Vanhakirkollisuutta ja/vai protestantismia?

Luin mielenkiinnolla kaksi Kotimaa24:n julkaisemaa uutista ekumeniasta. Piispa Jari Jolkkosen huomautus uutisessa (viitaten Kasvavaa yhteyttä -asiakirjaan) transsubstantiaatio-opista on merkittävä, koska se avaa todellakin ovia yhteydelle roomalaiskatolisuuden suuntaan. Mikäli transubstantiaatio ei olekaan ainoa hyväksyttävä tapa ilmaista Kristuksen läsnäoloa ehtoollisaineissa, niin sen rinnalla tätä salaisuutta voi kuvata myös toisenlaisilla tavoilla.

Professori Anneli Aejmelaueksen kriittinen ote Kasvavaa yhteyttä -asiakirjaan oli virkistävää luettavaa. Asia ei ole niin yksioikoinen kuin voisi kuvitella. Aejmelaeus tuo esille oman kirkollisen identiteetin ja pohtii, voivatko luterilaiset ajatella paavin, eli Rooman piispan, omana paimenenaan. Nykyään kristillisyys on paljon moniäänisempää eikä yksiäänistä, toisaalta juuri useampi ääni antaa mahdollisuuden punnita näkökulmia eikä tehdä hätiköityjä ratkaisuja.

Professori Aejmelaeus nosti Leuenbergin konkordian sovellusmalliksi yhteyden etsimiselle ja tämä laittoi itseni pohtimaan juuri oman kirkkoni identiteettiä. Olen kohdanut keskustelut kirkkoni liittymisestä Leuenbergin konkordiaan oman ekumeenisen tutkimukseni puitteissa ja juuri identiteettikysymys heijastui siinä voimallisesti. Konkordian valmistelun yhteydessä Suomen luterilainen kirkko oli juuri aloittanut oppikeskustelut Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa ja sen puitteissa Suomen kirkko alkoi suuntautua identiteettikysymyksessään vanhakirkollisuutta kohti. Professori Tuomo Mannermaan tutkimus Leuenbergin kondordiasta oli yksi syy silloisen kirkolliskokouksen tekemään päätökseen jättäytyä konkordian ulkopuolelle. Venäläisneuvotteluissa juuri luterilaisuuden näkeminen vanhan kirkon aitona jatkajana mahdollisti opillisten yhteyksien löytämisen ortodoksisuuden suuntaan. Etenkin Mannermaan löytö Lutherin teologiasta (uskossa Kristus on läsnä) auttoi oman kirkkoni huomioimaan, että pelastuksen yksi ulottuvuus on jumalallistuminen (osallisuus jumalallisesta elämästä) eikä se ole ristiriidassa vanhurskauttamisopin kanssa. Vanhurskauttaminen ja jumalallistuminen ovat samanaikaisia.

En ole seurannut nykypäivän keskustelua Leuenbergin konkordiasta ja kirkkoni osallistumisesta yhteistyöhön Leuenbergin yhteisön kanssa. Mutta ainakin 1970-luvulla Mannermaan kriittinen analyysi huomioi sen, että silloin keskeiset kristilliset opit siirrettiin toissijaisiksi asioiksi, näiden joukossa mm. Kristuksen kaksiluontoisuus ja syntioppi. Sen sijaan suomalainen luterilainen korostus oli nähdä Augsburgin tunnustuksessa esitetyt opit kokonaisuudessaan evankeliumina, jossa jokaisella opinkohdalla on luovuttamaton paikka kokonaiskertomuksessa.

Muistan tutkimuskirjallisuudesta lukeneeni, miten juuri vanhakirkollisen identiteetin esilletuomisella haluttiin esittää venäläisille, ettei suomalainen luterilaisuus edusta eurooppalaista yleisprotestantismia, vaan jotain muuta. Taustalla oli sekin, että suomalaisessa Luther-tutkimuksessa oli jo jonkin aikaa pyritty eroon tutkimuksen uuskantilaisesta taustafilosofiasta. Käytännössä lähteitä oli tulkittu tietynlaisen taustafilosofian laseilla ja mm. Tuomo Mannermaa pyrki lähestymään Lutherin tekstejä niiden omasta sisällöstä käsin.

Oma luterilainen kirkkoni tekee tällä hetkellä ekumeenisena päälinjanaan raskaan sarjan ekumeniaa eli käy oppikeskusteluja toisten kirkkokuntien kanssa. Keskustelut vievät vähintään vuosia, ellei jopa vuosikymmeniä. Tällainen työvalinta osoittaa, että kirkon ekumeeninen linja näyttää olevan riittävän opillisen yksimielisyyden löytäminen. Nyt julkaistut asiakirjat ovat väliraportteja tuloksista, joita on saavutettu. Työtä on edelleen jäljellä ja ajallisesti siinä kestää. Kirkon identiteettinä näyttää korostuvan juuri tuo mainitsemani vanhakirkollisessa jatkumossa oleminen.

Viimeisin kirkon ekumeenista työtä käsittelevä analyysi on piispa Juha Pihkalan kirja Uskon ja rakkauden tie. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon dialogien pohjalta hahmottuva yhteinen oppi. Kirjassaan Pihkala kokoaa "katekismukseksi" venäläisneuvottelujen tulokset niiden neljältä vuosikymmeneltä. Tulosten syntymisen yhtenä tekijänä Pihjala nostaa juuri vanhakirkollisen perspektiivin: Raamattu, alkukirkollinen eli apostolinen perinne ja jakamattoman kirkon uskontunnustukset ovat olleet venäläisneuvotteluissa molemmille kirkoille yhteinen perusta, josta ei saa missään vaiheessa irtautua. Tästä lähtökohdasta käsin on syntynyt vahvaa yhteyttä kirkkojen välillä, mm. tärkeänä asiakirjana aikoinaan juuri Porvoon julistus Pohjoismaiden, Baltian ja Britteinsaarten luterilaisten ja anglikaanisten kirkkojen kesken.

Tästä näkökulmasta professori Aejmelaeuksen kuvaama Leuenbergin konkordian tapa "kirkot yksinkertaisesti tunnustavat toinen toisensa kristillisiksi kirkoiksi ja julistavat toisilleen kirkollisen yhteyden – ikään kuin lahjoittavat sen toinen toisilleen" kuulostaa minun korvissani kevyeltä. Mihin yhteys rakentuu? Onko yhteyttä olemassa? Tarvitaanko opillista yksimielisyyttä missä määrin? Itse en ole Leuenbergin konkordian ja sen tutkimuksen tuntija, vaan professori Anneli Aejmelaeus on parempi asiantuntija, ymmärtääkseni hän on aiheesta kirjoittanut aiemminkin.

En tiedä, millainen identiteettinäkökulma Leuenbergin konkordiaan liittyy. Painottuuko se vahvasti protestanttisena? Miten suomalainen luterilainen identiteetti sopii siihen joukkoon? Sinällään nykyisten neuvottelutulosten näkökulmasta luterilaisuus on kallistumassa vahvasti katolisuutta kohti, ja venäläisneuvottelujen seurauksena myös idän kristillisyyden suuntaan. Luterilaisuus on siinä kaksijakoinen, että se on itse asiassa, minun mielestäni, lähempänä katolisuutta ja ortodoksisuutta kuin esimerkiksi vapaakristillisyyttä tai reformoituja kirkkoja.

Otsikossa sitä jo kyselen: Keitä olemme? Luterilaiset ovat protestantteja, mutta mihin kohtaan akselilla se sijoittuu, jos janan toisessa päässä ovat vanhat kirkot ja toisessa protestantismi. Haastava kysymys. Mielestäni suomalainen luterilaisuus on kumpaakin eikä vain toista.

*******

Kursivoitu sitaatti on Jussi Rytkösen artikkelista: https://www.kotimaa24.fi/artikkeli/professori-emerita-aejmelaeus-ajatus-paavin-johtamasta-kristikunnasta-ei-ole-realistinen-tassa-maai/

5 kommenttia

  • Matias Roto sanoo:

    Ville

    Kiitos jutustasi.

