Valon tuojat ja vessanrakentajat

On vielä vähän aikaa se aika vuodesta, kun pohjoisella pallonpuoliskolla illat pimenevät päivä päivältä aikaisemmin. Nepalissakin ero vuoden pisimmän ja lyhimmän päivän välillä on noin 4 ½ tuntia, Suomessa tietysti paljon enemmän. Ystävämme täällä eivät lakkaa hämmästelemästä, kun kerromme, että kotimaamme pohjoisimmissa osissa on parin kuukauden jakso, jolloin aurinko ei nouse ollenkaan. Kesällä sitten tietysti päinvastoin: yötä ei tule. Mutta vajaan viiden tunnin eronkin kyllä huomaa.

Ei liene sattumaa, että syksyn ja talven pimeyteen sytytellään valoja. Nepalissa valon juhla, tihar (= dipawali) meni jo. Savituikut ovat sammuneet ja sähköiset värivalot on korjattu talteen odottamaan ensi vuotta. Suomessa ensin pyhäinpäivä koristaa hautausmaat kynttilämerin ja kuukautta myöhemmin ruvetaan sytyttelemään adventtikynttilöitä. Koristevalot, jotka aiemmissa mielikuvissa liittyivät vahvasti adventin ja joulun aikaan, syttyvät nykyään usein jo paljon aikaisemmin. Kaamos väsyttää, monia masennuksen partaalle. Valo tuo toivoa ja iloa pimeän keskelle.

Kolmisen viikkoa sitten vierailimme kylässä, jossa Lähetysseuran kumppanijärjestö Shanti Nepal teki aiemmin työtä. Kohtasimme kylään perustetun osuuskunnan jäseniä, jotka kertoivat siitä, mikä kylässä on muuttunut. Suurin osa kylän asukkaista on alakastisia, savenvalajakastiin (Kumal) kuuluvia. Kastin mukaista ammattia ei kylässä kuitenkaan harjoiteta, vaan pääasiallinen elinkeino on maanviljely pikkuruisilla, kukkulan rinteeseen pengerretyillä peltotilkuilla.

Ennen Shantin tuloa kylään moni muukin järjestö oli käynyt tarjoamassa apuaan, mutta yhteistyö ei jostain syystä sujunut. ”He vain kävivät. Teidän työntekijänne tuli tänne ja eli meidän kanssamme. Hänestä tuli yksi meistä. Häntä oli helppo lähestyä ja hän ymmärsi meitä.” Silti luottamuksen rakentaminen oli alussa kestänyt yli kaksi kuukautta.

Mitä sitten muuttui? Ennen kylä ja kyläläiset olivat likaisia. He olivat halveksittuja sekä kastinsa vuoksi että siksi, että kaikkialla oli sotkuista ja siivotonta. Koko kylässä oli vain pari vessaa. Kylän poikki kulkee tie, mutta muut kuin kyläläiset itse eivät halunneet käyttää sitä vaan kiersivät pidemmän kautta kylän kaukaa. Kyläläiset itsekin olivat tiedostaneet puutteet. Kun Shantin työ kylässä alkoi, asukkaiden omastakin mielestä kaikista ensimmäiseksi kylä täytyi saada puhtaaksi. Aluehallinnolla olisi ollut määrärahoja kylien saniteetin kehittämiseen, vessojen rakentamiseen, mutta kun kyläläisten delegaatio kävi pyytämässä rahoitustukea, joka heille olisi kuulunut, heidät lähetettiin tyhjin käsin pois. Ehkä viranomaiset eivät uskoneet heitä. Tai ehkä heitä ei alakastisuutensa vuoksi haluttu kuulla.

”Päätimme näyttää heille, että pystymme kyllä.” Vain kolmessa kuukaudessa kyläläiset itse – Shanti Nepalin osittaisella tuella – rakensivat vessat jokaiseen taloon. Vessoja ei vain rakennettu vaan myös alettiin käyttää. Ensimmäisenä kylänä koko paikallishallintoalueella kylä julistettiin ”ODF” (open defecation free) -alueeksi. Meistä voi tuntua oudolta, että ”ulostevapaaksi” kyläksi julistaminen on yhteisen juhlan aihe. Mutta kyllä se on. Näyttävä juhla kutsuvieraineen, kukkaseppeleineen ja kunniakirjoineen järjestettiin ja kyläläiset ovat vieläkin ylpeitä siitä, että olivat ensimmäisiä alueellaan. Ennen kaikkia ylempikastisten asuttamia kyliä, joista myöhemmin tultiin katsomaan ja kysymään neuvoa, miten tavoitteeseen päästiin niin nopeasti ja täydellisesti.

Paljon muutakin tapahtui, mutta tästä se alkoi. Kylän läpi kulkeva tie on nyt siisti ja kaikkien käytössä. Yläkastisetkin ovat alkaneet kysellä, voisivatko ostaa maata kylästä ja muuttavat naapurustoon asumaan.

