Väkevää teatteria: isättömien miesten puhumaton sukupolvi

Väkevimmät saarnat kuulee nykyisin teatterissa. Tällä kertaa vuorossa on – taas kerran – Espoon kaupunginteatteri.

Monologinäytelmä Isän jälki – Kollaan kenttäpapin tarina on kaikessa rosoisuudessaan vahva kuvaus yhden miessukupolven traumasta, jonka jäljet näkyvät yhä. Isättömien ja puhumattomien isien perinnöllä on pitkät juuret – itse asiassa yhtä pitkät kuin nyt 100 vuotta juhlivan Suomen itsenäisyyden. Isän jälki sopii siis hyvin Suomi 100 v ohjelmistoon, siinä kuin uusi Tuntematon sotilas, Ikitie ja muut itsenäisyyden vuosikymmenien arpia hiertävät muistot.

Isän jälki - Kollaan kenttäpapin tarinan esittää Riku J. Korhonen, joka on myös dramatisoinut monologinäytelmän.

Isän jälki perustuu tositarinaan: juuri valmistunut ja Hiitolan apupapiksi määrätty pastori Jorma Heiskanen joutui 25 vuotiaana – kuten niin moni muukin ikätoverinsa – ja täysin tehtäväänsä valmistautumattomana sotilaspappina suoraan rintamalle kohtaamaan sodan raadollisen todellisuuden. Paitsi että tarina on tosi, niin kirjallisesti lahjakkaan Jorma Heiskasen tarina tarjoaa myös poikkeuksellisen paljon todellista tietoa ja draaman ainesta.


Heiskanen piti tarkkaa sotapäiväkirjaa ja kirjoitti heti talvisodan jälkeen varsin laajasti julkisuutta saaneet kirjan Kenttäpappina Kollaalla. Sitä ennen hän oli julkaisut reportaaseja Karjalan kannaksen linnoitustöistä ja rintamalta Kotimaa lehdessä. Kollaalla hänen läheinen työtoverinsa oli valistusupseeri Erkki Palolampi, jonka teos Kollaa kestää on legendaarinen kuvaus talvisodan hengestä.

Draaman huipentaa se, että Heiskanen katosi heti jatkososan ensimmäisinä päivinä 29.6.1941. Hänet oli komennettu TK-joukkoihin rintamakirjeenvaihtajaksi ja hän oli etujoukkojen mukana raportoimassa Enson valtausta, kun tiedotusmiehet joutuivat vihollisen tulitukseen. Tuolta matkalta Heiskanen ei koskaan palannut, mutta ei hänen ruumistaankaan koskaan löydetty. Kuolleeksi hänen julistettiin 1948.

Näistä aineksista kirjailija, läänintaiteilija Marjo Heiskanen on kirjoittanut vuonna 2012 ilmestyneen massiivisen elämäkerran Kollaan kenttäpapin tarina (Siltala 2012). Nyt tuo yli 700 sivuinen tarina – joka on siis Marjo Heiskasen oman isoisän tarina - on sovitettu näyttämölle.


Espoon kaupunginteatterin näyttämöltä massiivisuus on kuitenkin kaukana. Isän jälki on äärimmilleen pelkistetty: lähes tyhjä mustanpuhuva näyttämö, yhden näyttelijän monologi, joita vain muutamat äänet kehystävät ja aikakausia vaihdetaan kuin vaatteita lennosta.

Sakari Kirjavaisen ohjaaman näytelmän on dramatisoinut Riku J. Korhonen, joka myös esittää näytelmän ainoaa näyttämöllä näkyvää hahmoa. Äänenä on mukana Jorma Heiskasen vaimo Enni, todellinen hahmo hänkin.
Isän jälki on sukutarina, sellaisena vähän kliseinen ja ei aina niin kovin syvältä kirjallisesti ja dramaturgisesti luotaava. Ja tarina on monilta osin jo moneen kertaan ja avarammin kerrottu myös sotilaspappien työn osalta.

Mutta näyttämöllä siitä kasvaa ohi suvun laaja ja hienovireinen kasvutarina, jossa pääosaan nousevat sodan runtelemat vaikenevat miehet, miehet joiden tarina jatkuu isättömien lasten vaikenemisena aina seuraavaan sukupolveen.


