Veikko Pöyhönen: Moderni post-ateisti haastaa luterilaisen ”virastokirkon” itsetutkiskeluun

Helsingin yliopiston filosofian emeritusprofessori Timo Airaksinen jättää jäähyväisiä uskonnolle ja määrittää itsensä post-ateistiksi (HS 27.3.2020). Ilmeisesti Airaksinen väsyi perinteiseen ateismiin, jossa oli todisteltava, että Jumalaa ei ole olemassa. Uskontojen suuri lukumäärä ja jumaluustulkintojen erilaisuus yllätti Airaksisen. Vaikutelmaksi tuli mieletön sekavuus. Tiivistäen voinee todeta, että uskonnot itse ovat post-ateistille paras peruste olla uskomatta niiden edustamiin jumaluuksiin.

Post-ateistin odottaisi välttävän uskoon liittyviä käsitteitä. Uskon käsite saa eri merkityksen, kun puhutaan uskosta Jumalaan ja Airaksisen käyttämässä tarkoituksessa uskosta ihmiseen. Airaksinen ei voi kokonaan irtautua uskonnosta. Haastattelun perusteella hänen jäähyväisensä uskonnolle eivät ole oikeasti hyvästit vaan aidosti näkemiin. Hänen kiinnostuksensa luterilaista kirkkoa kohtaan antaa ymmärtää, että kirkko on merkitsevä, vaikka siihen ei kuulukaan. Syntyy vaikutelma, että intohimoinen ja avarakatseinen keskustelija kaikesta huolimatta toivoo kirkolle parasta.

Airaksisen mukaan ”luterilainen kirkko on kummallinen virastokirkko. Heille on pääasia, että on jäsen, uskoa ei tarvitse.” Hän suhtautuu tiukan kriittisesti tapajäsenyyteen. Se hänen mukaansa merkitsee, että kirkko ei odota jäseniltään uskoa Jumalaan. Ilmeisesti Airaksinen haluaisi, että virastokirkon sijaan luterilaisessa kirkossa olisi vilpitöntä uskon tunnustamista, vahvaa kokemuksellisuutta, jota usein nimitämme karismaattisuudeksi, sekä runsaasti rukousta niin läheisten kuin koko maailman puolesta. Airaksinen ihmetteleekin suomalaista kulttuuria, jossa uskonnosta ei puhuta. Luterilainen ei mielellään paljasta, uskooko hän Jumalaan. Airaksinen tulkitsee, että Jumalasta puhuminen koettaisiin hävettäväksi. Hän unohtaa, että nimenomaan luterilaisuudelle on ollut leimallista olla kerskumatta omalla jumalauskolla. Tämä ei kuitenkaan ole tarkoittanut, etteikö itse kukin luterilainen saisi tunnustaa uskonsa milloin ja missä vain.

Luterilaiselle kristitylle Airaksinen on tervetullut vahtikoira. Hän haastaa niin yksityisen kirkon jäsenen kuin koko luterilaisen kirkon perusteelliseen itsetutkiskeluun. Miksi luterilainen kirkko antaa älykkäälle filosofille vaikutelman, että se olisi virastokirkko ilman hengellistä elämää? Myös jäsenyyttä koskeva kysymys – eikö kirkko odota jäseneltään uskoa Jumalaan – on todella kohtikäyvä. Kolmas havainto, että luterilainen pitää uskonsa salassa, on luterilaisen teologian mukaan perusteltua, mutta ei nykyisessä mediakulttuurissa paras valinta. Neljäntenä Airaksisen vakava huomautus, että kunnon uskonelämää olisi Suomessa vain lahkoissa, on terävä piikki Suomen luterilaisen kirkon lihaan. Karismaattisuuden torjuminen on pitkään ollut kirkon linja. Nyt karismaattisuus on saamassa tilaa, mutta ei läpikäyvästi. Airaksisen kritiikki osoittaa, että myös meillä Suomessa saattaa olla vahvaa odotusta terveelle karismaattisuudelle, monenlaisille armolahjoille ja rukoukselle esim. sairaiden puolesta.

Airaksinen liittyy mielenkiintoisella tavalla tämän päivän uskonnollisen etsinnän valtavirtaan - uushenkisyyteen. Mainitsematta tätä yhteyttä, hän korostaa omalla näkemyksellään henkisyyttä ja erottaa sen hengellisyydestä. Henkisyys on hänelle uskoa ihmiseen, kun taas hengellisyys on uskoa Jumalaan. Kristittynä ajattelen, että juuri tässä paljastuu Airaksisen ”salainen rakkaus” uskontoon ja jumalauskoa kohtaan. Airaksinen myöntää, että ”uskonto kiehtoo häntä, vimma uskoa johonkin muuhun – ei tyydytä siihen mitä on. Uskossa on kyllä myös kiinnostavia filosofisia ajatuksia.” On mahdollista, että Airaksisen ajattelussa usko Jumalaan on osa ihmisyyttä kuten uskossa ihmiseen sitä ovat korkeat arvot totuus, kauneus ja hyvyys.

Ihailen Airaksisen elämänmittaista väsymätöntä painia vastakkaisten katsomusten rajapinnoilla. Hän on kunnioitettava esimerkki uskovalle kristitylle totuuden etsijästä ja innostuksesta tutkia uskontoon liittyviä kysymyksiä siinä kuin filosofisia väittämiä. Toivon, että luterilaisen kirkon piispat tarkoin tutustuisivat Airaksisen uuteen kirjaan Jäähyväiset uskonnolle – henkisyyden puolustus (Bazar). Kirjaa suosittelen myös kaikille papeille ja niille kirkon työntekijöille, joita kiinnostaa katsomuksia koskeva pohdiskelu.

Veikko Pöyhönen, opetusneuvos

23 kommenttia

  • Tapio Tuomaala sanoo:

    Blogisti: “Airaksisen kritiikki osoittaa, että myös meillä Suomessa saattaa olla vahvaa odotusta terveelle karismaattisuudelle, monenlaisille armolahjoille ja rukoukselle esim. sairaiden puolesta.”

    Ensin pitäisi määritellä, mikä on tervettä karismaattisuutta Raamatun mukaisesti. Siellä, missä karismaattisuutta on Suomessakin esiintynyt, on mopo karannut metsään ja lujaa vauhtia. Mikä on Yli-Vainion ja Nokia Mission saldo? Pirkko Jalovaaralle kirkkoherrat avasivat ovet selälleen, kun “paransi” sairaita, mutta veikin sairaiden ja köyhien rahat amerikkalaisen karismaattisuuden mukaisesti.

    Kun teologia on hukassa, niin karismaattiset puoskarit täyttävät tyhjän tilan. Kun se näyttää niin raamatulliselta, on puolustus jälkeen päin. Etunojassa pitäisi mennä, mutta kun kuljetaan takakenossa, niin selälleen kaatuu, kuten karismaattisuudessa tapahtuu. Oikeamielinenkin kaatuu, mutta etukenossa vatsalleen. Vain Jumalan viholliset kaatuvat selälleen, joten siinä on Raamatun todistus karismaattisesta kaatamisesta.

    Nyt uuskarismaattiset kertovat ottavansa oppia kaatajien virheistä. Kuulostaa pahaenteiseltä, kun opillisesta parannuksesta ei puhuta mitään.

    Virasto- eli kansankirkko on viisas ja turvallinen valinta, jos toisena vaihtoehtona on lähteä karismaattisuuden merelle ilman merikorttia. Epäilen, ettei merikorttia ole apostolien jälkeen annettu kenellekään. Joten pahinta on purjehtia sokeana ja ilman merikorttia.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Anita Ojala sanoo:

    Mielenkiintoista, että post-ateisti esittää kirkolle samanlaisia haasteita kuin itsekin tunnustavana konservatiivikristittynä esittäisin. Hänen mielestään kirkon tulisi edellyttää jäseniltään vilpitöntä uskon tunnustamista, kokemuksellisuutta, rukousta. Hän haastaa kirkkoa ja sen jäseniä perusteelliseen itsetutkisteluun ja suhtautuu kriittisesti tapajäsenyyteen. Hän jopa on päätynyt näkemykseen, että kunnon uskonelämää on vain lahkoissa (tarkoittanee pääasiassa vapaita suuntia).

    Voin yhtyä näihin haasteisiin. En tosin ehkä sanoisi, että pitää olla vahvaa kokemuksellisuutta , koska siinä asiassa on oja molemmilla puolilla tietä. Karismaattisuudessa on sellaistakin kokemuksellisuutta, jota itse vierastan. Enkä yhdy siihen, että VAIN lahkoissa olisi kunnon uskonelämää, mutta rohkeampaa uskon ilmaisemista kyllä.

    Aitoon uskoon tulisi kuulua kokemuksia rukousvastauksista, johdatuksesta, arkielämän keskellä koetusta Jumalan läsnäolosta, lohdutuksesta…Siihen kuuluu perehtyminen Jumalan sanaan eikä nojautuminen vain muutamiin raamatunkohtiin tai pappien tulkintoihin.

    On hyvä, että tällaisia haasteita esitetään muualtakin kuin meidän konservatiivien taholta. Jospa sillä olisi enemmän vaikutusta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Anita Ojala sanoo:

      Jatkan luettuani Tuomaalan kommentin. Hän kritisoi juuri niitä piirteitä, joita karismaattisuudessa itsekin vierastan. Ylipäätään vierastan sanaa “karismaattisuus”. Se viittaa liikaa arkielämälle vieraisiin hurmosilmiöihin. Elävä kristillisyys on kokemuksellista, mutta luontevalla tavalla.

      Kuitenkin vierastan myös ulkokohtaista tapauskovaisuutta. Se ei ole sitä uskoa, mitä Jeesus seuraajiltaan edellyttää.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Jumalan ja Ihmisen puhe kuten vuorovaikutus on saamissamme lahjoissa. Edelleen rukous kirkastaa ajatuksenjuoksuamme asioista jolloin itsekin, ja usein omassatunnossa, saamme hyvinkin selvää, olkoon sitten, rukousvastausta.

    Ei asia kummosempi ole.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Kirkkolaitokset tekevät sitten kaikkensa ettemme huomaisi oleellista vaan sananselityksillä venyttävät ideaa iankaikkisuuteen asti. Sekin voi olla mahdollista mutta vain pienen pienen hiukkasen kautta itsessämme mistä emme tiedä vielä mitään.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Charlotta Lindfors sanoo:

    Jos kirkkoon “hyväksyttäisiin” vain ns. uskovat, se kaatuisi rahan puutteeseen. Karismaattisuudessa on jotain vastenmielistä. Karismaatikot todistavat omasta uskostaan, eivät jumalastaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Antero Syrjänen sanoo:

    Veikko Pöyhönen: “Ilmeisesti Airaksinen väsyi perinteiseen ateismiin, jossa oli todisteltava, että Jumalaa ei ole olemassa.”

    Joskus ihmetyttää, kuinka kauan ateismin perusmerkitystä pitää osalle uskovista tankata, että se menee perille. Yhtä paljon ihmetyttää, miksi se ei mene perille osalle uskovista riippumatta siitä, kuinka usein he ovat sen kuulleet ja lukeneet.

    Ateismi on (uskonnollisen) uskon puutetta, ei mitään muuta. Kaikki muu mitä siihen lisätään on virheellistä tietoa. Jos taas käsitteen merkitys on argumentoijan tiedossa ja tämä silti väittää siitä muuta, kyse on tarkoituksellisesta virheellisen tiedon esittämisestä, suomeksi epärehellisestä argumentoinnista. Tuttavallisemmin valehtelusta.

    Uskon puute ei vaadi minkäänlaista aktiivista todistelua uskon puutteen kohteen puolesta. Vastaava analogia olisi, että kenen tahansa, joka ei usko yksisarvisiin väitetään keskittyvän todistelemaan, ettei yksisarvisia ole olemassa.

    Samalla tavalla tekin voitte kyllä keskustella yksisarvisiin liittyvistä myyteistä ja siitä, onko niitä olemassa, ilman että teistä voidaan sanoa että te todistelette aktiivisesti, että yksisarvisia ei ole olemassa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Itse uskon Jumalaan vaikka hiukka eri tavoin kirjoitan.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Edelleen pitää huomata missä määrin Jumalausko voi olla Ihmisessä kiinni, ja toisaalta syntyisin, todistamisesta dokmien mysteereissä ja Uskontunnustuksissa.

      Kyse on dikotomiasta mitä ei haluta katsoa. Manipulaatio auttaa tietääkseni jumituksiin sopivasti annosteltuna, mutta Jumalan huomaaminen tarvitsee traditiossa ympäristöä sukupolvien ketjuissa sydämissä jotka rakastavat elämää puutteineenkin arvoissa elämään vaikuttavina, ja mitkä arvot perintönä tuottavat arvostusta niin omaan itseen kuin siihen mitä tämä itse elämässään voi vaikuttaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Jumalan näin saa löytää sydämestään suhteessa elämään ja sen tuomaan lahjoissa mitkä joka päivä eivät aina tunnu hyviltä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Antero Syrjänen sanoo:

      Pekka Väisänen: “Jumalan huomaaminen tarvitsee traditiossa ympäristöä sukupolvien ketjuissa sydämissä jotka rakastavat elämää puutteineenkin arvoissa elämään vaikuttavina”

      Onko ymmärrettävä, että uskonnoton ei lähtökohtaisesti rakasta elämää puutteineenkin?

      Uskonnottomat arvostavat elämää oman kokemukseni mukaan – tietyn sortin – uskovia huomattavasti enemmän. Osalle uskovista tämä elämä kun ei ole mitään ilman lupausta sitä seuraavasta ikuisesta elämästä – siinä missä uskonnoton arvostaa useimmiten elämää sellaisenaan, ainutkertaisena kokemuksena, jolla on alku ja loppu.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Kiitos palutteestanne, en ole missään kirjoittanut uskonnottoman sydämen erilaisista mahdollisuuksista. Kirjoitin asiaan liittyen dikotomiasta mitä ei voine pitää virheellisenä. Samalla tavalla kuin Jumalaan uskova seurustelee uskonnotonkin sydämensä kanssa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Anssi Korhonen sanoo:

      Ei tarvitse kummoisesti paneutua ateismista käytyyn keskusteluun, kun huomaa, ettei mitään ”ateismin perusmerkitystä” ole olemassa. Sana on polyseeminen, eli sillä on useita toisiinsa liittyviä merkityksiä. Tässä ei ole mitään kiistanalaista, eikä seikan toteamiseksi tarvitse olla uskovainen.

      Täysin tavanomaisen ja esimerkiksi filosofiassa yleisen ateismin määritelmän mukaan ateismi on uskomus, että Jumalaa (tai jumalia) ei ole olemassa. Kun ateismi määritellään tällä tavalla, voidaan esimerkiksi muotoilla ateistisia ja teistisiä argumentteja; tämä on metafysiikasta tuttua touhua. Ateismi määritellään kuitenkin nykyään usein à la Syrjänen pelkästään uskonnollisen uskon (tai jumaluskon) puuttumiseksi. Tämä on monissa yhteyksissä tarkoituksenmukainen määritelmä. Mutta se johtaa kokonaan toiseen keskusteluun, koska nyt ei ole lainkaan kysymys asiasisällön totuudellisuudesta (”Jumala on olemassa” vs. ”Jumala ei ole olemassa”) vaan uskomisesta laajasti ottaen psykologisena asiana. En ole Airaksisen kirjaa lukenut, mutta Veikko Pöyhösen kuvaus näyttää puusta katsoen hyvin sattuvalta: Airaksinen on nimenomaan kyllästynyt perinteiseen filosofis-teologiseen debattiin ja on kiinnostunut uskomisesta ja sen muodoista.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jorma Hentilä sanoo:

      Ateismi ei ole uskonnottomuuden synonyymi. Uskonnottomalle ei minkäänlaisilla jumalilla ole merkitystä. Moni tietoinen ateisti taas näyttää kieppuvan jumalan ympärillä samalla tapaa kuin fundamentalistinen uskovainen. Ovat eräällä tapaa toisensa peilikuvia.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sari Weckroth sanoo:

      “Ateismi on (uskonnollisen) uskon puutetta, ei mitään muuta.”

      -Tämä on toki hyvä ja hyväksyttävä määritelmä ateismille. Mutta siinä väistämättä tulee ottaneeksi kantaa, ainakin mielessään, siihen mitä on “uskonnollinen usko”. Ja tästä taas ateisteilla voi olla käsityksiä, jotka ovat uskovan mielestä vääriä. Jos tai kun sitä ruvetaan sitten tarkemmin selittämään, ja keskustellaan omien oletusten pohjalta.

      Sanoit muistaakseni jossain aiemmassa keskustelussa, että uskovalla on (vain) “tunne syntien anteeksisaamisesta”. Tosiasiassa moni uskova ei koko elämänsä aikana saa “tunnetta” tai “kokemusta” siitä että on armahdettu ja saanut anteeksi. Se voi olla tunnetasolla mahdotonta uskoa. Usko ei siis ole tunne eikä kokemus.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sari Weckroth sanoo:

      “Uskon puute ei vaadi minkäänlaista aktiivista todistelua uskon puutteen kohteen puolesta.”

      -On kuitenkin sanottava, että hyvinkin usein ateistit ovat tässä kovinkin aktiivisia. Kannanotoissa Jumalan olemassaoloa vastaan.

      Tämän vuoksi uskovat saavat aivan perustellusti kysyä: miksi asia kiinnostaa/vaivaa ateistia niin paljon. Miksi sitä ei voi vain unohtaa? 🙂

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sari Weckroth sanoo:

      “Osalle uskovista tämä elämä kun ei ole mitään ilman lupausta sitä seuraavasta ikuisesta elämästä”

      -Mistä olet saanut tämän käsityksen?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Erkko Järvinen sanoo:

    Suuri kiitos Veikko Pöyhöselle ja Timo Airaksiselle rehellisestä kirjoituksesta. Luuk. 19: 40-41 “Mutta Jeesus vastasi: “Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat”. Kun Jeesus tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, hän itki sitä ja sanoi: Jospa sinäkin tänä päivänä tietäisit, mikä tuo rauhan! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi salattu”.

