Vakoilutarinoita

Ilkka Remeksen jännäri Kotkanpesä ilmestyi syyskuun puolivälissä. Jälleen lukija saa runsaalla mielikuvituksella keitetyn sekoituksen teknisiä yksityiskohtia, turvallisuuspolitiikkaa ja agenttijuonta, mausteena historiaa ja ajankohtaisia viittauksia. Viimeisten vuosien kirjat ovat käsitelleet Suomen kohtaloita suurvaltojen konfliktien leikkauspisteessä ja sodan uhkan keskellä.

Nyt lähtökohta on toinen, eräänlainen vaihtoehtoinen historia, jossa Natsi-Saksan operaatio Barbarossa saavutti tavoitteensa kesällä 1941 ja Neuvostoliitto hävisi sodan.

Kirja kertoo Suomesta 2020-luvulla kansallissosialistisen Saksan vasallina. Neuvostoliiton tilalla ovat Saksan itäiset alueet ja vankileirien saaristo. Tehtaat toimivat siellä vankityövoimalla. En avaa enempää juonikuviota, kuin että kirjan nimi viittaa Saksan kanslerin tukikohtaan, missä toteutuu operaatio Valkyyria – joka siis todellisuudessa epäonnistui 20. heinäkuuta 1944 ja Hitlerin vastaiseen attentaattiin osallistuneet murhattiin.

Kirjan varsinainen juttu on vaihtoehtoisen historian käyttäminen peilinä. Remes kuvaa sen kautta ajankohtaisia asioita, kuten ihmisoikeuksien loukkaamisia, sosiaalisen median ja matkapuhelinten sekä kasvojen tunnistuksen käyttöä valvonnassa, mielipidevaikuttamista vaaleissa, ilmiantoja, puhdistuksia tai ”poistoja” kuten teloituksia kutsutaan.

Kääntöpuolena on turvallisuusviranomaisten lojaliteetin katoa kun toiminnan eettinen pohja romahtaa. Kirjasta voi löytää yhtäläisyyksiä useammankin valtion toimintaan. Joissain yksityiskohdissa analogioita löytyy lähempääkin koskien esimerkiksi vahvoja ideologioita, joista seuraa sananvapauden rajoittamista.
_ _ _
Remes antaa jälleen ajattelemisen aihetta. Matka syvästä rauhantilasta turvallisuusympäristön vakavaan horjumiseen voi olla lyhyt. Kirjassa yksi murrosta aiheuttava tekijä on aasialainen pandemia. Remes on erikoistunut kuvaamaan harmaata aluetta, jota leimaavat esimerkiksi väärällä tiedolla manipulointi ja mielipidevaikuttaminen, soluttautuminen, vakoilu, yhteiskunnan häirintä ja terroriteot. Remeksestä inspiroituneena kuvaan alla tähän aihepiiriin kuuluvia asioita lähes 80 vuoden takaa.
_ _ _
Talvisodan jälkeen solmittu Moskovan rauha päättyi Puna-armeijan pommittaessa 25.6.1941 suomalaisia kaupunkeja, kuten Helsinkiä, Turkua, Kotkaa, Porvoota, Heinolaa, Varkautta ja Lahtea. Pari päivää tätä ennen se oli jo pommittanut sotilaskohteita rannikoilla.

Suomi ajoitti hyökkäyksensä kohti itää 10.7.1941, kun saksalaiset olivat aloittaneet oman operaatio Barbarossansa 22.6.
_ _ _
Jatkosodan alkuvaiheeseen ennen Suomen liittymistä sotatoimiin ajoittui myös desanttien pudotuksia. Etelä-Suomeen pudotetuista desanteista on tehty koonti, johon on merkitty taulukkomuodossa pudotusajankohta, -paikka, vangitseminen, mahdollinen kaatuminen, ”suutari” (varjo jäänyt avautumatta) sekä sarake, johon on merkitty ilmoituksia tehtävistä ym.
_ _ _
Huomiotani kiinnittää listan 50. desantti, josta annetut tiedot ovat vaillinaisia puuttuvaa nimeä myöten. Hänet pudotettiin 30.3.1942 Vihdin Kuorlankylään ja vangittiin Helsingissä. Vangitsemisajankohtaa ei ole kirjattu, ei myöskään desantin mahdollista tehtävää. Sitä koskevaan sarakkeeseen on todettu: ”Otettava yhteys Hella Vuolijokeen”. Tämä omisti Mäntsälän Ohkolassa Jokelan Kartanon. Pidän todennäköisenä, että desantin kohdalla oli syytä pitää matalaa profiilia. Hän oli ilmeisen arvokas Moskovalle.
_ _ _
Tämän listan viimeiset desantit numeroilla 62. ja 63. pudotettiin 30.3.1944 Lopen Kytäjärvelle ja pidätettiin 2. huhtikuuta 1944. He tuskin olivat viimeiset kiinni jääneet Etelä-Hämeen desantit. Tästä arvelen, että lista on laadittu aikaisintaan huhtikuussa 1944 ja ehkä juuri silloin?

