynyttä luontorunokirjaani. Lisää juhlimisen aihetta antoi se, että tänä vuonna tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun muutin Oulunkylään. Pari päivää aiemmin olin lukenut Hesarin asuntoilmoituksista, että Oulunkylä on siitä hyvä paikka että kun tänne tulee, ei tarvitse muuttaa pois - ja niinhän minulle on käynyt. Juhlimisen aiheluetteloa venytti edelleen tärkeä seikka, suorastaan perustavanlaatuinen: tänä vuonna tuli kuluneeksi myös 50 vuotta siitä, kun aloitin työt Oulunkylän seurakunnassa, jatkumolla naisteologi/lehtori/pappi/eläkkeellä. Löytyi niitä muitakin aiheita, kun rupesin paperille riipustamaan, tusinan verran vuosia siitä, 10 vuotta siitä... Ja uusi runokirjani taitaa olla viides tätä lajia...kädet (2)

Syitä aina löytyy, jos on halu juhlia. Ja tarvitaanko aina niin haluakaan. Ja suoranaisia juhliakaan. Minusta vain tuntuu siltä, että pöly alkaa laskeutua huomaamatta kotini tuoleille, jos unohtaa kutsua ystäviä. Tai mennä seurakunnan keskelle kirkkoon. Ainakin yksineläjän on syytä olla nykypäivänä aktiivinen, lapsuudesta mieleen jääneet non-stop kylävierailut eivät enää toimi, kaupunkioloissa ainakaan.

Noista luontorunoista vielä. Marjatanpäivän kirkkohetkessä joku sanoi, että mitä enemmän tulee ikää, sitä enemmän ihmettelee luonnon ilmiöitä, vaikka ne toistuvat vuosi vuodelta uudestaan. Todella. Minulle itselleni luonto on peili, jota katselemalla näkee jotakin itsestään. Ja aavistaa Luojan kaiken takana, jos malttaa hiljentyä. Kirkon pyhissä toimituksissakin voi kuulla luonnon kuvakieltä, kasteessa vesi, ehtoollisessa viinipuun anti.

Alttarikaiteen yli

huulilleni

valuvilla viinirinteillä kypsynyt viinipikari

salaisuus kahdentuhannen vuoden takaa

avautuu tunnussanalla "sinun puolestasi"...

 

Kirjoittaja

Liisa Järvinen
Liisa Järvinen

Olen nykyisin vapaaherratar (hienompi nimitys eläkeläiselle), mutta edelleen pappi ja samalla freelance-kirjailija. Tärkeimpiä harrastuksiani on kirjoittaminen ja lukeminen sekä Kreikan matkailu ja nykykreikan huvin-vuoksi-opiskelu. Luonto kaikessa vaihtelevuudessaan on myös tarkkailuni kohteena. Asun Helsingissä Oulunkylässä. Moni juttu mietityttää ihan uudella tavalla sitä mukaa kuin ikää lisääntyy. Jotakin näistä mietteistä taritsen myös sinulle näissä blogeissa.

Kirjoittajan viimeisimmät blogit

Kirjoittajan luetuimmat blogit

Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit