Vereslihalla ylistävä seurakunta

Miten on mahdollista, että kaikista vastuksista ja vainoista huolimatta kristinusko on yhä maailman levinnein uskonto? Tämä on ihmiskunnan menestystarina vailla vertaa. Jeesuksen ensimmäiset lähettiläät, 12 apostolia, olivat Raamatun perusteella varsin kovapäisiä miehiä – vähän niin kuin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Opetuslasten kouliminen Herran lähettiläiksi oli kenties yksi Jeesuksen suurimpia ihmetekoja. Kavaltajaa lukuun ottamatta nämä ensimmäiset lähettiläät eivät voineet elää ilman Jeesusta, he olivat valmiita jopa kuolemaan uskonsa tähden.

Kasvoiko apostoleista lopulta - nykymaailman termein - huipputiimi? Onko meistä heidän mantteleittensa perijöiksi? Mielikuva huipputiimiin kuuluvista, omavoimaisista moniosaajista istuu huonosti luterilaiseen ristin teologiaan. Oppimme mukaan Jeesuksen omat joukot saavat näyttää tämän maailman mittarein hyvinkin heikoilta, sillä juuri heikkoudessa Jumalan voima tulee täydelliseksi. Tämä on mahdollista jokaisen kirkon työntekijän tai seurakuntalainen kohdalla. Säädämmekö seurakuntamme johtamiskulttuuria niin, että aivan kaikenlaiset Jeesuksen lähetit löytävät siinä toisiaan täydentävät paikkansa? Kuinka rikkaana saa yhteinen pappeus toteutua?

Entäpä mitkä eri tekijät yhdistävät kasvaneita kristillisiä seurakuntia? Eräiden tutkimusten mukaan nämä ovat:

  • Ekklesia: Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin
  • Diakonia: Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista
  • Koinonia: Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys
  • Keerygma: Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä
  • Praksis: Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää
  • Martyria: Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään
  • Liturgia: Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa
  • Missio: Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja
  • Dynamis: Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle

(Kenneth S. Latourette, The History of the Expansion of Christianity, New York 1939-1945)

Yllä mainittuja kasvutekijöitä on menestyksekkäästi vaalittu mm. Sankta Claran seurakunnassa Tukholmassa, jonka pastorina Carl-Erik Sahlberg on palvellut. Hänen kirjastaan Kasvava seurakunta (2014) voitte halutessanne lukea lisää tästä aiheesta.

Seurakunnan pappina itsekin pitäisin mielelläni kiinni noista yhdeksästä seurakunnan kasvutekijästä. Tärkeintä ei tietenkään ole seurakunnan kasvu hinnalla millä hyvänsä. Identiteetistä kiinni pitäminen voi joskus merkitä myös hyvin hiljaista vaihetta, jopa jäsenmäärän laskua. Jotta me pysyisimme alkuperäisessä missiossamme (Mt. 28: 18-20), suomalaisen luterilaisen seurakunnan työyhteisössä vaalisin erityisesti seuraavia seikkoja:

 

1. Seurakunnan työyhteisö jakaa ilot ja surut messussa sekä messujatkoilla yhdessä vapaaehtoisten ja seurakuntalaisten kanssa

Yksikään meistä ei jaksa Jeesuksen työtoverina omin voimin. Me ihmiset tarvitsemme Jumalaa. Me tarvitsemme sekä lakia että evankeliumia. Sanan ja sakramenttien äärellä saamme uudistua, pyhittyä. Syyllisyytemme tilalle meihin virtaa rakkautta. Kun me saamme paljon anteeksi, me myös rakastamme paljon (Luuk. 7: 36-50) Messu on Jumalan kansan juhla, joka on täynnä siunausta - Jumalan läsnäoloa. Sen ravitsemina voimme olla läsnä myös lähimmäisillemme. Jumalan antamat lahjat ylittävät aistimme ja ymmärryksemme. Messun jälkeen monikaan meistä ei muista saarnaa tai mitään muutakaan. Silti koko sielu voi olla kylläinen läheisyydestä Jumalan ja lähimmäisten kanssa.

Jäsen 360 –analyysi ym. jäsenyysajattelu tuottaa merkittävää tietoa paikallisseurakuntien kontekstista – siitäkin huolimatta, että kaupallinen kieli istuu kirkon viestintään yleensä huonosti. Voisimmeko esimerkiksi jäsenetujen sijasta puhua vain Jumalan antamista lahjoista? On myös hyvä huomioida, että ihmisten suhde kirkkoon saattaa pysyä lapsenomaisena läpi elämän. Ei lapsi todellisuudessa halua saada vain kaikkea pyytämäänsä. Lapsi kaipaa sekä rakkautta että rajoja, kirkon kielellä lakia ja evankeliumia. Kirkon täytyy yhä tarjota myös sitä, mitä ihmiset eivät osaa pyytää. Ihmiset pääsääntöisesti pyytävät vähemmän kuin mitä Jumalalla on annettavana.

Millä keinoilla sunnuntai voisi olla jopa seurakunnan kaikkien työntekijöiden työpäivä edes kerran pari kuukaudessa? Onko se oikeasti mahdotonta järjestää? Tietenkin olisi hienoa, jos seurakunnan työyhteisö kokoontuisi messuun vapaapäivänäkin. Juuri messussa seurakunnan missionaarinen itseymmärrys sisäistyy ja syventyy lopulta missionaaliseksi itseymmärrykseksi, identiteettiin kuuluvaksi. Emme enää vain suorita lähetystä, vaan koko olemuksemme alkaa todistaa Kristuksesta. Mitä vahvempi identiteetti, sitä herkemmin seurakunnan työyhteisö antaa sekä työntekijöiden että seurakuntalaisten aktiivisesti täydentää Jumalan valtakunnan työtä.

 

2.Seurakunnan työyhteisö löytää hyvän yhteishengen rukouksessa, joka muovaa syvimpiä asenteita ja antaa suojakilven vahingon kiertämistä vastaan

Seurakunnan työyhteisön kannattaa aloittaa jokainen päivä pyytäen, että Pyhä Henki täyttäisi kaikki työntekijät ja että Henkensä kautta itse Kristus voisi rukoilla heissä. Pyhän Hengen vaikuttama rukous avaa ihmisen sydämen ja muovaa hänen syvimpiäkin asenteitaan hyväntahtoisiksi – niitä asenteita, joita ihmisviisaudesta syntyneillä johtamiskikoilla on vaikeaa muovata. Pyhästä Hengen vaikuttama rukous voi olla hyvinkin yksinkertaista (Luuk. 18: 9-14). Tällainen rukous vapauttaa energiaa Jumalan tahdon vastaisista asioista (riitely tms.) ja ohjaa rukoilijaa Jumalan tahdon etsimiseen. Juuri Pyhän Hengen antamalla voimalla me rukoilemme: Tapahtukoon sinun tahtosi. Jos kaikki rukoilevat ennen kaikkea Jumalan tahdon toteutumista, ihmisten keskinäiset kompromissitkin syntyvät työpäivän mittaan helpommin. Rukouksessa työntekijät oppivat tuntemaan toisensa ja myös luottamaan toisiinsa paremmin. Jos joku loukkaakin, rukouksen suojakilpi antaa voiman antaa anteeksi ja näin pysäyttää vahingon kiertämisen.

Millä toimenpiteillä rukous voisi läpäistä kaiken seurakunnan toiminnan? Onko syytä luoda oma työmuoto ”rukoustyö” rukouksen juurruttamiseksi? Seurakunnan työyhteisön kannattaa sopia viikoittainen henkilökunnan oma rukoushetki. Monissa seurakunnissa on myös koulutettu tehtävään soveltuvia maallikkoja rukouspalvelijoiksi. Messun tai jonkin muun seurakuntatilaisuuden jälkeen tai vaikkapa jalkauduttaessa kaupungilla ihmisille on tarjottu rukouspalvelua. Kuka tahansa on voinut pyytää esirukousta itsensä ja rakkaittensa puolesta tai pyytää yksinkertaisesti vain siunausta.

 

3.Seurakunnan työyhteisö edistää ja ohjaa yhteisen pappeuden toteutumista

Jokainen seurakunnan jäsen on kasteessa vihitty yhteiseen pappeuteen (1. Piet. 2:5, 9; Ilm. 1:6). Jokainen kastettu osallistuu Kristuksen ylimmäiseen pappeuteen. Siihen kuuluu uhrautuminen, palvelu, Kristuksen esimerkin mukaisesti. Kaikki kastetut on kutsuttu Kristuksen todistajiksi.

Messuun säännöllisesti kokoontuvassa seurakunnan työyhteisössä jäykkä työntekijälähtöisyys ja virkahierarkia jäävät vähitellen taka-alalle. Niiden sijasta yhteinen pappeus alkaa tulla todeksi aina vain rikkaammin. Seurakunnan työyhteisö alkaa nähdä vapaaehtoistoiminnan ohjaamisen yhteisenä vastuuna ja mahdollisuutena. Iällä, sukupuolella, kansallisuudella tai vaikkapa varallisuudella ei ole merkitystä. Kaikki toivotetaan lämpimästi tervetulleeksi Jumalan valtakunnan työhön!

Jumala tahtoisi pelastaa koko maailman (Joh. 3: 16-17). Jumala voi suvereenisti pelastaa kurjimmankin ihmisen joko suoraan tai kirkon rakenteiden kautta. Yhteinen pappeus leviää ja muovautuu kontekstissa kirkon erityistä virkaa herkemmin. Siksi juuri yhteisen pappeuden merkitys ihmisten tavoittamisessa ja osallistamisessa on hyvin suuri.

Millaisella asenteella seurakunnan työyhteisön on sitten hyvä ohjata kaikkea vapaaehtoistoimintaa? Jumalalta apua rukoillen ja mahdollisimman paljon tilaa antaen. Vapaaehtoisten kanssa toimiessaan työyhteisö oppii, että vaikkapa messu voidaan toimittaa hyvin monella eri tavalla. Ja hyvä niin – onhan ihmislapsen elämä muutenkin usein improvisointia. Kun kaikki kääntävät katseensa Kristukseen, keskeistä ei enää ole, kuka tekee, vaan se, että tehtävät tulevat tehdyksi. Kaikesta kannetaan vastuu yhdessä. Mikään armolahja ei ole liian pieni. Toisiaan armahtavat ja rakastavat Jeesuksen lähettiläät jaksavat kylvää silloinkin, kun sadon korjaavat vasta tulevat sukupolvet. Lähetystä toteuttaessaan kirkko osallistuu Kolmiyhteisen Jumalan toimintaan tässä maailmassa.

 

4.Seurakunnan työyhteisö muistaa olevansa aina rikas

Jäsenkadon ja hupenevien varojen kanssa kamppaileva kirkko helposti tähyilee lisää kirkollisveroa maksavia, varakkaita jäseniä. Merkillistä kyllä, alusta saakka kaikkein köyhimmät jäsenet ovat usein olleet kaikkein anteliaimpia (Luuk. 21: 1-4). Tästä mieleeni nousee aina suomalaissyntyinen siirtolaisnainen Kanadassa, jonka ohuet sukkahousut näyttivät kaiken parsimisen jälkeen jo maailman kartalta. Hän parsi kertakäyttösukkikset lukuisia kertoja, jotta hän pystyi antamaan kymmenykset kotiseurakunnalleen – olihan se ollut hänen turvansa vuosikymmenet.

Taloudellisin mittarein monet paikallisseurakunnan jäsenet voivat olla varattomia ja heikkoja, lähinnä seurakunnan kustannuksia lisääviä. Jumalan valtakunnan mittarein juuri he saattavat kuitenkin olla paikallisseurakunnan mission ytimessä. Heidän ainoa aarteensa on Jeesus. He saavat kaiken voimansa Sanasta ja sakramenteista (Luuk. 14 :16-24). He ovat tyhjiä kaikesta maallisesta ja siksi lähtevät alttarilta tehtäviinsä täynnä Pyhää Henkeä.

Millä tavalla seurakunnan työyhteisö voi turvata työn edellytykset myös tulevaisuudessa? Pitämällä kiinni sekä lähetyksestä että diakoniatyöstä. Arvioimalla kokonaisuutta ennen kaikkea heikoimman silmin. Keskittymällä siihen perustyöhön, jota mikään muu taho ei tee. Kehittämällä paikallista varainhankintaa. Antamalla lahjoittajille suoria ja motivoivia mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, mihin heidän lahjoituksiaan käytetään (viikoittaiset ilmaiset soppatykkitarjoilut, yhteiset matkat ulkomaan kohteisiin jne.).  Ennen kaikkea rukoilemalla, että Jeesus pysyisi seurakunnan suurimpana aarteena joka hetki.

 

5.Seurakunnan työyhteisölle mikään inhimillinen ei ole vierasta, mutta ennen kaikkea se haluaa nähdä Jumalan

Kirkon missionaalinen itseymmärrys johtaa siihen, ettei kirkon työ voi olla vain työroolin vetämistä tai tiettyjen tehtävien tekemistä. Olisi toivottavaa, että seurakunnan työyhteisön persoonat olisivat samoja sekä messussa että arjessa. Jokaisella on toki yksityisyytensä. Haavoja ei kuitenkaan kannata täysin peittää, sillä juuri niissä Kristus näyttää uudistavan voimansa.

Millä tavalla seurakunnan työyhteisön kannattaa toteuttaa strateginen työskentely? Jos prosessin suunnittelijat ja toteuttajat eivät itse koe tarvitsevansa Jeesusta, viisaimmaltakin vedolta putoaa pohja. Ei riitä, että osallistetaan koko seurakunta. Ei riitä, että tämä palautehakuinen prosessi syvenee vuosikausia. Ei riitä lottovoittokaan. Kaiken perustana on yksin Jeesus Kristus (1. Kor. 3: 11).

Pyhän Hengen varustamat Jeesuksen lähetit pyrkivät avoimuuteen, totuudellisuuteen, rohkeaan todistamiseen (Luuk.12: 1-11).  Kirkko jäsenineen on Kristuksen ruumis tässä maailmassa. Tämä ruumis voi haavoittua vielä lukuisia kertoja ennen kuin Kristus tulee takaisin ja Jumalan iankaikkinen valtakunta toteutuu lopullisesti. Jos kaikista missionaalisista seurakunnista jätettäisiin jäljelle niiden yhteiset nimittäjät, mitä jäisi jäljelle?

Pohdinnan summana näen edessäni vision ”vereslihalla ylistävästä seurakunnasta” (se sulakoon osaksi yhteistä visiota). Jumalan voima tulee täydelliseksi juuri heikkoudessamme, haavoissamme. Paikallisseurakunnan missionaarinen itseymmärrys voi Jumalan armosta syventyä missionaaliseksi itseymmärrykseksi. Kasvuun suostuvan seurakunnan tie on täynnä paradokseja, ankarinta mahdollista kipua ja suurinta mahdollista iloa. Onneksi tämä ajallinen vaelluksemme voi olla viime kädessä kotimatkaa takaisin Luojamme luokse. Tämä toivo saa ainakin minut ylistämään Jumalaa – silloinkin kun vaellan vereslihalla.

Profeetta Jesajan sanoin:

Riemukas kotiinpaluu

Iloiten te saatte lähteä matkaan,
ja onnellisesti te pääsette perille.
Vuoret ja kukkulat riemuitsevat teidän edessänne,
ja kaikki metsän puut taputtavat käsiään.
Orjantappuran paikalle nousee sypressi ja piikkipensaan paikalle myrtti.

Tämä tapahtuu Herran nimen kunniaksi ja on ikuinen merkki, joka ei koskaan katoa.