Samoihin aikoihin Suomi pyrki irrottautumaan häviötä kohti kulkevan Saksan rinnalta kohti erillisrauhaa Moskovan kanssa ja toisaalta saamaan välttämätöntä aseapua Saksalta Puna-armeijan suurhyökkäyksen torjumiseksi.Olen kirjoittanut tästä veitsenterällä kulkemisesta blogissani ”Sittenkin Suomen erillissotaa vuoden 1941 jälkeen?” (14.10.2017) sekä ”Mannerheimin kotinatsi?” (11.10.2017). Tästä jälkimmäisestä on seuraava lainaus, jonka tiedot perustuvat kenraali Waldemar Erfurthin päiväkirjaan. Hän toimi Saksan armeijan yhteysupseerina Mikkelin päämajassa vuosina 1941-44:

”Venäjän esittämät ankarat aselepoehdot tulivat Mannerheimin tietoon 3.4.44. Eduskunta torjui ne 13.4. Kenraalieversti Jodl kävi Saksasta tapaamassa Mannerheimia ja rohkaisemassa Saksan rinnalla pysymiseen. Hän kommentoi tilannetta kirjeessään Erfurthille jälkikäteen 11.4. Poliittinen ilmapiiri ja lehdistö olivat kuitenkin muuttuneet epäystävällisiksi Saksalle ja Hitler päätti lopettaa aseavun Suomelle 19.4. Heinrichs kävi Saksassa 28.4. tapaamassa Keitelia, joka oli menettänyt uskonsa Suomeen. Jodl sen sijaan tarjoutui lepyttämään Hitleriä: "Saksalaisille asetoimituksille oli saatava arvovaltainen vakuutus." Erfurth oli yhteyksissä Jodliin aseavun saamiseksi. Tämä välitti tiedon Erfurthille 19.5., että Suomeen tarkoitetut aseet olikin lähetetty muille rintamille.”
_ _ _
Mitä tiedämme edellä mainitusta 50. desantista? Hella Vuolijoen maanpetosjuttua koskeneet asiakirjat tulivat julkisiksi 50 vuoden salassapitoajan umpeuduttua 1990-luvun jälkipuolella. Niiden ohella kyseisen desantin kansio sisältää lähes 500 sivua, ja kuulustelupöytäkirja on 200 sivun laajuinen.

30. maaliskuuta 1942 klo 3 Puna-armeijan pommikone päällikkönään Neuvostoliiton sankari Jefremov pudotti yksinäisen desantin Vihdin Lahnuksen kylään. Suunniteltu pudotuspaikka oli Toijalassa Turun radan ja Pohjanmaan radan yhtymäkohdassa, mutta pommikone erehtyi noin sadalla kilometrillä. Desantti osui ennen maahantuloa kuuseen, mutta selvisi irti valjaista. Hän hautasi varjon ja paksut toppahousut sekä repun hankeen ja peitti kaiken havuilla, mikä paljasti kätkön etsijöille.

Muun varustuksen, radiolaitteet, vaihtovaatteet ja runsaan käteiskassan hän laittoi suureen ostoslaukkuun. Hiihtohousuihin pukeutunut desantti kulki monokenkiin kiinnitetyillä lumikengillä Hanko-Hyvinkää -radan varteen Selkin asemalle. Siellä hän osti lipun Hyvinkäälle ja edelleen Järvenpäähän.

Vihtiläiset eivät olleet erityisen valppaita, kun tummaan varsannahkaturkkiin pukeutunut ja komeaa ostoslaukkua kantanut nainen tiedusteli tienvarren taloista vanhahtavalla suomella hevoskyytiä asemalle. Maaseudun oloihin lievän ylipukeutumisen lisäksi huomiota oli kuitenkin kiinnittänyt turkin hihassa oleva repeämä, johon oli tarttunut kuusen neulasia ja pihkaa. Järvenpäästä desantti sai jatkokyydin kahdeksan kilometrin matkalle halkoronkkeleissa Mäntsälän Ohkolaan, Jokelan kartanoon. Sovitut tunnussanat vaihtaen hän ilmoittautui kartanon rouva Hella Vuolijoelle. Siellä hän viipyi vajaan vuorokauden.