Pienistä viitteistä tunnistaa hyvin 1930 luvun Suomen henkisen ilmapiirin, jonka pappilakulttuurissa saumattoman luontevasti yhdistyi Jumalan johdatukseen luottava kristillinen usko isänmaalliseen paatokseen ja Suur-Suomen rakentamiseen Hitlerin Saksan kumppanina.

Vaikka kenttäpappi Jorma Heiskasen sota päättyi ennen kuin jatkosota ja asevelipappeuden aika kunnolla alkoikaan, ei Isän jälki pääty siihen.

Näytelmän ehkä traagisin taitekohta ja kahden maailman kohtaaminen paljastuu, kun välirauhan aikana kenttäpappi kohtaa yllättäen Esplanadin puistossa pienen poikansa kanssa kävelyllä olevan hermoheikon entisen aseveljensä. Keskustelun aikana pojan kiukutteluun tuskastunut karski mies räjähtää, haukkuu lapsensa pystyyn äpäräksi, mutta jotenkin rauhoittuu, pyytää hiljaa pojaltaan: vie isä kotiin.

Siitä alkaa aika, kun lapsista tuli isiensä taluttajia. Jos ylipäätään oli isää, jota taluttaa. Tai isää, jota pelätä.


Lainaan tähän Isän jäljen lehdistötiedotetta, koska siihen on hyvin kiteytetty näytelmän viestistä olennainen:

”Näytelmän näkökulma sotaan poikkeaa totutusta. Keskiössä ovat nuorten miesten elämät ja niiden rakentaminen sodan kauhuista selviämisen jälkeen. Viisas teksti pohtii suomalaista mieskuvaa; se kysyy rakentaako historia tulevaisuuttamme ja onko nykypäivän nuorilla miehillä ja isillä mahdollisuutta ja halua muuttaa sitä.”

”Nykyiset kolme-nelikymppiset miehet ovat viimeinen sukupolvi, jolla on kosketusta sodan käyneisiin miehiin. Voiko sotien aiheuttaman taakkasiirtymän katkaista, ennen kuin traumat haamuistuvat ja niiden alkuperäinen syy häviää?”

 

Minulla Isän jälki kolahti jotenkin syvältä juuri siksi, että tunnistan itse kantavani tuota sodan aiheuttamaa taakkasiirtymää. Sodasta vaienneen kenttäpapin poikana, isättömän isän lapsena, puhumattomuuden perinteen kantajana joudun itseltäni kysymään, voiko tämän jatkumon koskaan katkaista. Vai tulevatko aina uudet puhumattomuuden muurit sukupolvien väliin – jos ei sota, niin jokin muu.


Ja kolahti Isän jälki myös hämmentävän ajankohtaisuuden takia. Yksi näytelmän suuri kysymys on, mikä on viime kädessä papin rooli sodassa. Missä menee valistusupseerin ja papin välinen hengennostattajan raja, onko papin keskeinen tehtävä armeijan organisaatiossa viimekädessä vastata kaatuneiden kokoamisesta kotomaan multiin - ja tietysti kysymyksistä suurin: miksi Jumala sallii juuri tämän tappamisen, ja salliiko hän myös papin tarttua aseeseen.

Tämä viimeinen kysymys nimittäin kertautuu parhaillaan YLE TV1:n esittämässä Johannes Krogin pappissuvusta kertovassa huikeassa tanskalaisessa sarjassa Huuto syvyydessä. Siinä Afganistanissa tanskalaisjoukoissa sotilaspappina palveleva papin poika August joutuu hankkimaan ryhmänsä jäsenten luottamuksen siunaamalla aseet ja osallistumalla itse taisteluun. Ammu – tai sinut ammutaan. Ja siinä taistelussa hän sitten tulee ampuneeksi musliminaisen.

Huuto syvyydestä toistaa samaa isättömyyden ja vaikenemisen teemaa. Siinäkin nousee esiin sama kysymys: pitääkö kaikesta kauheudesta vaieta vai tunnustaa, myöntää syyllisyytensä. Mutta kuka viime kädessä on syyllinen? Se joka antoi käskyn? Vai se joka totteli? Mikä oli vaihtoehto?

Isän jälki antaa aavistaa, että kenttäpappi Jorma Heiskanen ei sodastaan selvinnyt ilman syyllisyyttä. Ei hän siitä ehkä osannut puhua, ei ehtinyt isättömäksi jäävälle lapselleen tunnustaa. Ulos pappilan puutarhaan tuskaansa pakenevan miehen mielen myllerryksen voi vain aistia Espoon kaupunginteatterin näyttämön tyhjien lavasteiden kaiuttimista kuuluvassa Enni vaimon arassa pyynnössä:

- Tulisit Jorma jo sisälle.

 

---------

Isän jäki jatkaa Espoon kaupunginteatterin vahvaa suuria eksistentiaalisia ja uskonnollisia kysymyksiä pohtivien näyytelmien sarjaa. Parhaillaan esitetään viimeisiä kertoja löyhästi reformaation juhlavuoteen liittyvää Paavo Westerbergin näytelmää Seuraavat 500 vuotta, vielä on muistissa esimerkiksi viime vuoden Puolan juutalaisten kohtaloa sivunnut järisyttävä Meidän luokka tai takavuosien edelleenkin ylittämätön tulkinta Juha Jokelan näytelmästä Fundamentalisti.



---
Isän jälki esitetään Espoossa vielä 4. ja 5.12. Sen jälkeen se siirtyy vuodenvaihteen jälkeen helsinkiläiseen KOKO teatteriin, jossa esitykset ovat 12.-14.1.

Teatterissa käynti kannatta aina.

 

Helena Pilken loistavan arvion Marjo Heiskasen teoksesta Kollaan kenttäpapin tarina voi lukea täältä .

11 kommenttia

  • Hannu Kuosmanen sanoo:

    Tekstiä on muokattu klo 8.40, kun muokkausvaiheessa oli pudonnut pari kappaletta pois.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    Wanhan teatteriammattilaisen sydäntä lämmittävä kannanotto teatteriin yleensä ja ko esitykseen erikseen. Tämän pohjalta menen katsomaa varmasti. Kiitos!

    Ps. Muistui mieleen kuinka tavattoman paljon Henrik Ibsen (Nukkekoti) ja suomalainen Minna Canth (Työmiehen vaimo) aikanaan vaikuttivat yhteiskunnan muuttumiseen inhimillisemmäksi; etenkin naisen ja työläisen aseman siinä parannuttua.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seija Rantanen sanoo:

    Totta, että aika vähän puhutaan oikeasti näistä meidän puhumattomista isistämme. Tai isistä, jotka puhuivat, mutteivät koskaan siitä tuskasta, pelosta, surusta. Isistä, joille sodasta kotiinpaluu oli toisenlaista helvettiä yhden helvetin jälkeen. Jotka koettivat löytää ammattiroolin ja perheen isän roolin oltuaan viisi vuotta helvetissä.

    Valitettavasti en pitkän välimatkan vuoksi pääse tuota teatterikappalettta näkemään, mutta kiinnostava aihe joka tapauksessa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pentti Olin sanoo:

    Puhumattomien isien perinnöstä on kirjoitettu varsin paljon. Ja syyksi esitetään sodassa saadut traumat. Mahtaako asia olla niin, että juuri sota aiheutti puhumattomuuden ja sitä seuranneet ongelmat jälkipolville? Oliko 1930-luvun suomalainen mies tunteistaan puhuva, iloja ja surujaan lähipiiriin jakava? Epäilenpä, vaikka ei minulla mitään tieteellistä pohjaa tähän väitteeseeni ole.

    Sodasta palaavilla oli monenlaisia kokemuksia. Kaikkien kokemukset eivät olleet yhtä traumaattisia kuin monella etulinjan jalkaväkitaistelijalla. Osa oli muunlaisissa tehtävissä esikunnissa, ilmatorjunnassa, rannikkopuolustuksessa, kotirintaman monenlaisissa kaasu-, väestönsuojelu ym. tehtävissä. Kaikkialla ei välttämättä edes kohdattu kuolemaa silmästä silmään.

