Vanhoillislestadiolaisuuden kaksi eri pelastuskäsitystä

Luin Hanna Nurmisen kiinnostavan väitöskirjan Jumala vai minä? Kaksi käsitykstä vanhurskauttamisesta 1970-luvun vanhoillislestadiolaisuudessa. Se tarkastetaan nyt lauantaina Helsingin yliopsitossa. Lukemani perusteella tein kansantajuiset koosteet siitä, mitä  toisaalta armolinjaksi nimetty käsitys asioista opetti ja mitä puolestaan pyhityslinjaksi nimetty käsitys. Keskusteluosiossa olisi kiinnostavaa kuulla, ovatko molemmat linjat edelleen kuultavissa vanhoillislestadiolaisessa opetuksessa ja kumpi opetus mielestänne on vallitseva rauhanyhdistyksillä nykyisin.

Tiivistys armolinjasta:

Kaiken keskus on Kristus. Kristus ja hänen tekonsa ovat kristityn vanhurskaus. Kaikki opetus on arvioitava Jumalan  Sanalla.

Kristitty on Kristuksessa täydellinen ja totaalisesti synnistä vapaa ja silti samalla lankeemuksessa täydellisen syntinen. Hän on siis näitä molempia koko ajan yhtä aikaa. Kristiuksessa kristityllä on kaikki, itsessään ei mitään. Syntisyys on kokonaisvaltaista syntisyyttä, ei yksittäisiä tekoja.

Yhdistyessään Kristuksen kanssa eli parannuksenteossa ihmisessä tapahtuu kertakaikkinen, totaalinen muutos syntisestä vanhurskaaksi. Kyse ei ole prosessista, jossa ihminen vähitellen muuttuisi. Kilvoituksessa ei tapahdu pelastusmielessä mitään uutta, vanhurskaaksitekeminen ei jatku eikä täydellisty. Kristityssä näkyvät vanhurskauden hedelmät ovat Kristuksen tekoja. Kristitty voi kasvaa armossa ja Kristuksen tuntemisessa mutta EI vanhurskaudessa.

Kun kristitty on Jumalassa ja Jumala hänessä, ei uskoon liity palkkion toivoa eikä rangaistuksen pelkoa. Rippi ei tee ihmistä paremmaksi tai vanhurskaammaksi, vaan on ainoastaan uskovalle mahdollisuus vapauttaa itsensä uskomaan vapaasti. Kristityllä on koko ajan kaikki synnit anteeksi Kristuksessa, joten rippi ja pelastus eivät liity toisiinsa. Synnin voi uskoa anteeksiannetuksi ilman rippiäkin.

Armo on lahja, joka poistaa Jumalan vihan. Se on Kristuksen työtä ja sen omistamista, ilmaiseksi ja ansiotta. Ihminen ei voi vaikuttaa pelastukseensa. Jumalan mielen mukaista elämää ei kristitylle opeta laki vaan armo. Vapaaseen uskoon ei saa tulla yhtään lakia. Laki ja armo eivät voi täydentää toisiaan uskovassa, vaan ne ovat vastakkaisia asioita. Armoon lisätty laki vie väärään uskoon ja aiheuttaa sen, että rakkaus muuttuu vihaksi kristityssä. Ehdot ja määräykset ja lain sisäänsä kätkevä väärä evankeliumi tappavat uskon.

Kristittyjen yksimielisyys koskee vain varhurskauttamiseen liittyviä asioita, ei tapoja tai kulttuuria. Kenelläkään ei ole seurakunnassa hengellistä auktoriteettia. Olennaista on, onko opetus oikeaa ja se punnitaan Jumalan sanalla ( = Raamatulla). Seurakunnan tehtävä ei ole tutkia sydämiä eikä se voi ratkaista, saako joku uskoa vai ei. Ensisijaista on yhdistyminen Kristukseen, toissijaista (sitä seuraavaa) jäsenyys seurakunnassa. Seurakunta voi erehtyä, mutta sen kannattelema kätketty Jumalan valtakunta ei.

Sama Jumalan sana on toiselle evankeliumia ja toiselle lakia. Uskovalle kaikki on evankeliumia, epäuskoiselle lakia.

Kristus palauttaa sovitus- ja lunastustyöllään koko ihmiskunnan takaisin Jumalan yhteyteen.

Tiivistys pyhityslinjasta:

Perisynti ei ole ihmistä kokonaan turmeleva vaan ainoastaan taipumus pahaan. Synnit kaventuvat tarkoittamaan tekosyntejä. Ihmisen ja Jumalan suhde määräytyy synnittömyyden kautta, ei kokonaisvaltaisena yhteytenä Jumalaan/ Kristukseen. Parannuksessa saadaan tekosynnit anteeksi. Ihmisen teot vaikuttavat syntisyyden ja vanhusrkauden määrään ja asteen. Vanhurskaus on tekosynnittömyyttä, syntien anteeksiantamusta. Puku on puhdas vain silloin, kun kaikki tekosynnit on anteeksi.

Ihmisen tehtävä on etsiä Jumalaa, Jumala palkitsee etsijän uskolla. Usko on ihmisen oma päätös ja valinta. Ihmisellä on vapaa ratkaisuvalta: haluanko uskoa vai en. Usko on tarjolle asetettu ilmainen vaihtoehto, mutta ihminen päättää, ottaako sen vastaan.

Kristitty ei saa uskossa lahjaksi Kristusta vaan Pyhän Hengen. Pyhä Henki antaa rauhan ja alkaa opettaa kristittyä. Pyhitys merkitsee muutosta kristityn käyttäytymisessä. Kristitty tarvitsee jatkuvaa opetusta osatakseen elää kristittynä. Jumalan tahtoa noudatetaan rangaistuksen pelossa ja palkkion toivossa.

Jumala asuu seurakunnassa. Synninpäästö välittää Kristuksen sovitustyön. Vain seurakunnan kautta saa yhteyden Kristukseen. Usko on valintaa, oikeita tekoja ja suorittamista. Opetuksen pääpaino on siinä, miten parannuksessa puhdistunut (lahjaksi saatu) puku pidetään puhtaana (tämä on ihmisen vastuulla). Uskonelämä on taistelua yksittäisiä syntejä vastaan, mikä johtaa tavallaan syntilistoihin. Synti on kristityn ulkopuolella, ja siksi on vältettävä tilanteita, joissa se voi tarttua. Kristityn elämä on syntien karttamista ja niistä ripittäytymistä.

Onnistuneen kilvoituksen mahdollistaa seurakunta, jossa Jumala asuu ja jossa Pyhä Henki vaikuttaa täydellisemmin kuin yksittäisessä kristityssä. Seurakunta omistaa Jumalan Sanan ja seurakunnan päätökset ovat Jumalan päätöksiä. Omantunnon tehtävä on kuunnella, mitä seurakunta sanoo. Kristityn oikeanlaisen pienuuden merkki on alistuminen seurakunnan hoitoon. Seurakunta on erehtymätön. Seurakunta = Jumalan valtakunta, mikä mahdollistaa seurakunnan mielivallan.

Kilvoituksesta tulee teko, jolla kristitty säilyttää vanhurskauttaan. Oikeat teot säilyttävät uskoa, väärät voivat johtaa sen menettämiseen. Tiettyjen sääntöjen noudattamisesta tulee uskon mitta. Tottelemalla seurakuntaa tunnustaudutaan uskovaiseksi.

Synninpäästö on pätevä vain, jos se tehdään tehdyistä synneistä ja ajatussynneistä mahdollisimman laajasti ja rippi-isä ei liity tapahtuneisiin synteihin. Tarvitaan myös oikeat koodisanat (Jeesuksen nimessä ja veressä).

Huoneenhallitus-oppi on voimissaan. Hallitukseen kuuluvat (esim. johtokunta) ovat hengellisiä auktoriteetteja, joiden päätökset eivät voi olla vääriä, vaikka he henkilöinä voivat erehtyä. Auktoriteettien kritisointi merkitsee, ettei kritisoijalla ole oikeaa uskoa.

Armo on Jumalan tarjoama mahdollisuus käyttää anteeksiantamusta sekä konkreettinen anteeksiantamus kun se ihmiselle oikein saarnataan. Anteeksianto puhdistaa ihmisen sillä hetkellä kun hän sen kuulee, mutta jo seuraava synti tahraa hänet. Kyse ei ole armossa elämisestä vaan armon käyttämisestä, joka vie kerta-annoksina saatavaan synnittömyyden tilaan. Armo on ansaittava oikeanlaisella asenteella ja ripittäytymisellä. Armo ja laki sekoittuvat toisiinsa. Evankeliumiin kuuluvat neuvon, nuhteen ja kurituksen sanat. Usko on vaatimusten täyttämistä ja vanhurskauden ansaitsemista.

13 kommenttia

  • Jouni Turtiainen sanoo:

    Hyvä tiivistelmä, kiitos. En osa ottaa kantaa kumpi on oikea linja, kun en ole vl-liikkeen sisällä. Olen kuitenkin törmännyt käytännössä kummankin linjan edustajiin. Toisen seurassa viihtyy liikkeeseen kuulumattomana kristittynä paremmin kuin toisen..

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Vuokko Ilola sanoo:

    Kokemukseni mukaan Nurmisen kutsumaa armonlinjaa ei ole liikkeessä puhtaana esiintynyt 70-luvulla ja myöhemminkään, vaan siihen on sekoitettu nk. elämänvanhuskaus mukaan, jolloin on saatu aikaiseksi ihan omanlaisensa paketti.

    Törmäsin tuohon armonlinjaan Lutherin teoksissa ja myöhemmin myös liikkeen joidenkin pappien saarnoissa. Kyseiset papit joutuvat linjansa takia joko epäilyksenalaisiksi uskossaan tai sitten heidät hyllytettiin.

    Mielestäni liikkeen opetus uskonvanhurskaudesta (Nurmisen armonlinja) ja elämänvanhurskaudesta (Nurmisen pyhityslinja) on olemassaan niin skitsofreeninen ja ristiriitainen, että se aiheuttaa paljon epävarmuutta ja ahdistusta sen uskojalle, kun toisaalta kaikki on lahjaa ja armoa ja toisaalta tie taivaaseen on niin työteliäs ja täynnä vaatimuksia. Sama kuin söisi samanaikaisesti sokeria ja suolaa ja lopulta kumpikaan ei maistu suussa itseltään.

    Armonlinjassa on sellainen “huono” homma, että se antaa kaiken kunnian Jumalalle ja ei ihmiselle mitään. Pyhityslinjassa “hauskaa” on taas se, että itsekin on hiukan ansaitsevainen taivaspaikkaan ja mikä parasta, se mahdollistaa kanssamatkaajan kontrolloinnin ja hallinnan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Tuo Armolinja löytyy Raamatusta aika selkeästi, tuo toinen linja taas on selvää Judaismia. Lopulta meille ei jää kuin Jumalan Armo. Onneksi, muuten kukaan ei pelastuisi, nyt sentään joku uskova saattaa pelastua.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Matleena Ylikoski sanoo:

    Oman 30-vuotisen kokemukseni mukaan nämä kaksi linjausta vanhurskauttamisesta elävät rinnakkain seurapuheissa ja ihmisten sydämissä. Se, kumpi käsitys on vallalla (joko siionissa tai yksittäisen ihmisen mielessä), riippuu ehkä eniten siitä, keiden ääni kuuluu rauhanyhdistyksellä. Jos pyhityslinjaa edustavat puhujat ovat enemmistössä, niin silloin helposti myös yksittäiset seurakuntalaiset alkavat puhua ja toimia pyhityslinjan mukaisesti, vaikka sydämessä olisikin tieto ja usko siitä, että asioista voi ja oikeastaan kuuluukin ajatella armolinjan mukaisesti. Tämä taas johtaa siihen, että yksityisessä elämässä ja yksityisissä keskusteluissa asioita saatetaan käsitellä armokeskeisesti, mutta seurakuntapäivillä ja yhteisissä keskusteluissa elämänvanhurskaus ja oikeat teot korostuvat.

    Omassa perheessäni olen kasvanut armon täydellisyyden ilmapiirissä, ja sen mukainen on uskonikin. Pyhittämislinjan mukaista opetusta olen tietysti kuullut ry:llä ja muissa keskusteluissa paljonkin, mutta se opetus on loppujen lopuksi vaikuttanut elämääni rajallisesti. Sitoudun useimpiin elämänvanhurskauden mukaisiin käyttäytymistapoihin joko sen takia, että ne ovat mielestäni hyviä tapoja tai sitten sen takia, että se on sosiaalisesti helpompaa. Mutta jos jokin tapa tai normi on ristiriidassa omantuntoni kanssa, teen asiassa oman päätöksen ja uskonratkaisuni.

    Vuokko Ilolalle tahtoisin sanoa, että vaikka päällekäiset opetukset uskon- ja elämänvanhurskaudesta ovat kyllä ristiriidassa keskenään, ei se tee mahdottomaksi armolinjan mukaista uskoa. Rauhanyhdistyksillä on useita/paljon/vähän (riippuu näkökulmasta) armollisesti saarnaavia puhujia, ja niistä puheista saa ruokaa omalle uskolle. Jos taas puhujanpöntöstä tulee elämänvanhurskautta opettavaa saarnaa, sitä voi kuunnella sellaisella “kannattaahan omia elämänvalintoja välillä tarkastella” -asenteella. Sitä paitsi, usko ja Pyhä Henki opettaa elämään hurskaalla ja siviällä tavalla, ja Hengen hedelmiäkin saisi mielellään syntyä. Mitä se sitten 2000-luvulla elävän vanhoillislestadiolaisen ihmisen elämässä tarkoittaa, sitä ON hyvä pohtia, vaikka täydellisen armon varassa elääkin.

    Hanna Nurminen on kyllä väitöskirjassaan onnistunut sanoittamaan jotain merkittävää ja tärkeää (olettaen että Emilia Karhun tekemä tiivistelmä on väikkärille uskollinen, itse tutkimusta en ole vielä lukenut). Itselleni hämmentävintä väikkärin sanomassa on se, että en äkkiseltään tunne ketään puhujaa tai yksityistä uskovaista, joka tuntuisi edustavan puhtaasti ja täysin johdonmukaisesti jompaa kumpaa vanhurskauttamislinjaa, itseni mukaan lukien. Teoria on tietysti teoriaa ja todellinen elämä moniulotteista ja moniväristä, ja siitä tämä hämmennys tietysti syntyykin.

    “Armoon lisätty laki vie väärään uskoon ja aiheuttaa sen, että rakkaus muuttuu vihaksi kristityssä. Ehdot ja määräykset ja lain sisäänsä kätkevä väärä evankeliumi tappavat uskon.” – Tämä on jyrkästi sanottu. Luulisin, että jokaisen armosta elävän kristityn elämässä laki välillä ujuttautuu armon tielle, tulee “lakihenkisyyttä”. Ja lain sävyttämää evankeliumia on kyllä minulle usein saarnattu, mutta vielä ei uskoni ainakaan kokonaan ole kuollut.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Vuokko Ilola sanoo:

      Niin Paavali kuin Lutherkin taistelivat puhtaan evankeliumin julistamisen ja uskomisen puolesta. Eli, asia liene tärkeä, vai mitä Matleena?

      Galatiassa usko Kristukseen sössittiin sillä, että juutalaiskristityt alkoivat vaatia pakanakristityiltä tiettyjä tapoja autuuden saavuttamiseksi. Niin kauan tavat ja toimet ovat ok, kun niillä ei ehdollisteta autuutta. Paavali teki puhtaan evankeliumin julistamisen eteen kovasti töitä.

      Saman asian puolesta taisteli Luther aikoinaan. Evankeliumi tulee saarnata puhtaasti ja se on seurakunnan merkkikin: “seurakunta on kakkialla siellä, missä evankeliumi puhtaasti saarnataan” (Luther). Lakia ei saa siihen sekottaa, muuten koko oppi menee lain puolelle.

      Puhut Matleena Hengen hedelmistä, että niitä tulee olla. Lutherin mielestä niitä on väistämättä uskovalla ihmisellä: ilo, rakkaus, rauha, pitkämielisyys, kärsivällisyys, hyvyys ja uskollisuus. Niitä eivät ole vl-liikkeen keksimät televisiosäännöt sun muut kiellot ja käskyt.

      Ei ole ollenkaan ohitettava ja vähäpätöinen asia se, että seurakunnassa opetetaan miten sattuu. Tuollainen selvästi vallalla oleva pyhityslinja aiheuttaa niin paljon kärsimystä ihmisissä, että on suorastaan huutava vääryys armonlinjan uskovilta ja ymmärtäviltä se, etteivät he nosta asiasta isoa haloota. Pahimmillaan naapurin ison perheen vanhempien annetaan nääntyä perhesuunnittelukiellon takia ihan järjettömän paljon ja ollaan vaan ihan mielissään, kun itse uskalletaan ehkäistä eikä näännytä heidän tavoin ollenkaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Matleena Ylikoski sanoo:

    Kyllä, asia on erittäin tärkeä, olen ehdottomasti samaa mieltä.

    Ei, en tarkoittanut Hengen hedelmillä televisiosääntöä tai muita elämäntapakysymyksiä. Tarkoitin juuri noita mitä luettelit, mutta astetta pidemmälle vietynä: mitä rauha, kärsivällisyys, hyvyys ja uskollisuus tarkoittavat juuri minun elämässäni, juuri tässä elämäntilanteessa.

    Sinä, Vuokko, olet kunnioitettavasti nostanut “isoa haloota” herätysliikkeen ongelmista. Minäkin yritän vaikuttaa asioihin, sisältä päin. Silloin vain täytyy käyttää enemmän kysymysmerkkejä kuin huutomerkkejä – luulen, että niin voi EHKÄ saada enemmän aikaan.

    Naapurin nääntymisen sivustaseuraaminen ei kuulosta kovin kristilliseltä. Jos tällainen tilanne tulee vastaan omassa elämässä, silloinkin tarvitaan enemmän kysymysmerkkejä kuin huutomerkkejä. Mitä kuuluu? Kuinka jaksatte? Oletteko ajatelleet…? Näitä kysymyksiä on, usko pois, esitetty puolin ja toisin.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Vuokko Ilola sanoo:

      Itse ajattelen, että tuollainen “haastattelu” mitä kuuluu? sun muilla kysymyksillä ei auta pätkääkään. Tietty sellaiseen kysymykseen useimmat suurperheiden vanhemmat vastaavat “ihan hyvää”, koska tyytyväinen pitää olla elämäänsä ja jos kokee uupumusta, sen mieltää herkästi uskon heikkoudeksi (Jumala antaa voimat hoitaa lahjoittamansa lapset). Tiedän, kun esitin niin monta vuosikymmentä hymynaamaa, vaikka sisällä kiehui kirosanameri, jonka pelkäsin ryöpsähtävän ilmoille milloin tahansa.

      Rätti kouraan ja auttamaan tai lomaviikon tarjoaminen suurperheeseen auttaisi edes pieruna meressä.

      Mutta ajattelen lähinnä sitä, että puhuu asian mielettömyydestä avoimesti seurakuntapäivillä ja muissa tilaisuuksissa tai vaikkapa marssii ihan pääkallopaikalle pitämään asiasta palopuheita. Tiedä sitten auttaisivatko nekään.

      Mutta siis uupumuksen keskellä kamppailevalle ei kuunteleva olkapää ja lässytykset auta, ne kun eivät tuo lisää hyvin nukuttuja öitä, eivätkä vähennä ollenkaan sitä järjetöntä työmäärää, mikä ei lopu tekemällä moneen vuosikymmeneen.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Vuokko Ilola sanoo:

      Jälkeenpäin moni on sanonut, ettei koskaan huomannut minun olevan niin uupunut kuin olin. No ei tietty huomannut kun peittelin asiaa jopa omalta perheeltäni. En tiedä puhunko koskaan kenellekään syvimpiä ajatuksiani sellaisina kuin ne olivat mielessäni. Olin kuin eläin, joka peittelee sairautensa mahdollisimman pitkään, jotta saaliseläimet eivät huomaa sitä ja joudu sitä myöten pedon kitaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Matleena Ylikoski ja Vuokko Ilola, nostatte esiin tärkeitä asioita. Suuri kiitos keskustelusta! Olen taipuvainen ajattelemaan samoin kuin Matleena, että varovaisemmin sanankääntein pystyy liikkeen sisällä luultavasti saamaan aikaan enemmän ja isommin kuin hurjalla suoruudella saati päällekäyvällä puhetavalla. Ja samalla ajattelen, että on tosi tärkäeää, että on myös Vuokon kaltaisia tosi suoria ja rohkeita kannanottajia nostamassa estotta esiin kaikenlaisia ongelmia. Molempi parempi! Ette ole tässä keskustelussa nähdäkseni mitään vastapuolia.

    Tosiaan nämä kaksi eri linjaa ovat tässä tutkimuksessa teoreettisia käsitteitä, eikä tutkija väitäkään niiden esiintyvän puhtaina ja vastakkaisina todellisten yksilöiden puheissa ja opetuksissa. Silti ne heijastavat jotakin todellista 1970-luvun opillisesta ilmapiiristä ja aivan epäilemästtä myös nykyisestä (vaikka tutkija ei siihen otakaan kantaa). Nämä ovat käyttökelpoiset opillisen keskustelun palikat. Haastattelin Hanna Nurmista (iso juttu ilmestynee lehdessä lähiaikoina) ja hän painotti, että hänestä oli riemullista löytää sekavan, kaoottisen ja hoitokokousvyöryyn päättyneen vuosikymmenen opetuksesta tällainen valtavan merkityksellinen kahtiajako, joka voi osaltaan antaa selkeyttä kaaokseen. 70-luvulla näitä kahta opetuslinjaa ei tunnistettu, mutta kun ne nyt on tutkimuksessa nousseet esiin, on mahdollista alkaa käydä läpi kaottista ja sekavaa vuosikymmentä keskustelemalla opista. Opista voi aina keskustella ja väitelläkin, epämääräisen henkien haistelun osalta yms. järkevä keskustelu on vaikeampaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Vuokko Ilola sanoo:

    Olen niin paljon kirjoittanut näinä kymmenenä nettivuotenani aiheesta, että näppäimistönikin on jo varmaan kyllästynyt aiheeseen. Mutta siis.

    Vl-liikkeessä on varmasti AINA opetettu “rahatta ja hinnatta” ja “yksin armosta ja uskon kautta Kristukseen” armolinjan mukaista opetusta, mutta enimmäkseen ja esimerkiksi minulle ainoana opetuksena käytännöntasolla, se on “sössitty” lukemattomilla ehdoilla pyhityslinjan mukaisesti. Niin kuin Paavalin aikana Galatiassa ja Lutherin aikana Saksassa, samasta on kyse. Sen oivalsin kun luin Lutherin opuksia.

    Ok. No Nurminen on tutkinut asiaa ja löytänyt ynnä todennut vl-liikkeessä olleen kahdenlaista vanhurskauttamiskäsitystä 70-luvulla. Jeps. Mutta kuinkahan moni vl-ihminen niinä aikoina ja myöhemminkin liikkeen sisällä, on kokenut aidosti ja “puhtaasti” tulevansa pelastetuksi armonlinjan mukaisesti ilman pyhityslinjan mukaisia oppeja?

    Eli kuinka isolle osalle liikkeen ihmisistä, esimerkiksi usko Kristukseen yksin armosta riittää pelastukseksi, vai tarvitaanko siihen “kättä pidempää” avuksi? Sellaisia voisivat olla “Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi” – synninpäästö ja vl-liikkeen pitäminen maailman ainoana oikein uskovaisten joukkona, Kristuksen seurakuntana, Jumalan valtakuntana (joo: näkymätön ihmissilmälle, vain uskon kautta ne voi nähdä—>tiedän!).

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Vuokko Ilola sanoo:

    Minulle nuo Nurmisen tekemät löydöt eivät ole uutinen tai iso juttu, mutta hänen pyhityslinjansa sanoitus on sitä mitä suurimmassa määrin. Toivoisin jokaisen liikkeen ihmisen tutkistelevan sitä käsi sydämellä. Etenkin tuota käsitystä armosta kannattaa miettiä huolella:

    “Armo on Jumalan tarjoama mahdollisuus käyttää anteeksiantamusta sekä konkreettinen anteeksiantamus kun se ihmiselle oikein saarnataan. Anteeksianto puhdistaa ihmisen sillä hetkellä kun hän sen kuulee, mutta jo seuraava synti tahraa hänet. Kyse ei ole armossa elämisestä vaan armon käyttämisestä, joka vie kerta-annoksina saatavaan synnittömyyden tilaan. Armo on ansaittava oikeanlaisella asenteella ja ripittäytymisellä. Armo ja laki sekoittuvat toisiinsa. Evankeliumiin kuuluvat neuvon, nuhteen ja kurituksen sanat. Usko on vaatimusten täyttämistä ja vanhurskauden ansaitsemista.” (Emilian tiivistyksestä)

    Kiitos Hanna Nurminen edelleenkin tästä <3

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Matleena Ylikoski sanoo:

    Omasta puolestani kiitos Emilia ja Vuokko teille keskustelusta.

    Odotan innolla Hanna Nurmisen haastattelua! Minäkin toivon, että näiden tutkimustulosten pohjalta päästään viimein keskustelemaan opista todellisilla argumenteilla, ei pelkästään musta tuntuu -näkökulmasta – Ihmisten tuntumiset ja kokemukset kun ovat niin erilaisia riippuen elettyjen vuosikymmenten määrästä, asuinpaikkakunnista ja lähipiiristä.

    Vuokon yllä lainaama kohta pyhityslinjan armokäsityksestä oli juuri se, jonka vähiten tunnistin omasta kokemuspiiristäni. En muista, että minulle olisi koskaan opetettu, että syntien anteeksiantamus kestää vain hetken ja seuraava synti jo hukuttaa ihmisen. Mutta muistan kyllä, että juttuna on kerrottu puhujasta, joka opetti että jos Atlantin päällä lentokoneessa maistat alkoholia ja kone tippuu veteen, joudut kadotukseen. Tätä olen pitänyt urbaanina legendana.

    Senkin muistan mustavalkoisista nuoruuden vuosistani, että koin tarvetta ripittäytyä joistakin tietyistä tekosynneistä – tuntui olevan helpompi uskoa, että synnit on anteeksi, kun olin kertonut ne ensin ja sitten sain kuulla äänellistä evankeliumia läheiseltä ihmiseltä. Onko tämä nyt vääränlaista pyhitysuskoa, vai juuri sitä ripin armoetua, josta Luther puhuu?

    Eikö heränneen tunnon yksi merkki ole juuri tunne omasta syntisyydestä ja hätä omasta pelastuksesta? Jos tällainen tila ihmisellä on, henkilökohtainen vakuutus siitä, että kaikki synnit ovat todella anteeksi, helpottaa enemmän kuin yleisellä tasolla oleva “tieto” asiasta.

    Summa summarum, väittäisin kuitenkin, että puhtaasta armosta uskominen, yksin Kristuksen tähden, on mahdollista myös/erityisesti vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Emilia Karhu
    Emilia Karhu

    Olen opintovapaalla oleva Kotimaan toimittaja.