Laskuvarjon löytyminen oli johtanut desantin jäljille, mutta jäljet kylmenivät Järvenpään asemalle. Tosin paikallisia oloja tunteva maalaiskonstaapeli oli todennut suorasukaisesti: ”Hella Vuolijoen luona se varmaankin on”.
_ _ _
Oregonissa amerikansuomalaisista vanhemmista 10.11.1912 syntyneellä Kerttu Nuortevalla oli Neuvostoliitossa ainakin vuosikymmenen kokemus vakoilutehtävistä. Hänen isänsä Santeri Nuorteva (ent. Nyberg) oli ollut Karjalan tasavallan toimeenpanevan komitean puheenjohtaja, joka vastaa lähinnä pääministerin tehtävää.
Tämä vangittiin heti saavuttuaan USA:sta 1921, mutta välttyi joutumasta puhdistetuksi.

August Lehmus kertoo muistelmissaan Suomalaiset kommunistit Itä-Karjalassa (Nide oy. Hämeenlinna 1958) arvioita suomalaisista kommunistijohtajista. Arviot ovat enimmäkseen murskaavia samoin kuin inhorealistiset kuvaukset elämästä ihannevaltiossa, joka osoittautui helvetiksi. Yleisestä linjastaan poiketen Lehmus arvostaa Nuortevaa, joka ei käyttänyt hyväkseen korkeaa asemaansa haaliakseen etuoikeuksia, vaan kuoli muutaman vuoden kuluttua puutteellisissa oloissa ja haudattiin Petroskoin Karl Marx kadun varrella veljeshautaan. Nuortevan Matti-poika oli Gyllingin autonkuljettajana. Muut lapset, kuten Kerttu, olivat pieniä isänsä kuollessa (Lehmus s. 117–18).
_ _ _
Kerttu Nuortevan oli määrä tulla Helsinkiin residentiksi eli vakoiluorganisaation päälliköksi. Ensin hänet oli tarkoitus lähettää tekaistulla henkilöllisyydellä Tukholman kautta Suomeen. Harkittiin myös toimitusta Lapin kautta koiravaljakolla tai hiihtopartion mukana, kuten Tukholmassa toimineen neuvostotiedustelun asioitsija maaliskuussa 1942 oli käynyt informoimassa rouva Vuolijokea. Moskova oli esittänyt sukellusvenematkaa vesien avauduttua jääpeitteestä, mutta tämä suunnitelma kariutui asian kiireellisyyteen talven jatkuessa ja siten päädyttiin laskuvarjopudotukseen.
_ _ ¬_
Nuortevan tehtävänä oli hankkia tietoja maamme poliittisen johdon ja ylimmän sotilasjohdon tasolta. Tutkintapöytäkirja toteaa radiolaitteista, että niiden komponentit olivat modernia amerikkalaista tuotantoa, mutta kokoonpano selvästi neuvostoliittolaista työtä: lähetin, vastaanotin, virtalähteet, sähkötysavain, kuulokkeet. Nuortevalla oli auttava sähkötystaito 60–80 merkin tasolla ja hän oli tenttinyt Moskovassa salakirjoitusmenetelmät. Varsinaisen radistin oli kuitenkin määrä olla joku toinen henkilö. Radioaseman paikaksi oli alkuvaiheessa kaavailtu Jokelan kartanoa, mutta Hella Vuolijoki ei halunnut radiolaitteiden jäävän kartanoon.
_ _ _
Miten Nuorteva jäi kiinni? Jokelan kartanossa oli lastenhoitajana Etsivän keskuspoliisille työskennellyt Raakel Kulmala, joka sattui näkemään Kerttu Nuortevan ostoslaukkuun ja havaitsi siellä paksun nipun suomalaista setelirahaa, radiolaitteiden johtoja ja pullon tuntematonta nestettä (salakirjoitusnestettä).
Kulmalan raportoitua asiasta Nuorteva pidätettiin Helsingissä 7. syyskuuta 1942 ja hänelle langetettiin kuolemanrangaistus 27. marraskuuta 1943, mutta sitä ei pantu täytäntöön. Hänet luovutettiin Neuvostoliittoon välirauhan jälkeen syksyllä 1944.

Osastopäällikkö Paavo Kastari toteaa armahdusta esitelleessä muistiossaan oikeusministerille – vähemmän uskottavasti – että desantista tuli ”ankaran sielullisen murroksen kautta vakaumuksellinen suomalainen ja Stalinin Venäjän vastustaja.”

Hella Vuolijoki tuomittiin maanpetoksesta elinkaudeksi kuritushuoneeseen, mutta tuomio muunnettiin poliittisten käänteiden jälkeen vuonna 1945 Yleisradion pääjohtajan tehtäväksi.