    En tällä halua vähätellä kokemuksia, jotka todella traumatisoivat ihmisiä sodan aikana. En vain oikein usko, että pelkästään sodalla voisi selittää suomalaisten miesten puhumattomuutta. Ajattelen niin, että jo valmiiseen sisäänpäin kääntyneisyyteen ja tunteiden ilmaisun niukkuuteen sota-aika toi vielä lisää vaikeuskerrointa, mikä sitten myös siirtyi seuraaville sukupolville.

    Linkin takana Pekka Halosen yli 100 vuotta sitten maalaama “Pyhäpäivä uudistalossa”. Mitä mieltä olette; lentääkö läppä ja heiluuko huuli? http://www.halosenniemi.fi/sivu.tmpl?sivu_id=206

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kuosmanen sanoo:

      On aivan totta, että ei sota ole ainoa selittäjä suomalaisten miesten puhumattomuudelle ja jäyhälle tunneilmastolle. Ehkä parhaiten suomalaisuuden ytimen on kiteyttänyt Paavo Haavikko: ”ei suomi ole mikään kieli, se on tapa istua penkin päässä karvat korvilla”. Siis juuri samaa kuin Pekka Halosen maalauksessa.

      Mutta ei sota suomalaisten avautumista todellakaan edistänyt. Eikä sitä edistänyt myöskään hävityn sodan jälkeinen YYA-Suomen vaikenemisen kulttuuri, joka taittui vasta Neuvostoliiton romahdukseen. Vasta nyt, siis sodan käyneiden ja heidän lastensa lasten jälkeinen globaali sukupolvi alkaa olla kypsä käsittelemään sodan vaiettuja todellisuuksia.

      Sillä vasta nyt pystytään kiihkotta muistamaan sotaveteraaneja, tutkimaan esimerkiksi sodan aiheuttamia mielenterveysongelmia, puhumaan pervitiinin ja heroiinin käytöstä taistelukunnon tehostajina tai sodan kauhujen hukuttamisesta viinaan – joka osaltaan selittää myös suomalaista juomakulttuuria.

      Ja sekin on totta, että osalle sotaretki oli lähinnä suuri seikkailu. Ja osa rikastui. Ainahan meillä on Tuntemattoman sotilaan Rahikaiset keskuudessamme.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Mieleeni tuli tilanne eräällä palvelutalolla vuosia sitten. Kävimme joskus siellä pitämässä pieniä hartaushetkiä pienellä ryhmällä. Silloin oli sellainen vuosi, että äitienpäivä ja kaatuneiden muistopäivä olivat samaan aikaan. Kerroin jotain siitä, miten äidit ovat meiudät kivulla synnyttäneet ja samoin itsenäisyytemme on kivulla ja verellä lunastettu niinkuin myös meidän pelastuksemme. Joku moitti näiden asioiden yhdistämista, mutta yksi veteraani halusi keskustella tilaisuuden jälkeen. Hän sanoi, että monet veteraanit ovat alkaneet kärsiä sisäistä vaivaa sodanajan tapahtumista. Sanoin, että esivallan kutsuun vastaaminen on ollut oikein. Jos kuitenkin niissä asioissa on tullut tehdyksi asioita, joita ei olisi ollut ihan pakko tehdä, niin Jeesuksen ristintyö kattaa myös ne asiat. Hän kysyi: Onko näin? Vastasin, että kyllä on, se on raamatullista! Hän sanoi rauhoittuneena: Hyvä on.

    Luin jostain veteraanien säännöllisestä kokoontumisesta miten seurakunnan työntekijä pitää alkuhartauden, tarjoilee kahvia ja jätti sitten heidät keskenään. Jotenkin tulee kaksijakoinen ajatus. Toisaalta he haluavat varmaan muistella asioitaan, mutta tuntuisi luonnolliselta, että armon evankeliumia pitäisi olla siinä tapaamisessa mukana ihan henkilökohtaista rukousta myöten niin, että rasitettu sielu pääsisi vapauteen edes iltahetkikseen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Kertakaikkiaan hieno blogikirjoiutus Hannu Kuosmanen, kiitos! Erityisesti tässä kohtaa kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä:

    “Näytelmän ehkä traagisin taitekohta ja kahden maailman kohtaaminen paljastuu, kun välirauhan aikana kenttäpappi kohtaa yllättäen Esplanadin puistossa pienen poikansa kanssa kävelyllä olevan hermoheikon entisen aseveljensä. Keskustelun aikana pojan kiukutteluun tuskastunut karski mies räjähtää, haukkuu lapsensa pystyyn äpäräksi, mutta jotenkin rauhoittuu, pyytää hiljaa pojaltaan: vie isä kotiin. Siitä alkaa aika, kun lapsista tuli isiensä taluttajia. Jos ylipäätään oli isää, jota taluttaa. Tai isää, jota pelätä.”