    Voin vakuuttautua siitä että Jumala on johdattanut asian etenemiseen. Jouduin itse kokemaan uskoontullessani kaikki väittämät, jotka koskivat Ev lut.kirkkoa. Karismaattisuuden torjuminen on ollut tähän päivään saakka kirkon linja. Minun mielestä luterilainen ei mielellään paljasta uskoaan. Meillä Suomessa olisi vahvaa odotusta terveelle karismaattisuudelle, monenlaisille armolahjoille ja rukouksille esim. sairaiden puolesta. Kirkko antaa kuvan “virastokirkosta” joka ei vaadi jäseneltään uskoa, riittää vain jäsenyys. Pääasia on että on lapsena kastettu, jolta puuttuu oleellinen kysymys uskosta, johon vain ymmärryksen omaava voi antaa vastauksen. Jeesus kastoi ne ihmiset, jotka lähtivät seuraamaan Häntä. Lapset Jeesus siunasi, Raamatun mukaan se riittää siihen hetkeen kun lapsi kasvaa opetuksessa ja ymmärryksessä.

    “Airaksinen on kunnioitettava esimerkki uskovalle kristitylle totuuden etsijästä ja innostuksesta tutkia uskontoon liittyviä kysymyksiä. Toivon, että luterilaisen kirkon piispat tarkoin tutustuisivt Airaksisen uuteen kirjaan “Jäähyväiset uskonnolle- henkisyyden puolustus (Bazar) . Kirjaa suositellaan kaikille papeille ja niille kirkon työntekijöille, joita kiinnostaa katsomuksia koskeva pohdiskelu”.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kiitos, Veikko Pöyhönen, mainiosta kirjoituksesta. Sulattelen sitä hieman ja palaan asiaan sisältöön liittyvän kommentin tai kommenttien muodossa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Uskon kokemuksellinen elementti ei ole sama asia kuin karismaattisen liikkeen parissa esiintyvät ilmiöt. Kaikki henkilökohtainen kristillisyys sisältää kokemuksellisia elementtejä. Muun muassa synninhätä ja Jumalan rauha tapaavat olla kaikkea muuta kuin pelkistettyä virastokirkollisuutta 🙂 Timo Airaksisen ajatuksia olisi syytä pohtia. Minulla tulee mieleen eräs vanhempi pastori, joka oli ollut rippileirillä isosena ja rippikoululaisem oli tullut hänen kauttaanuskoon. Leiriä johtanut pappi oli tehnyt selväksi, että jos tuollainen toistuu, isonen lähtee leiriltä kotiin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Rippileiri ei taida oikein olla kaikkein paras paikka uskoon tulolle. leirin uskonnollisessa ja turvallisessa ympäristössä on helppo tunnustaa usko, mutta koulumaailmassa syksyllä se on miltei mahdoton ja silloin lähtee sellaiseen mukaan, jota ei uskovana tekisi.

    Joidenkin mielestä yllättävää on tuo Markon kertoma, että riparilla uskoontulo on noin paheksuttava tapahtuma. Vastaavahan on hyvinkin tyypillinen suhtautumien kirkossa. Uskoontulon käsitettä jopa vastustetaan sitkeästi. Rippikoulu kuitenkin käydään, vaikka mitään henkilökohtaista Jumala uskoa ei ole. Isosnuoret voivat olla reilusti ateisteja. Eikä sekään ole mikään este olla kristillisessä opetuksessa keskeisellä paikalla. Kirkossa usko ei todellakaan ole mitenkään keskeinen asia. Tärkeintä on vain tuo, että toiminta pyörii.

    Se ei kuitenkaan sulje pois sitä mahdollisuutta , että kirkossa on uskovia, myös rippikoulussa uskoon tulleita ja niitä, jotka ovat sieltä saaneet jotain, joka on myöhemmin johtanut uskon löytymiseen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    eri kirjoittajia
    eri kirjoittajia

    YKSI KERRALLAAN -blogissa julkaistaan yksittäisiä tekstejä kirjoittajilta, joilla ei ole omaa blogia Kotimaa24:ssä. – Jos haluat kirjoittaa, ota yhteyttä ylläpitoon.