Vammainen ihminen on Jumalan kuva

”Kenian metodistikirkko on kieltäytynyt siunaamasta käyttöön kirkkotiloja, jotka eivät ole esteettömiä”, totesi Anjeline Okola, Kirkkojen Maailmanneuvoston vammaisvaikuttamisverkoston koordinaattori 15. toukokuuta Helsingissä järjestetyssä keskustelutilaisuudessa. Okolan johtama verkosto tekee työtä, jotta jokainen kirkko ja seurakunta ymmärtäisi vammaisten ihmisten olevan seurakuntalaisia siinä missä muutkin ja yhtä kykeneviä myös luottamustehtäviin ja kirkon töihin. Työhön on monia eri keinoja.

Kirkkojen Maailmanneuvosto on tehnyt jo pitkään yhteistyötä teologisten tiedekuntien ja seminaarien kanssa etenkin Aasiassa. Nyt yhteensä 87 teologista oppilaitosta eri puolilla Aasiaa opettaa vammaisuuden teologiaa osana kirkon tulevien työntekijöiden pakollista opinto-ohjelmaa. Seurakuntalaiset katsovat mallia ihmisten väliseen vuorovaikutukseen työntekijöistä, ja kun työntekijä osaa kohdella vammaista vertaisenaan, muu seurakunta seuraa perässä.

Monet Anjeline Okolan esiin nostamat esimerkit ovat todella edistyksellisiä. Hiippakunnalliset vammaisedustajat jokaisen hiippakunnan päätöksenteossa, vammaiset seurakunnan vastuutehtävissä, vammaiset ihmiset työntekijöinä. Miten tätä muutosta voisi edistää Suomessa, josta pohjoismaiseen kirkon vammaistyön foorumiin osallistuu vain vammaistyön työalavastaavia eikä ainoatakaan vammaista ihmistä? Jossa ehtoollinen jaetaan liikuntarajoitteisille penkkiin työntekijöiden työn helpottamiseksi, vaikka rippikoulun sakramenttiopetukseen sisältyy aimo annos yhteisen alttarikaiteen ääreen kokoontumisen symboliikkaa? Jossa virsinumerot merkitään vain taululle seinään, muttei missään nimessä kerrota ääneen näkövammaisten ja ensikertalaisten virrenveisuun sujuvoittamiseksi, kun se rikkoo liturgian ja tekee liturgista juontajan?

Anjeline Okolan vierailu oli raikas tuulahdus vammaisuuden teologiaa ja sitä itsestään selvää sanomaa, että jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Jokaisella meistä on paikkamme seurakunnan menovinkkien kaikissa tilaisuuksissa eikä ainoastaan diakonian ystäväpalvelun avuntarvitsijoina tai seurakuntalehden ”apua ja tukea”-otsikon alle nivottuna.

Suomen kirkon kaltaisen runsailla resursseilla ja ammattitaitoisilla työntekijöillä ja seurakuntalaisilla yhteisön tulee pystyä päivittämään sekä ajatusmalleja että toimintatapoja. Avataan lokerot ja kutsutaan kaikki mukaan kaikkeen, oli kyse sitten sakramenteista tai hallinnosta, päiväkerhosta tai virantäytöistä. Kaikki saavat tulla.

Tytti Matsinen

Vammaisten henkilöiden oikeuksien asiantuntija, Suomen Lähetysseura

13 kommenttia

  • Mika Rantanen sanoo:

    Katsotaanko tässä blogissa näihin vammaisiin, joiden oloja pitäisi parantaa ja joihin suhtautumisen pitäisi käytännössä parantua ja muuttua, kuuluvan myös mielenterveyskuntoutujat?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Missioblogi sanoo:

      Hei Mika, todella oivallinen kysymys! Lähetysseuran työ vammaisten ihmisten oikeuksien edistämiseksi nojaa YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevaan yleissopimukseen (UN CRPD 2006), jossa vammaisuus määritellään laajasti ja sen piiriin katsotaan kuuluvan myös psykososiaalinen vammaisuus, siis mielenterveyden pysyvät tai pitkäaikaiset sairaudet, jotka vaikuttavat ihmisen toimintakykyyn. Tuo YK:n yleissopimus ei käsitä vammaisuutta niinkään yksilön ominaisuudeksi vaan hahmottaa vammaisuuden syntyvän, kun ympäristössä ja yhteiskunnassa olevat fyysiset, asenteelliset tai viestintään ja kommunikaatioon liittyvät esteet vaikuttavat erilaisten ihmisten elämään. Mielenterveyden häiriöihin tai sairauksiin liittyy paljon erityisesti ennakkoluuloja ja stigmaa, siis asenteellisia esteitä, jotka rajoittavat ihmisten toimintamahdollisuuksia. Ajattelen itse, että myös psykososiaalisten vammojen kanssa elävät ihmiset, siinä missä kaikki muutkin ihmiset, ovat Jumalan silmissä yhtä arvokkaita ja siten myös heidän osallisuutensa ja osallistumisensa tulisi kirkossa mahdollistaa täysimääräisesti ja kokonaan.

      Tytti M. Lähetysseurasta

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Antti Hämäläinen sanoo:

    Tässä on hyvä pitää mielessä, että meidän ihmisten särkyneisyys on suhteellista. Itse ajattelen, että verrattuna siihen, mitä meistä lopulta tulee, olemme nyt kaikki eri tavoin rikkinäisiä ja “vammaisia”:

    Fil 3:” Mutta meillä on yhdyskuntamme taivaissa, ja sieltä me myös odotamme Herraa Jeesusta Kristusta Vapahtajaksi, joka on muuttava meidän alennustilamme ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi sillä voimallaan, jolla hän myös voi tehdä kaikki itselleen alamaiseksi.

    Lopulta olemme kaikki täysin terveitä, ja Jumalan kuva meissä on kirkastunut iankaikkisesti.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Mika Rantanen sanoo:

      Et vastannut itse kysymykseen.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Mika Rantanen sanoo:

      Se on kyllä totta, että ateistit ja ateistipsykiatrit pitävät nykyään hulluina kaikkia kristittyjä ja uskovaisia.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Missioblogi sanoo:

      Kyllä, jokainen ihminen on särkynyt ja puutteellinen. Tämä särkyneisyyshän on osa ihmisluontoa ja Jumalan kuvan osaa maan päällä ja heijastelee ihmisen vajavuutta suhteessa Jumalaan. Samaan aikaan vammaisuus kuitenkin monilta osin syntyy ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja ihmisten luoman todellisuuden asettaessa rajoitteita tietyille yksilöille – ei kaikille. Kun rollaattorin kanssa kävelevä, liikuntaesteinen seniori ei pääse ehtoollispöytään, kun kirkon kuoriin johtaa rappuset tai kun minä en eilen messuun osallistuessani tiennyt, mitä virsiä lauletaan, kun en nähnyt etsiä virsitaulua eikä virsien numeroita kerrottu kuin uhrivirren osalta, ei kyse ole minusta tai tuosta seniorista särkyneinä kristittyinä, vaan siitä, että rakennusinsinööri ja arkkitehti ovat suunnitelleet kirkkotilan tietyllä, kapeasti määritetyllä tavalla toimiville ihmisille, joihin seurakunnasta läheskään kaikki eivät kuulu.

      Kokonaan toinen kysymys sitten on se, millaista elämää vammaiset ihmiset taivaassa elävät. Lukuisat kristityt vammaiset kokevat, että Jumala on luonut meidät omaksi kuvakseen ja tuohon kuvaan kuuluvat kaikki ne ominaisuudet, joita meillä on. Ei siis välttämättä olekaan niin, että taivaassa kaikki ihmiset ovat ihonväristään, sukupuolestaan ja toimintakyvystään yksiulotteisiksi “litistettyjä”, vaan että taivaassa erilaisuudelle on loputtomasti tilaa eivätkä ihmiset kohtaa syrjintää tai mahdollisuuksiensa rahoittamista sen vuoksi, millaisia he ovat.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Mika Rantanen sanoo:

      Oletteko muuten sitä mieltä, että nykyään kaikki tarvitsevat jonkinlaisia psyykenlääkkeitä selviytyäkseen?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Mika Rantanen sanoo:

    Miksi jätätte mielenterveyskuntoutujat koteihinsa yksin omiin oloihinsa?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Missioblogi sanoo:

      Hei Mika, kehen mahdat viitata? Lähetysseura tukee uraa uurtavaa työtä mielenterveyskuntoutujien parissa esimerkiksi Nepalissa, jossa kumppanijärjestömme KOSHISH tekee etsivää mielenterveystyötä ja tarjoaa terapiaa ja yhteisöpohjaista kuntoutusta heille, jotka on mielenterveyden sairauksien vuoksi hylätty perheistään, vangittu koteihinsa tai joutuneet kadulle. KOSHISH-järjestön johtajan Matrika Devkotan haastattelu löytyy Lähetyssanomien lokakuun 2018 numerosta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Mika Rantanen sanoo:

      No, ehkä ajattelin tässä yhteydessä enemmän tilannetta monien kohdalla Suomen oloissa. Erilaista toimintaa on kyllä kodin ulkopuolella, mutta harva ystäväkään tulee kylään mielenterveyskuntoutujan luokse.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Katja Sallinen sanoo:

    Tämä on hieno asia, että vammaiset otetaan mukaan aktiiviseksi tekijöiksi Keniassa. Ovat esimerkkejä suomalaisillekin kirkkokunnille. Kaikki ei toki pysty kaikkeen, mutta mukaan ottaminen sitä huolimatta on jo tervetuloatoivottamista. Jos henkilö ei itse voi, hänellä voi olla avustaja sijaiskätenä.

    Jokainen on tärkeä luomaan toimivaa yhteisöä, ja avartamaan näkökulmia. Kuitenkin vammaisilla on negatiivisia mielikuvia syntynyt. Olemme täällä Suomessa evankeliumin varjossa, sillä meihin suhtaudutaan passiivisesti, eikä meille anneta muuta roolia kuin olla avun kohteena. Rotuhygienian ajalta asti on määritelty meitä kirkoissakin. Olemmeko kelvollisia Jumalan kuvaksi ja vaikkapa synnyttäjiksi? Samoin mielenterveyden kanssa taisteleviakin on määritelty. Ja yhä määritellään yhteiskunnassa. Nykyaika on tuonut takaisin ajatuksen siitä, annetaanko arvoa tällaisen elämälle vai eikö? Pelätään avuttomuutta itsessämme ja jos näemme vaikeasti vammaisen, säälimme sekä haluamme itselle eutanasian mahdollisuuden, ettei siihen tilaan itse joutui. Muistuttaa 30-lukua hieman. Asenneilmapiiri on muuttumassa takaisin kylmäksi. Jumalakuvaksi ei nähdä, vain se heikkouden mahdollisuuden joutua itse riippuvaiseksi muista. Te olette jo. Ette pärjää ilman toista ihmistä. Sitä kutsutaan verkostoitumiseksi. Moni asia tapahtuu toisen ihmisen avustamana.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Missioblogi sanoo:

      Hyvin sanottu! Kirkolla olisi tuhannen taalan paikka näyttää esimerkkiä ja luoda yhdessä elämisen kulttuuria, josta myös muu yhteiskunta voisi ottaa mallia. Eri tavoin vammaisten ihmisten mahdollisuuksia toimia kirkossa aktiivisina seurakuntalaisina, luottamushenkilöinä, isosina ja kerhonohjaajina, työntekijöinä tarvitaan yhä enemmän.

      Tytti M. Lähetysseurasta

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Mika Rantanen sanoo:

    Keskinäisessä seurustelussamme antakaamme paljon anteeksi yhteisen rauhan vuoksi. Tunnustuskirjat

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Missioblogi
    Missioblogi

    Missioblogin kirjoittajat ovat Suomen Lähetysseurasta. He kertovat maailmanlaajan kirkon näkökulmasta globaaleista murroksista, kirkosta ja ihmisestä kaiken tämän keskellä. * Viron alueen nuorten Raamattu- ja lähetyskurssien vastaava Titta Hämäläinen * Viestintäjohtaja Iiris Kivimäki * Nepalin kirkollisen työn koordinaattori Elina Lind * Latinalaisen Amerikan kirkollisen työn koordinaattori Riikka Leskinen * ihmisoikeusasiantuntija Tytti Matsinen * ulkomaantyön johtaja Tero Norjanen