    Ja tämä:

    “Joudun itseltäni kysymään, voiko tämän jatkumon koskaan katkaista. Vai tulevatko aina uudet puhumattomuuden muurit sukupolvien väliin – jos ei sota, niin jokin muu.”

    Tähän jäkimmäiseen rohkenen vastata, että kyllä, kyllä jatkumon katkaiseminen on mahdollista. Se ei ehkä tapahdu kertalaakista yhden sukupolven aikana. Mutta niin kauan kun meillä on tietoisuus tai edes aavistus jonkun ahdistavan tai ei-toivotun olemisentavan ja toimintatavan alkujuurista, alkusyystä, meillä on mahdollisuus myös muuttaa suuntaa. Olen nähnyt monia oman ikäpolveni miehiä (40-50 -vuotiaita) jotka ovat pystyneet katkaisemaan väkivaltaperinteen. Vaikka heitä on hakattu, lyöty ja piiskattu lapsina, he eivät ole enää jatkaneet perinnettä. He eivät ole harjoittaneet omissa perheissään edes henkistä väkivaltaa. Osa on käynyt pitkän terapian ja aidosti hyötynyt siitä. He ovat oppineet puhumaan, jakamaan ja analysoimaan, oppineet toiminaan toisin.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kuosmanen sanoo:

      Vähän ehkä joudun olemaan Emilia pessimisti. Kolmas ja neljäs sukupolvi alkaa varmasti selättämään sodan traumat, mutta oppiiko ihmiskunta mitään historiasta. Jos puhumattomuus oli isiemme tuska, niin onko ylenpalttinen puhuminen meidän lastemme somesukupolven tuleva trauma.

      Nyt kyllä puhutaan, mutta puhetta pidetään yllä etupäässä muiden samoin ajattelevien kuplissa. Ja pahimmillaan valemedioiden lietsoma somepuhe on yhtä ylimielistä, ivallista, valheellista ja brutaalia kuin viholliskuvia rakentaneiden menneiden vuosien aktivistien. Oltiin sitten millä puolella henkistä rintamaa tahansa. Siitä on nöyryys ja toisen ymmärtäminen kaukana.

      Mutta kyllä jokin on olennaisesti muuttunut. Enää ei kukaan voi sanoa, että en tiennyt. Niin tiivistä kuplaa ei ole, etteikö sen läpi jotain tihkuisi. Jos vain vähänkin uskaltaa omaa ahdasta maailmankuvaansa raottaa. Sitä ainakin toivon.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Viisaita ajatuksia Hannu, noihin on helppo yhtyä. Kuplautuminen tuo vakavat riskinsä, mutta toisaalta tietoisuus kuplista on jo aika vahvaa. Ja mun pointtini oli enemmän siinä, että terapia ei ole nykyään tabu. Sen mahdollisuudet tunnustetaan ja niitä käytetään myönteisesti hyväksi. Hyvä niin!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Hannu Kuosmanen
    Hannu Kuosmanen

    Olen eläkkeellä oleva sitoutumaton toimittaja ja tiedotuspäällikkö, aikoinaan Kotimaan uutispäällikkö ja Uuden Suomen kirkollisista vastaava toimittaja. Toisenlaista näkökulmaa tarjosi tiedotuspäällikön työ suomalaisen kuljetusvälineteollisuuden palveluksessa. Nykyisin katselen maailman menoa kaikkien kuplien ulkopuolelta Kehä III:n tuntumasta, josta näkee hyvin joka suuntaan. Kirkon menoja seuraan julkisuuden ja median muodostaman mielikuvan kautta.