    Tiedän että yksinkertaistan asioita, mutta viittaampa sittenkin meidän kirkkomme perustavaan asiakirjaan ja sen esipuheeseen näyttääkseni että kirkkomme tunnustautuu vanhan kirkon yhteiseen perintöön.

    Augsburgin tunnustus 25.6.1530 esipuheesta:

    “Sitten on myös tarkoituksena, että molempien osapuolten mielipiteet ja näkökannat tässä uskonasiassa tulisivat kuulluiksi, ymmärretyiksi ja punnituiksi keskinäisessä rakkaudessa, lempeydessä ja ystävyydessä, jotta näissä asioissa – sen jälkeen kun molemmin puolin esitetyt yksipuoliset kirjalliset lausunnot on oikaistu — saataisiin aikaan yksinkertainen ja totuudellinen ratkaisu ja kristillinen sovinto, niin että meidän keskuudessamme tulevaisuudessa yksi ja sama, aito ja tosi uskonnon muoto saisi olla käytössä ja harjoituksessa.

    Toivomme on, että niin kuin me elämme ja taistelemme yhden ainoan Kristuksen alaisina, me voisimme myös elää yhdessä ja yksimielisinä yhdessä ainoassa kristillisessä kirkossa.”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jukka Raunu sanoo:

    Kiitos pohdinnasta. Tilaisuus herätti monenlaista mietintää. Joskus vaan kysyy, heitetäänkö “uuskantilaisen” ajattelun pesuveden mukana myös paljon nykyaikaan kuuluvaa maailmankatsomusta yli laidan. Roomalaiskatoliset teologit opiskelevat ensiksi filosofiaa runsaasti. Katolinen moderni teologiakin (de Lubac, Maritain, Rahner, Milbank etc.) on syntynyt suhteessa moderniin ajatteluun. Ei se ole subjekti-keskeisyyttä (“uuskantilaisuutta”), että tulkitsijan konteksti ja sidonnaisuudet otetaan huomioon. Uskon ydin voidaan saavuttaa. Luottamusta totuudessa olemiseen ei tarvitse kieltää eikä olla relativisti, muttei myöskään essentialisti, totuuden omistaja. Tie sinne jäi kesken 200 vuotta sitten, valistuksenkin perintö vaikuttaa, halusi sitä tai ei… (:

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Ville Hassinen sanoo:

      Olisi ollut hyvä olla itsekin paikalla kuuntelemassa professori Aejmelaeuksen puhetta. Se mitä siitä on, minulla tämä verkkolehden artikkeli. Se herätti vähän miettimään oman tutkimukseni, joka käsittelee venäläisneuvotteluja, näkökulmia ja lähtökohtia.

      Koskaan ei pidä unohtaa sitä, että jokainen on aina oman aikakautensa lapsi. Itse olen tämän post-modernin ajan tulokas ja systemaattisessa teologiassa vielä Mannermaan oppilaiden oppilas.

      Kommenttisi on hyvä ja viisas muistaa. Kiitos siitä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kosti Vasumäki sanoo:

    Niin, kunhan vaan kaikissa näissä yhteyspyrkimyksissä ja Asiakirjoissa muistettaisiin sekä luovuttamaton, että keskeinen asia, kuten Apt. 15 luvussa apostoli Pietari toteaa: “Jumala antaen Pyhän Hengen puhdisti heidän sydämensä uskolla”.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ville Hassinen
    Ville Hassinen

    Kuopiolaissyntyinen, kolmen- ja neljänkympin puolikieppeillä oleva seurakuntapappi ja sivutoiminen tutkijanplanttu. Aikansa Pohjois-Karjalan laulumaita kierreltyään olen palannut kotiseuduilleni vaatimattomien (ja niitten oekeetten) ihmisten pariin Savoon Kuopion kupeeseen. Kirjoittelen osin seurakuntatyön näkökulmasta, milloin sitten eksyn naputtelemaan pohdiskellen ja sukeltelen syvempiin uomiin.