Vapaaehtoisuus - kenen kysymystä sillä ratkaistaan?

Kirkolliskokouksen asialistalla ja keskusteluissa on läsnä vahva tietoisuus siitä, että Suomen Ev.lut. kirkon tulevaisuus on taloudellisessa mielessä supistuva. Tämä näkyy keskustelussa, jota käydään kirkon eläkemaksujen tasosta, kirkkohallituksen ja hiippakuntien vuosikertomuksessa ja niin edelleen.

Yhdeksi ratkaisuksi toiminnan supistumisen tuomiin haasteisiin ja kirkon työn kehittämiseen tulevaisuudessa on useaan otteeseen ehdotettu vapaaehtoisuuden vahvistamista seurakuntien työssä ja toiminnassa. Kirkon keskushallinnon tasolla se on  työn alla ainakin yhdessä tulevaisuushankkeessa, jonka tarkoituksena on kartoittaa ja purkaa vapaaehtoistyön esteitä. Erittäin hyvä asia. Jos kirkko ei tarvitse seurakuntalaisiaan mihinkään, se on tyhjä ja kuollut kirkko. Sellainen kirkko ei teologisestikaan ole aivan ehjä. Osallisuuden lisäämisen näkökulma vapaaehtoisuudesta käytävään keskusteluun on myös tärkeä, mitä se sitten käytännössä tarkoittaakaan, on sitten toinen juttu.

Jokin minua kuitenkin tässä toivossa vapaaehtoisuuden kasvattamista kohtaan tökkii.

Kun halutaan lisätä vapaaehtoisuutta, kenen tarpeita silloin kuunnellaan? Kirkon tarpeita, kun rahat vähenee? Ihmisten tarpeita, jotka kaipaavat kirkkoa lähemmäksi?

Hallinnossaan vahva ja taloudellisesti edelleen vähintäänkin hyvinvoiva kirkko ei juuri tarvitse seurakuntalaisiaan mihinkään. Jos tarvitaan, tarvitaan kohteiksi.

Seurakuntayhtymässä töitä tehdessäni vapaaehtoisuuden kysymys näyttää hieman erilaiselta kuin kirkolliskokousten papereiden ääressä. Mietin sitä, millaisin tavoin vapaaehtoisuuden esteiden purkamista voidaan tehdä hallinnon ylätasolta? Ihmisillä on valtavasti auttamistahtoa ja myös ideoita siitä, mitä seurakuntien ja kirkon pitäisi tehdä ja olla mukana heidän arjessaan. Kuunteleeko sitä kukaan? Pitäisi. Viimeksi tänä aamuna juttelin nopeasti majapaikkani toisen vieraan kanssa, joka lähetti kirkolliskokoukseen toiveen siitä, että kirkon tulisi tulla paljon lähemmäksi ihmistä.

Seurakunnissa on pitkä perinne ja osaaminen ihmisten mukaan ottamisesta jumalanpalvelustyöhön, auttamistoimintan ja monenlaiseen sitoutumiseen. Tutkimusten ja selvitysten mukaan tällainen tekeminen on aktiivisten seurakuntalaisten varassa, ja se onkin tärkeää työtä. Tuntuu kuitenkin, että ihmisten tekemisen tarve ja toiveet kirkolle eivät kanavoidu oikein, jos seurakunnissa tarjotaan tehtäviä organisaation tarpeista eikä ihmisten tarpeista käsin. Nykyihmisillä on edellytyksiä ja tahtoa sitoutua lyhytaikaisiin vapaaehtoisesti.

On ilman muuta selvää, että jos vapaaehtoistoiminnan kehittäminen lähtee kirkon taloudellisen tilanteen tarpeesta, ollaan pahasti pielessä.

Jos taas kuunnellaan sitä, mihin kristillinen usko ohjaa ihmisiä toimimaan tänä aikana, oltaisiin paremmassa suunnassa. Se jos joku muuttaisi kirkkoa valtavasti ja toisi sitä lähemmäs ihmistä. Nykyistä konkreettisemmin ihmiset voisivat itse kokea olevansa se kirkko, joka toimii ja elää maailmassa.

Jos vapaaehtoisuutta halutaan kirkossa oikeasti edistää, se tulee tehdä ihmisten elämää kuunnellen ja heidän tekemisen tahtoaan ja osaamistaan mahdollistaen.  Silloin ei tosin tehdä välttämättä niitä asioita, joista rahat vähenee, vaan jotain ihan muuta. Mitä se olisi, sen haluaisin uteliaana nähdä. Jo nyt tiedän, että esimerkiksi viestinnän tehtävissä vapaaehtoisten mukaan tuoma osaaminen on tuonut meille sellaista silmien aukaisua, että en enää haluaisi tehdä mitään kehittämistä ilman vapaaehtoisten seurakuntalaisten mukana olemista.

Hallinnon ja kirkon rakenteen kannalta tämä tarkoittaa sitä, että meidän tulee mahdollistaa kirkon kaikilla tasoilla sellaisia avoimia rakenteita, joihin on helppo liittyä niin verkostojen kuin yksittäisten vapaaehtoisten. Kirkon ICT- infran eli järjestelmien, kokouskulttuurin ja tekemisen tavan tulisi tukea tällaisia rakenteita.

Ps. Tämäkin postaus on käytäväkeskustelujen ja täysistuntokeskustelun inspiroima. Pitkät istuntopäivät katkesivat eilen illalla lämpöiseen iltaan Ruissalossa, josta oheinen kuva.

 

10 kommenttia

  • Jorma Hentilä sanoo:

    Voiko noihin seurakuntalaisiin oikein luottaa? Että antaa avaimiakin seurakunnan tiloihin, kirkkoonkin? Etteivät vain veisi hommia ihan väärään suuntaan? Kai siellä nyt jonkun pitää olla ohjaamassa?

    Tässäkö kynnyksiä seurakuntalaisten osallistumisen esteinä?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Timo-Matti Haapiainen sanoo:

    Kiitos tekstistä, tärkeitä pointteja. Tuo organisaation ja yhteisön tarpeiden erottelu sekä kristillisen uskon antamien suuntien kysyminen on nähdäkseni keskeinen jumppa tämän teeman äärellä. Kuva vapaaehtoisista työntekijäorganisaation tukitehtävissä on paikoin hyvinkin erilainen kuin kuva erilaisista yksilöistä muodostuvasta yhteisöstä, jolla on yhteinen tehtävä ja jota kasteessa saatu yhteinen pappeus valtuuttaa ja ohjaa. Maailma tarvitsee seurakunnan jäseniä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Terhi Saarinen sanoo:

    Tärkeä aihe. Oma näkökulmani on sosiologinen kirkon mahdollisuuksiin organisoida vapaaehtoistyötä nykyisyä enemmän. Ensinnäkin demografiset tekijät: Pohjois-Suomessa, Kainuussa ja Itä-Suomessa seurakuntalaiset ikääntyvät muuttotappioalueilla. Ikääntyneet ihmiset eivät jaksa enää toimia vapaaehtoisina, vaan tarvitsisivat itse naapuriapua jne. Mutta kun toisetkin ovat yhtä ikääntyneitä. Seurakuntien talous ja inhimilliset voimavarat kuihtuvat, liitytään toisiin seurakuntiin, myydään metsää.

    Toinen väestöllinen tekijä on muuttoliike kaikkein suurimpiin kaupunkeihin yhtä suuresti kuin 1970-luvulla. Nyt muuttajat Tampereelle ja Helsinkiin ovat useinkin alle 35-vuotiaita korkeakoulutettuja. Kohta he ovat pikkulapsiperhevaiheessa. Silloin heidän vastikään eläköityneet, terveet ja osaavat vanhempansa alkavat reissata lastenlapsiaan hoitamaan. Junat Kajaanista, Joensuusta, Kuopiosta, Lappeenrannasta, Vaasasta kuljettavat näitä mummeja ja vaareja Helsinkiin hoitamaan sairastuneita lapsia, jotta vanhemmst pääsevät töihinsä käymään selviytymistaistelua menestyäkseen tai vain työnsä säilyttääkseen. Isovanhemmat olivat juuri niitä mahdollisia kirkon vapaaehtoisia, mutta heillä ei ole aikaa, tai he valitsevat toisin, ovat kakkosasunnolla, matkustavat, harrastavat kulttuuria myös silloin, kun käyvät Helsingissä. Ovat ehkä itse opiskelleet Helsingissä tai Tampereella. Hekin kokevat suurkaupungin imun. Helsingissä vierähtää kepeästi viikkokin. Miksi siis jäädä kotiseurakuntaan kahvia keittämään ja yhteistä pöytää kattamaan?

    Entäpä sitten köyhät mutta terveet? Voisivatko he innostua kirkon vapaaehtoisiksi? Luulen, että he antavat aikansa ja käsiparinsa mieluummin helluntaiseurakunnassa ja muissa ryvettymättömissä kristillisissä piireissä. Suomen evankelisluterilaisen kirkon on vaikeaa mobilisoida aktiivisia köyhiä, koska kaikki tietävät, miten rikas kirkko on ja miten kirkollisverotulot menevät enimmäkseen kaikkeen muuhun kuin kirkon lapsi-ja perhetyöhön tai diakoniaan. Kaikki tietävät, että luottokorteilla ostetaan Alkosta juomat ja syödään hyvin ravintoloissa. Mieluummin aktiivinen köyhä (silloin kun ei tee kahta palkkatyötä pärjätäkseen) menee vapaaehtoiseksi vaikka Hurstille ruuanjakeluun. Terveillä köyhillä ei useinkaan ole vapaa-aikaa, jonka voisi antaa vapaaehtoistyöhön. Terve köyhä auttaa omaa lähipiiriään, jossa on toisia köyhiä, vanhoja ja/tai sairaita köyhiä. Onnekkaimmmilla terveillä köyhillä on lapsenlapsia, jotka tuovat elämään kepeämpää merkityksellisyyttä, ellei sitten köyhä mummi tai vaari ole ahdistunut ja huolissaan oman lapsensa köyhyydestä.

    Siis köyhätkään eivät tule kirkon vapaaehtoishommiin jatkossa enempää kuin nytkään.

    Entä saisiko hallituksen yksi kärkihanke, yhteinen keittiö, (katso Hesari 16.5.2018 Vieraskynä-mielipide, jonka allekirjoittajista toinen ansaitsee noin 200 000 euroa vuodessa ja on kirkollisten piirien kovatuloisin) aikaan sen, mitä aikoo: voimaannuttaa yhteisessä pöydässä ruoka-apuun turvautuvat köyhät niin, että he alkavat osallistua vapaaehtoistyöhön, itse toki valiten, millaiseen toimintaan. Se jää nähtäväksi. Uskon, että tuo hanke on saanut ulkopuolista rahoitusta niin paljon, että kymmenien ruoka-apua jonottavien ikivanhat muutaman tonnin ulosotot olisi saatu kuitattua.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Teemu Kakkuri sanoo:

    Vapaaehtoiskeskustelussa näkyy joskus kapea käsitys seurakunnan työstä ja toiminnoista. SDeurakunnan ajatellaan olevan lähinnä jumalanpalvelusyhteisö. Sinne vapaaehtoisuus hyvin sopiikin, uskonnon harjoittamiseen ja keskinäiseen viihtymiseen. Se on kuitenkin aika kapea siivu seurakunnan työstä. Haluaisin nähdä sen vapaaehtoisjoukon, joka hoitaa keskisuuren seurakunnan 250 hautausta mukaan lukien haudankaivuun, ruumiin säilytyksen, siunauskeskustelut, siunaukset, muistotilaisuudet ja jälkikeskustelut ynnä tarvittavan paperityön. Tai 310 kastetta mukaan lukien etukäteiskeskustelut, kastetilaisuudet ja lasten rekisteröinnin. Jos ei olisi palkattuja lastenohjaajia, kuinka kauan perhekerhot ja päiväkerhot pyörisivät pelkkien innokkaiden isien ja äitien varassa? Jos keskisuuressa seurakunnassa on muutamia satoja lasten ja varhaisnuorten kerhojen osallistujia ja leiriläisiä, kuka hoitaa valmistelut ja tarjoilut viikosta toiseen ja vuodesta toiseen? Kuka pitää tilat kunnossa? Seurakuntalaiset voivat hyvin johtaa koko jumalanpalveluksen, mutta kuka tulee aamukahdeksalta hiekoittamaan jäistä pihaa ja luomaan lumet kirkon ovelta? Pappikin on helppo korvata, jos ajatellaan hänen työnsä olevan vain puheiden pitämistä. Mutta kuka vapaaehtoinen on valmis palelemaan talvipakkasella tai räntäsateessa haudan äärellä omaisten kanssa? Eikä vain kerran, vaan joka perjantai ja lauantai vuodesta toiseen.

    Kirkollamme on noin 20 000 koulutettua ammattilaista. Miksi heille annetaan koko ajan sitä viestiä, että osaamisesi on korvattavissa milloin tahansa innokkailla seurakuntalaisilla, kunhan vain saamme vähän asenteita pehmitettyä ja seurakunnan verotulot vähenevät?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Markku Hirn sanoo:

      Raahe on hyvä esimerkki suurseurakunnista. Asukasluku n 24 000 ja pinta-alaa ca 1900 neljökilometria.Jos vapaaehtois toiminta otettaisiin lähtökohdaksi niin Raahen aluelle sopisi luoda joko 25-50 kappeliseurakuntaa tai omia seurakuntia . Tä’mä ei ole mikään tuulesta temmattu ajatus ,vaan maissa joissa ei ole kirkollisverotusta mutta toimivia kirkkoja jotka hoitavat itsensä , seurakuntien koko on ca 200-500 henkeä. Ei niissä ole vapaaehtoisia hautausurakoitsijoita vaan ammattilaisia vaikka palvelukset maksavatkin. Nyt seurakunnilla on monopooli hautusmaihin , se ei ole mikään välttämättömyys . Kyllä yksityisiä hautausmaita voi ihan hyvin luoda.

      Eräs asia joka elättää noita pieniä seurakuntia on vapaaehtoisten mukanaolo kaikessa diakoniatyössä. He hakevet ylijäämä rukoaa ravintoploista ja kaupoista ja ovat jakelemassa niitä.He tekevät kotikäynnit jne.

      Maailmalta löytyy toimivia malleja mutta niiden tuominen Suomen epäviralliseen valtiokirkoon vaatisi asenteellista vallankumousta. Valitettavasti saame odottaa sitä ja seurata kirkollisen aktiviteetin jatkuvaa laskua.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Vapaaehtoistyötä ei voi onnistuneesti organisoida suurissa seurakunnissa. Niissä ei ole sellaista kotipaikka läheisyyttä joka loisi koheesion ihmisten välille. Pientä toimintaa varmasti onkin ja tulee olemaan mutta kun seurkuntien koko ylittää 10 000 niin aktiivien määrä on ylettömän vähäistä.

    Maailmalla olevien mallien mukaan sopisi suurseurakuntiin luoda n 300- 500 hengen kappeliseurakuntia jos itsenäisiä seurakuntia ei haluta luoda.

    Sellaisessa seurakunnassa syntyy automaattisesti kotoinen oman klaanin tunne. Yleensä tällaista ajatusta vastustetaan sillä , että jos ne ovat sisäänpäin läpiviä niin ne tekisivät ulkopuolella oleville vaikeaksi tulla mukaan. Tuo arumentti ei pure. Asia on päinvastoin. Kotoisuus vetää puoleensa.

    Uusurbaaneilla sisäänmuuttajoilla on vaikeus löytää uusia sosiaalisia kontaktipintoja. Pieni kotoinen kappeliseurakunta, joissa on hyvä aktiviteetti, vetäisi varmaan paremmin puoleensa kun iso anonyymi hieno kirkko, jos seurakuntalisia halutaan aktivoida ja saada viihtymään ja tuntea seurakunta omakseen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Terhi Saarinen sanoo:

    Kiitos Teemu Kakkurille ja Markku Hirnille. Juuri näin on konkretisoitava asioita, kun vapaaehtoistyön liikekannallepano- eli mobilisaatiomahdollisuuksista puhutaan. On oltava realisti ja minä aion katsoa seuraavassa asioita pääkaupunkiseudun, erityisesti Helsingin vapaaehtoistyönkentästä käsin.

    Kuvitellaanpa, että kaksi kolmasosaa väestöstä asuu lähitulevaisuudessa Helsingin seudulla. Miten kirkko täällä silloin tai jo tänään pystyisi olemaan vetovoimainen vapaaehtoiselle, ilmaiselle työvoimalle?

    Pääkaupunkiseudulla Helsingissä, Espoossa ja Vantaalla on mieletön määrä kiinnostavia vapaaehtoistehtäviä. On myös helppo liikkua kaupungista toiseen itseä kiinnostavan ja itselle mielekkään vapaaehtoistoiminnan perässä. Helsinkiläinen pääsee junalla nopeasti Espoossa sijaitsevaan Kierrätyskeskuksen suurimpaan yksikköön, Nihtisiltaan, tekemään kiinnostavia vapaaehtoistöitä mukavassa ja samanhenkisessä porukassa. Työtehtävät ovat vaihtelevia, kun tekee viisi tuntia Näprässä vapaaehtoistyötä askartelumateriaalien parissa, saa lounasravintolassa hyvän aterian, matkakulut, alennuslipun myymälään, elokuvalippuja joululahjaksi, virkistymispäivän johonkin kohteeseen kesän alussa ja pikkujoulut. Voi itse valita käytkö kerran kuussa vai kerran kahdessa viikossa jne.

    Miten kirkko pystyisi kilpailemaan niiden isojen yleishyödyllisten organisaatioiden kanssa jotka ovat kehittäneet vetovoimaista vapaaehtoistyönmalliaan kymmenen viisitoista vuotta? Helsingin kaupungillakin on ollut sosiaali-, terveys- ja kulttuuripalveluita vapaaehtoistoimintaa ainakin kymmenen vuotta.

    Entäpä sitten pienemmät, useinkin yhden asian toimijat ja niiden vapaaehtoistyö? Moni valitsee mieluusti vapaaehtoistyön Lukumummina tai Lukuvaarina tai läksyryhmien ohjaajana helsinkiläisissä kouluissa. Tunti tai kaksi kerrallaan ja varma tietoisuus siitä, että oma läsnäolo on lapselle merkityksellistä.

    Sitten ovat kaupunginosayhdistykset asukastaloineen, tapahtumineen, yhteisöllisine kaupunkiviljelyineen jne. jne.

    Täällä Helsingin seudulla kilpaillaan vapaaehtoistyöhön halukkaista. Miten kirkko voisi siinä kisassa pärjätä nykytilannetta paremmin, kun kirkon motto on erityisesti “Rakasta lähimmäistäsi”. Eivät ihmiset jaksa sitoutua toisiin ihmisiin vapaaehtoistyöntekijöinä. On jo muutenkin niin paljon välittämistä perheessä ja lähiyhteisössä sekä omassa palkkatyössä vaikkapa sosiaali-, terveys- ja opetusalan tehtävissä.

    Kirkon on lähes mahdotonta muuntaa niitä töitä, joista Teemu Kakkuri kirjoitti, vetovoimaiseksi vapaaehtoistyöksi, siis hautojen hoitoa ja vahtimestarin hommia jne. jne., koska nuo hommat ovat jatkuvia, niitä ei voi osittaa. Lisäksi nuo hommat ovat yksin tehtäviä, eivät kivassa porukassa touhuamista kuten kierrättäminen on. Kiertotaloudessa vapaaehtoinen voi kokea koko ajan olevansa osa paikallista ja maailmanlaajuista liikettä ihmiskunnan ja ympäristön ja ilmaston pelastamiseksi. Ihminen haluaa toimia ympäristön kunniaksi. Jumalan kunniaksi toimiminen ja sielun pelastus eivät vain enää riitä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Organisoimisen ajatuksessa on yksi paha kupru. Lähtöajatus, kun on väärä, niin parhaita tuloksia ei synny. Sillä kirkon työntekijöiden ei pidä ryhtyä toimintaa organisoimaan. Juuri se on jätettävä vapaaehtoisten luovuuden varaan. Työntekijät voivat ihan rauhassa keskittyä niihin vaativampiin tehtäviin, joita Teemu Kakkuri luetteli. Vapaaehtoisten innostus ja sitoutuminen syttyy siitä, että heidän annetaan itse organisoida ja johtaa. Ohjaamista tarvitaan vain siihen, että toimintatavoista tarkasti kerrotaan työntekijöille. Jotta pysytään kirkon mission sisällä. Vastaavasta on jo hyviä kokemuksia. Jospa kirkkoon tulisi enemmän tilaa tämänkaltaiselle rakenteelle..

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Muistan elävästi, miten nuorisonohjajana vein poikia Svartholman linnoitukselle. Ajatuksena oli pojille ensin näyttää vaaralliset paikat ja sitten päästää seikkailu valloilleen. Siinä sitten tunnelissa pienin pojista yllättäen kyyristyi jännityksestä ja innostuksesta ja sanoi:”ollaas merirosvoja”. Näin miten sama innostus valtasi hetkessä koko porukan. Paitsi minut. Sanoinkin siihen sitten, että katsotaan ensin ne vaaralliset paikat. Samassa hetkessä lumous katosi ja minulta meni kaksi tuntia, ennekuin pojat suostuivat yhtään mihinkään.

    Toisin toimien olisimme merirosvoina voineet tutkia hirvittävän vaaralliset paikat ja homma olisi lähtenyt rullaamaan ihan itsestään. Tuo tapahtuma on innostanut pohtimaan sitä, miten yhteisön saa innostumaan, mistä tahansa. Kirkossa liian vahva kontrolli pilaa innostuksen, eikä ihmiset jaksa sitoutua. Heti, kun luovuudelle annetaan tilaa, niin alkaa syntyä, vaikka mitä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Meri-Anna Hintsala
    Meri-Anna Hintsala

    Harrastan kauas katselua. Joskus pitää katsoa myös lähelle. Siitä vuorottelusta syntyy oivalluksia - kaukaa ja läheltä. Jaan niitä tässä blogissa. Olen pappi, teologian tohtori ja töissä viestintäpäällikkönä Vantaan seurakunnissa. Tykkään katsoa kirkkoa uudesti, mutta myös vanhana juurakkoa, arvostaen. Minulle on toistuvasti sanottu, että kirkon jos jonkun tulee tehdä palvelumuotoilua, ja sitä teenkin työssäni. Olen myös kirkolliskokouksen varajäsen ja osallistun kevään 2018 istuntoon. Kirjoitan sieltä. Yritän säilyttää horisontin, joka pitää.