Miten se tapahtui? Kohtaamisemme kyläläisten kanssa antoi ainakin kaksi vastausta. Oli nuori naisopettaja, avioliiton myötä muualta kylään muuttanut, mutta itsekin alakastinen, joka otti sydämen asiakseen muutoksen aikaansaamisen. Entisaikojen Suomessa kansakoulunopettajia kutsuttiin ”kansankynttilöiksi”. Tässä kylässä oli valmiina oma ”kansankynttilä”. Ja: ”Ennen me elimme pimeässä. Te toitte meille valon ja näytitte tien”, totesi yksi paikalla olleista kyläläisistä seurueeseemme kuuluneelle Shanti Nepalin johtajalle. Jos on kovin pimeää, yksi kynttilä ei riitä, mutta kun tarpeeksi monta saadaan sytytettyä, valo voittaa. Tästä kylästä on jo vetäydytty ja siirrytty uusiin kyliin, mutta yhteys on säilynyt. Ja valo.

Tiedon ja ymmärryksen valo muuttaa ihmisten elämää, pysyvästi. Vielä kirkkaampi valo tuli maailmaan yli 2000 vuotta sitten. Sitä valoa odottaen sytytämme ensin yhden, sitten kaksi, kolme ja lopulta neljä adventtikynttilää. Hänen kunniakseen koristamme joulumme valoin.

Häntä odottaen paikalliset kristityt ystävämme valmistautuvat seurakuntiensa joulujuhliin kutsumalla mukaan ystäviään ja tuttaviaan, joiden toivoisivat löytävän iankaikkisen valon lähteelle. ”Viime vuonna kutsuimme naapurimme. Tänä vuonna olen luvannut pyytää uuden kauppani vuokraisännän perheineen. Hän on jo kysellyt, pääsevätkö mukaan”, yksi ystävämme kertoi jo kuukausi sitten suunnitelmistaan.

Kristityille täällä joulu on ennen muuta mahdollisuus kertoa maailman Valosta. Sitä mahdollisuutta he eivät jätä käyttämättä. Eivät tänäkään vuonna, vaikka pientä varovaisuutta on aistittavissa toisen henkilön uskonnon vaihtamiseen vaikuttamisen kieltävän lain tultua elokuussa voimaan.

Sytytän kynttilän pimenevään iltaan. Tulkoon valo!

Elina Lind, Kathmandu
Lähetysseuran kirkollisen työn koordinaattori Nepalissa

Kumal-kylän ”kansankynttilä” Kamala Kumal on ollut avainasemassa pysyvän muutoksen aikaansaamisessa omassa yhteisössään. Opetustyönsä ohessa hän toimii nyt kyläyhteisön osuuskunnan sihteerinä. Suomalaisittain oudolta kuulostava nimi on Intian niemimaalla yleinen, sanskriitinkielinen naisen nimi ja tarkoittaa lootusta. Kuva Christine Stukaloff

2 kommenttia

  • Jouni Parviainen sanoo:

    Kiitos blogista! Se sisältää toivontäyteinen näkökulman ja osoituksen siitä, että kulttuurinen asiantuntemus on avain myönteiseen kehitykseen.

    Kysyin blogiin ‘Etelä-Aasian kastittomat kristityt “vessanpesijän” asemassa’ laatimassani kommentissa (https://www.kotimaa24.fi/blogit/etela-aasian-kastittomat-kristityt-vessanpesijan-asemassa/#comment-260898) sitä, onko mahdollista viedä täkäläistä [= suomalaista] ammattiylpeyttä Pakistanin kristityille siivoojille?

    Blogin luettuani nuotoilen kysymykseni uudelleen: Olisiko suomalaisella rahoituksella mahdollista välittää nepalilaiskylän kokemusasiantuntijoiden osoittamaa ammattiylpeyttä Pakistanin kristityille siivoojille?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Elina Lind sanoo:

      Kiitos kommentista!

      Suomen Lähetysseura tekee työtä myös Pakistanissa, joten otanpa kysymyksesi puheeksi. Tosin nepalilaiskylässä ei olla vessanrakentamisen ammattilaisia vaan pikemminkin talkoolaisia yhteiseksi hyväksi. Mutta ylpeys omista aikaansaannoksista oli joka tapauksessa selvästi aistittavissa.

      Luulen – mutta en ole varma – että myös Kathmandussa, varmaan myös muissa Nepalin isoissa kaupungeissa, kadunlakaisijat ovat enimmäkseen alakastisia. Täälläkin teemme töitä sen hyväksi, että yhteisöt olisivat oikeudenmukaisempia ja kastisyrjintä vähitellen väistyisi. Matkaa siihen valitettavasti vielä on Nepalissakin! Yksi ero Pakistaniin on siinä, että kristityt tulevat kaikista kasteista. Heitäkin kyllä syrjitään tai ainakin heihin suhtaudutaan usein epäluuloisesti tai jopa vihamielisesti, mutta he eivät ole leimallisesti alakastisia. Ja päin vastoin: vain pieni osa alakastisista on kristittyjä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Missioblogi
    Missioblogi

    Missioblogin kirjoittajat ovat Suomen Lähetysseurasta. He kertovat maailmanlaajan kirkon näkökulmasta globaaleista murroksista, kirkosta ja ihmisestä kaiken tämän keskellä. * Viron alueen nuorten Raamattu- ja lähetyskurssien vastaava Titta Hämäläinen * Viestintäjohtaja Iiris Kivimäki * Nepalin kirkollisen työn koordinaattori Elina Lind * Latinalaisen Amerikan kirkollisen työn koordinaattori Riikka Leskinen * ihmisoikeusasiantuntija Tytti Matsinen * ulkomaantyön johtaja Tero Norjanen