Vastuunpallottelun kulttuuri

Sammeli Juntunen tuskailee, että kirkon opetusvirka ei oikein kanna vastuutaan vaan antaa kaikkien kukkien rehottaa ja harhaoppien mellastaa. Jaan hänen huolensa ja turhautumisensa. Mutta ilmiö ei koske vain oppia vaan oikeastaan aivan kaikkea. Kirkkoon on pesiytynyt vastuunpallottelun kulttuuri. Se näkyy kaikilla kirkon tasoilla.

Seurakunnissa seurakuntalaiset arvostelevat työntekijöitä ja työntekijät seurakuntalaisia - että kyllähän me tehtäisiin aivan toisella tavalla mutta kun nuo toiset. Kyllä me työntekijät uudistaisimme toimintaa mutta kun seurakuntalaiset ovat niin muutosvastarintaisia. Tai, että kyllähän me seurakuntalaiset haluaisimme uudistusta mutta kun nuo työntekijät ovat niin hierarkisia ja virkamiesmäisiä. Eivätkä ota meitä tosissaan.

Seuraavalla tasolla työntekijät syyttävät ongelmista esimiehiään ja esimiehet vastaavasti työntekijöitään. Sitten kirkkoherra syyttää luottamuselimiä ja luottamushenkilöt kirkkoherraa. Yhtymissä seurakunnat syyttävät yhtymää ja yhtymä seurakuntia. Valtuusto ihmettelee kirkkoneuvostoa ja kirkkoneuvosto valtuustoa. Yhteisten työmuotojen johtajat paheksuvat seurakuntien kirkkoherroja ja seurakuntien kirkkoherrat yhteisten työmuotojen johtajia.

Kaikki edellämainitut tahot arvostelevat hiippakuntia ja hiippakunnat vastaavasti harmittelevat seurakuntia. Kaikki nämä taas ihmettelevat kirkkohallitusta, joka taas mumisee mielessään kirkolliskokoukselle, joka taas ihmettelee kirkkohallitusta. Piispat kyräilevät paitsi toisiaan niin myös kirkon keskushallintoa, joka taas kummastelee piispoja. Ja koko porukka ihmettelee, kun seurakunnissa kukaan ei tee mitään järkevää. Ja seurakunnissa mumistaan ja kahvitauoilla ihmetellään, että mitä ihmeen papereita sieltä keskushallinnosta meidän kiusaksemme taas on lähetetty...

Yhteistä kaikille mainituille tahoille on, että kukaan ei oikeasti ota lopullista vastuuta mistään vaan aina syy on jossakin muualla. Että kyllähän minä / me tämä hoidettaisiin aivan toisella tavalla mutta kun nuo toiset.

Ensimmäinen askel parempaan huomiseen voisi olla se, että kerrankin joku taho kirkossa lopettaisi vastuun vierittämisen muille ja sanoisi: tämä on minun kontollani. Minun täytyy ottaa vastuu! Kuka se voisi olla?

22 kommenttia

  • Mitä ovat ne kiireet, jotka siirtävät evankeliumin marginaaliin? Nyt pitäisi laittaa ihmisen eteen vaihtoehdot sellaisina kuin ne ovat. 1. Jumalaa ei ole eikä iankaikkista elämää. 2. Jumala on ja Hän odottaa ihmiseltä armon vastaanottamista ja uskovan elämää rakkauden käskyn mukaan. 3. Jumala kyllä on, mutta ei välitä meidän elämäntavastamme, vaan sallii rakkaudessaan meille mitä ikinä tahdomme.

    Kukin toivoo olevansa oikeassa. Keskittykäämme hetken lopputulokseen. Valinta on ihmisen. Kannattaa pyrkiä siihen jonoon, jota pitää oikeana.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Timo Pöyhönen

    Pastori. Erikoistunut yhteisön rakentamisen saloihin. Toimii Hengen uudistus kirkossamme ry:n toiminnanjohtajana.