(Lähteenä olen käyttänyt mm. Hannu Särkiön artikkelia ”Laskuvarjonainen” Kerttu Nuorteva ja ylioppilas Peter Krott. Padasjoen Sanomat 23.8.2001).
_ _ _
Tekniset valmiudet ja samalla tiedustelun mahdollisuudet ovat kehittyneet paljon sitten Kerttu Nuortevan aikojen. Näitä kehityksen tuomia etuja varmasti hyödynnetään parhaillaankin eri puolilla, ehkä hieman siihen tapaan kuin Ilkka Remes romaaneissaan kuvaa.

3 kommenttia

  • Markku Hirn sanoo:

    On jännää, mutta mitä tällä artikkelilla tahdotaan sanoa? Neuvostoliiton kannalta Suomi oli Saksan liittolainen ja siinä ominaisuudessa se oli hyökännyt Neuvostoliittoon. Suomen sodanjulistuksen (teko) syy oli nuo pommitukset. Suomalaiset joukot oli jo kesäkuun puolessa välissä ryhmitetty hyökkäykseen. Joten Neuvostoliitto oli oikeassa siinä että Saksan rinnalla taiteleva Suomi oli myös Saksan liittolainen, sellainen joka halusi tuhota Neuvostoliiton.

    Kerttu Nuorteva oli tosi rohkea oman maansa puolesta taisteleva nainen. Hänellä oli satumainen tuuri siinä ,että hän ei tullut ammutuksi. Hänen toimintansa oli suomalaisiin kaukopartiomiehiin rinnastettavaa toimintaa. Hella Wuolijoki ( Erkki Tuomiojan isoäiti) ajautui vaikeaan tilanteeseen tahtomattaan ja hänen säälinsä oli voimakkaamppa kun hänen lojaliteettinsa Suomen valtiota kohtaan ( hänhän oli alkujaan virolaista alkuperää).

    Suomessa olisi jo aika alkaa katsella viime sotaa venäläisin silmin. Talvisota ja Jatkosota ovat todellakin kaksi eri asiaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Varmaankin Suomen johtoporras oli hyvin tietoinen omista suunnitelmistaan ja samalla tulevista Neuvostoliiton vastatoimista. Miksiköhän ne tiedot jätettiin kertomatta? Siksikö, että, kun Neuvostoliitto ryhtyy sotatoimiin, niin saamme syyttää sitä vihollisuuksien alkamisesta?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Särkiö sanoo:

      Markku: “Hänen (Kerttu Nuortevan) toimintansa oli suomalaisiin kaukopartiomiehiin rinnastettavaa toimintaa.”

      Kaukopartiomiehet toimivat suomalaisissa sotilaspuvuissa sotilaskohteita vastaan. Kansainvälisen oikeuden mukaan heitä tuli kohdella kiinni jäädessä Geneven sopimuksen mukaan sotavankeina. Desantit tätä vastoin eivät olleet kansainvälisen lain tarkoittamia sotilaita vaan tunnuksettomia terroristeja, joihin sovellettiin sotatilalain mukaisesti ankarimpia rangaistuksia, kuten myös heitä avustaneisiin siviileihin.

      Markku toteaa Hella Wuolijoesta: “(hän) ajautui vaikeaan tilanteeseen tahtomattaan ja hänen säälinsä oli voimakkaampaa kuin hänen lojaliteettinsa Suomen valtiota vastaan.” Kuinka “tahtomattaan”? H.W. oli ollut yhteistyössä neuvostovakoilun kanssa jo ainakin yli vuotta ennen Nuortevan pudotusta. H.W:n sääli ketä kohtaan, kun vihollinen suunnitteli Helsinkiin vakoilukeskusta siviiliyhteiskunnan murtamiseksi?

      Tuula Malinin kirja Putinin pihapiirissä kuvaa tänä aikana vieraan vallan soluttautumista maahan ja valmistautumista vahingoittamaan yhteiskuntaa. Samaa tapahtuu myös keskustelupalstoilla virheellisen tai harhaan johtavan tiedon levittämisen kautta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Särkiö
    Pekka Särkiö

    Kenttäpiispa ja Vanhan testamentin eksegetiikan dosentti. Harrastan mehiläistarhausta ja maatiaiskanojen kasvatusta, esteratsastusta ja nykyaikaista viisiottelua. Minulle tärkeitä asioita ovat luonto ja sen elinvoiman turvaaminen, ekologinen elämäntapa, historian tuntemus sekä kestävän yhteiskunnan puolustaminen.

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit