Vanhoillislestadiolaisilla naisilla menee hyvin!

Missä ovat ja miten voivat esikoislestadiolaiset naiset? Vanhoillislestadiolaiset naiset esittelevät kotejaan ja näkemyksiään naistenlehdissä. He voivat valita, irrottautuvatko liikkeestä, kokevatko perinteisemmän naisen roolin omakseen vai haluavatko he muuttaa liikettä. He voivat halutessaan toimia pappeina. Naisten välinen solidaarisuus liikkeen sisällä on liikuttavaa. Ja kaikesta voi puhua myös julkisesti. Vanhoillislestadolaisuudesta irtautuneista kootaan kirjaa.

Useille ihmisille lestadiolaisuus, vanhoillisuus tai esikoisuus, sama asia. Vuonna 2000 lestadiolaisten yhdistysten edustajat oli kutsuttu koolle yliopistolle uskontotieteen laitoksen kutsumina. Koska perinteet ja opetusten painopisteet vaikuttivat niin samanlaisilta, joku kysyi, eivätkö he voisi tehdä yhteistyötä. Muut kieltäytyivät vaivautuneesti tarjouksesta, paitsi Rauhan Sana-ryhmä olisi harkinnut asiaa.
Vanhoillislestadiolaisuus on suurin ryhmistä, sen jälkeen tulee esikoislestadiolaisuus. Jäsenmäärää on vaikea arvioida, koska on jäsenmaksun maksaneita (joiden määrä on ilmeisesti laskussa) ja niitä, jotka ovat mukana, mutta eivät ole virallisesti jäseniä.  ”Kirkkohistoriassa esikoislestadiolaisia on kuvattu esikoisten seurakunta-käsitteen ja rigorististen, yksinkertaisten elämäntapojen korostajana. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, miten esikoiset vaalivat Laestadiuksen opetuksia. Esikoislestadiolaisuus on useille vielä tuntematon.” (Paneelialustuksesta 6.3.2000).

Esikoisuutta leimaa erityisesti naisiin kohdistuvat tavat. Niitä kuvataan niin, että ”yhtenäiset tavat eivät pelasta ketään, mutta ovat osa hengellistä identiteettiä.” Vielä siihen aikaan kuin minä kävin seuroissa 1990-luvun loppupuolella naisilla oli pitkät hiukset, ne pidettiin kiinni, ei käytetty meikkiä eikä koruja, ei värjättu hiuksia eikä otettu kiharoita. Naiset käyttivät hametta ja huivia ainakin seuroissa. Vanhoillisten seurat näyttävät minusta naisten suhteen niin vapaamielisiltä. Lapsena jossain vaiheessa pidin hametta koulussa joka päivä, liikuntatunneille sain vaihtaa tarvittaessa housut, ja kuljin pakkasellakin huivi päässä niin, että otsaa palelsi. Seuroissa miehet hoitivat kaiken julistuksen ja laulunjohtamisen (ilman säestystä). He hoitivat enimmäkseen myös sielunhoidon. Saarnaajia ei koulutetttu, heidät valittiin nöyryyden ja esimerkillisen elämän perusteella. Hallintoa hallitsivat miehet. Naisille oli määritelty sopivat ammatit, ja opiskelun ja työn edelle meni äitiyden kutsumus, jos Luoja katsoi parhaaksi antaa lapsia.
Teologian opintojeni aikaan veimme kummilapsellemme lahjaksi ristin, ja saimme kuulla kotona juhlassa korvat punaisina saarnaajan ilmiselvästi meille osoitettua puhetta korujen maailmallisuudesta. Konfirmaatiomessussa edelleen esikoislestadiolaiset saarnasivat toisilleen synnit anteeksi ennen ehtoolliselle menoa. Eikö ehtoollinen olekaan kaikille yhteyden ateria, kiitosateria, muistoateria ja anteeksiantamuksen ateria? Niin olen pappina sadoille rippikoululaisille opettanut. 

Kun luin teologiaa 1994-2000, kanssani opiskeli samaan aikaan kolme esikoislestadiolaista miestä. Yksi ei jatkanut maisteriksi saakka, yksi irtaantui liikkeestä ja toimi pappina eläkkeelle siirtymiseensä saakka. Yksi ensin erotettiin saarnavirastaan, ja pappina toimiessaan hän itse erosi liikkeestä. Hän on kertonut, että opillisten eroavaisuuksien, erityisesti sakramentti- ja seurakuntaopin tähden hän ei voi palata liikkeeseen edes nyt eläkkeellä ollessaan. Erään saarnaajan poika valmistui papiksi, tavatessani hänet hän sanoi, ettei käy seuroissa eikä häntä pyydetä sinne puhumaan. Eräs paikallisseurakunnassa toimiva ”tavallinen” miespappi on joidenkin esikoisten eräänlainen luottopappi. Hän kertoi, että hän pitää kyllä puheensa toimituksissa, ja siihen perään saarnaaja puhuu oman opetuksensa päälle.

Mikäs minä olen vanhoja muistelemaan. Kotimaa-lehdestä toimittaja Jussi Rytkönen onkin todennut minulle, että tietoni eivät ole merkittäviä, koska enhän ole enää lestadiolainen. Jos jotain muutosta tapahtuu, se kiinnostaa. Niinpä, vanhoilliset ovat onnekkaita, erityisesti naiset, he ovat päässeet prosessiin! Kun julkaisimme toimitetun kirjan hyväksikäytöstä, saimme useita yhteydenottoja esikoislestadiolaisilta uhreilta ja selviytymässä olevilta. Käännyin usean hiippakunnassa ylimpien vaikuttajien puoleen, voisiko asialle tehdä jotain. Sain tietää, että esikoislestadiolaisuus perustuu yhdistystoimintaan. Sen sisältö on uskonnollinen, se on sisällöllisesti osa kirkon toimintaa, mutta kuten muidenkin yhdistysten suhteen, sen sisäisiin asioihin ei voi mennä puuttumaan ulkoapäin. Ellei keskustelu nouse julkiselle tasolle, ja sitä kautta asioita voida kommentoida julkisesti ja saada aikaiseksi keskustelua ja yhteisneuvotteluja.

Joulukuussa minutkin kutsuttiin esikoislestadiolaisista irtaantuneiden tapaamiseen, ”tuhlaajamessuun”. Sinänsä hyvä ajatus jakaa kokemuksia, ja onhan taustayhteisössämme myös paljon hyvää, ja ainakin se on antanut ajattelemisen aihetta ja virikkeitä läpi elämäni, mutta mistä nimitys ”tuhlaajapojat ja –tyttäret”? Sisältääkö se ajatuksen, että pitäisi kuitenkin palata ”esikoisten seurakuntaan, Jeesuksen opetuslapsistaan perustamaan seurakuntaan, johon kaikkia autuutta kaipaavia johdatetaan.” (paneelialustuksesta). On minuakin aika ajoin pyydetty, suostuteltu ja uhkailtu takaisin, että toivottavasti ainakin ennen kuolemaani saan armon palata... Mutta olisinko valmis tekemään parannusta pappeudestani. Pyytämään anteeksi, että sielunvihollinen perkele minut houkutteli väärälle tielle papiksi (kuten eräs yhteyttä ottanut esikoislestadiolainen  kirkkovaltuutettu, Itsensä ”piispojen kaveriksi esittänyt” asian ilmaisi), ja onneton olen kaiken lisäksi vielä nainen!  

59 kommenttia

  • jorma ojala sanoo:

    Kiitos, Jussi. Kirjoitat kumminkin aivan joutavia, koska oma tilanteesi ei tuo mitään kumoavaa tietoa siihen, mitä aiheesta tuossa aikaisemmin kirjoitin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Lauri Lahtinen sanoo:

    Ensiksi havainto: Olen käsittänyt blokistin olevan lähetys-saarnaaja ulkomaille sijoitettuna. Täten olen ajatellut, että siitä hommasta olisi blokattavaa.

    Kun nyt koko kansan mieliaihe on kumminkin noussut voimakkaasti esille ja varmaan antanut kiinnostuksellaan rohkaisua, niin menköön.

    Yhteen Ojalan juttuun ajattelin kommentoida, joka koski iirtautuneiden jälkihoitoa. Siis itsensää hoitoa. Minun tapauksessani piti ottaa etäisyyttä, että näkee metsän puilta. Nyt, kun katselen metsää niin kyllä siellä näyttäisi olevan se esikoisuudenkin puu, voi olla vähän lenko ja lylyä, niinkuin kuusissa joskus on. Kuitenkin näen asian niin, että juurien katkominen ei ole se paras homma ja vain vikojen näkeminen. Olen saanut jykevän perustan lestadiolaisessa liikkeessä. Ei vähin osuus ole isälläni, joka oli yksi ongalmapakkauis ihmiseksi, mutta Jumalan armon piirissä pelastunut taivaan kansalainen. Häneltä opin, ettei etsintä ja kamppailu tapa, vaan vahvistaa. Nyt tiedän, että minulla on veljiä ja sisaria monella nimellä, mutta meidän tulee tiedostaa maailmanlaajuinen Kristusruumis ja pysyä sen verenkierrossa, muuten me joudumme itse kuolioon ja mätänemme synneissämme. Jumalan siunausta etsijöille.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Helinä Taipale sanoo:

    “Tämänlaatuisessa “keskustelussa” on mielestäni kyse lähinnä ääriliberalisoituvan yhteiskunnan henkisestä imperialismista, propagandasta, jonka avulla kaikki kansalaiset pyritään nuijimaan samaan henkiseen ja kulttuuriseen muottiin.”

    Joo, jotain tällaista itsekin sanoittaisin tässä tietynlaisessa uskovien mollaamisessa. Se ei tarkoita sitä, että selviä epäkohtia tulee kieltää, mutta Joonan jatkokuvaus ajassa vellovien epäkohtien ‘kesymmästä käsittelystä’ pitää paikkansa.

    Eli miten paljon alkoholi, vapaa seksi ja viihdekulttuuri vääristävätkään käsitystä vastuullisesta ihmisyydestä ja lähimmäisyydestä!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Helinä Taipale sanoo:

    Pentti Alin, kyllä minunkin mielestäni asenteellinen tapa suhtautua alkoholiin on ‘hampaattomampi’ kuin esimerkiksi suhtautuminen hengellisten liikkeiden joko epäkohtiin tai ajatteluun yleensä.

    Ja mittasuhteet ja niiden seuraukset ovat aivan eri luokkaa ja – kansa maksaa!!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Helinä Taipale sanoo:

    “…sisäministeri Räsänen on mielestäni puhunut enemmän alkoholista kuin lestadiolaisuudesta…” (Pentti Alin)

    Hetkinen, mittasuhteet pelkästään sisäministeri Räsäsen ottamisesta – vaikka hän todella puhuukin asiaa – suomalaisen yhteiskunnan alkoholikeskustelun oikaisijaksi merkitsee toisaalla yleisen mielipiteen ja myöskin kansanedustajien lähes täydellistä päänsä pensaaseen panemista. Räsänen puhuu asiaa, niin kuin sanoin. Nyt pitäisi suomalaisessa yhteiskunnassa kaikilla tasoilla laajemmalla rintamalla selkeästi arvottaa alkoholinvastaista elämäntapaa. Se tuottaisi varmaan ajan myötä monilla mittareilla mitattuna yhteiskunnallista ja monille myös henkilökohtaista hyötyä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Helinä Taipale sanoo:

    Vielä voisin laittaa jatkoksi, että ymmärrän toisaalta meikittömyyden ‘vaatimuksen’, kun itse olen niin meikitön.

    Muistan, kun laulunopettajani – muuten erittäin hyvä, tapasin sanoa, että saa aasinkin laulamaan (!!) – aikanaan sanoi parikin kertaa tunneillani, että laita kuule Helinä vähän meikkiä noihin ripsiisi. Ja minä vain hymyilin ja sanoin, että en tarvitse. Taisin lisätä, ainakin teemana oli, että oon tarpeeksi kaunis (lue, ihan tavallisen näköinen), etten tarvitse. Ja näin on siltä osin menty.

    Toisaalta ymmärrän tietyllä tavalla kulttuurisen ehostuksen tarpeen ja ymmärrän sen jotenkin sosiaalisten suhteiden ja itsetunnon kombinaation kannalta. Onko se hyvä tai huono, mutta jatkuva pahoinvointi oman minuutensa kanssa ihmiselle ei ole ainakaan hyväksi!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • jorma ojala sanoo:

    Mukava lukea Helinä Taipaleen tekstit. Ne edustivat pohdintaan ja tietoa.

    Ilmoita asiaton kommentti