(Jes. 55: 12-13)

 

 

 

Tämä blogikirjoitus ei ole tieteellinen puheenvuoro, vaan se on kirjoitettu keskustelun herättämiseksi. Kaikki palaute on lämpimästi tervetullutta!

6 kommenttia

  • Seppo Heinola sanoo:

    Mietipä miten kristinusko iskostettiin esim. Amerikan alkuasukkaisiin?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sari Kuirinlahti sanoo:

    Kiitos kommentista. Olen toki sitä miettinyt ja montaa muutakin asiaa kirkkohistoriassa kavahtanut. Uskon, että täysin Jumalan tahdon mukaista lähetystä ei ole ollut eikä tule olemaan niin kauan kuin me ihmiset olemme siinä välikappaleina. Silti Jeesus kutsuu meitä työtovereikseen. Varustakoon Hän meitä Hengellään lupaustensa mukaisesti.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • On ilo kuulla, että siellä Rovaniemen seurakunnassa (siellähän minäkin jonkinlaisena “rauhan häiritsijänä” touhusin joskus 60-luvulla) puhaltelevat noin raikkaat kevättuulet!

    Täällä etelässä, jossain “Jumalan selän takana” näyttävät kaikki puurot ja vellit hengellisissäkin asioissa olevan kovasti sekaisin, jostain syystä.

    Siunausta ja terveisiä!

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Sari Kuirinlahti sanoo:

      Kiitos kommentista!

      Hienoa, että olet joskus ollut täälläkin! Tule vain käymään ja juttusille, kun ehdit!

      Rovaniemen seurakunnassa työyhteisöäkin hiova rukoustyö on tehnyt minuunkin syvän vaikutuksen. Sen kehittämisessä keskeinen rooli on ollut viime jouluna eläkkeelle siirtyneellä lähetyssihteeri ja rukoustyön koordinaattori Liisa Alanteella. En siis itse ole suinkaan ollut käynnistämässä sitä kaikkea, mihin viittaan kirjoituksessani. Minua vain kiinnostaa kehittää seurakuntatyötä ja luonnostaan rakentelen mielessäni vaihtoehtoisia toimintamalleja. Mielelläni tukisin havainnoillani muitakin seurakuntia, jos mahdollista. Kirjoitin blogikirjoitukseni keskustelun avauksena. Palautteen ja kysymyksien avulla kehittelen tätä materiaalia eteenpäin.

      Rovaniemen seurakunnassa on runsaasti perustyötä, mikä rajaa resurssejamme kehittämistyöhön. Vasta valmistuneiden pappien kannattaisi tulla tänne joksikin aikaa harjaantumaan perustyössä. Se antaa hyvän pohjan tarttua myös muihin tehtäviin.

      Itse haen parhaillaan takaisin Helsinkiin töihin. Siellä puurojen ja vellien seassa on ajallinen kotimme 🙂

      Voimia ja siunausta omaan sarkaasi Jumalan viljavainioilla!

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kiitos vastauksesta!

    ” Minua vain kiinnostaa kehittää seurakuntatyötä ja luonnostaan rakentelen mielessäni vaihtoehtoisia toimintamalleja. Mielelläni tukisin havainnoillani muitakin seurakuntia, jos mahdollista.”

    Blogissasi esittämäsi havainnot ja materiaali olisivat kyllä paikallaan saada levitettyä rikastuttamaan muitakin ja varsinkin näitä etelän lut. seurakuntia!

    Vahinko vain Rovaniemen seurakunnalle, kun olet muuttamassa tänne etelän “tuppukyliin! Eipä siti, kyllä täällä jos missä tarvitaan hengellisen elämän koordinoinnissa uusia raikkaita tuulia.

    Tuo Sinun näpeissäsi oleva “pirun keuhkot”, kuten sitä ennen kutsuttiin, sopii hyvin papinkin työvälineenksi. Minulla oli aikoinaan siellä pieni shirmakka, jolla opin jopa soittamaan muutamia lauluja. Piano minulla silloin pysyi paremmin näpeissä, nykyään vanhalla ukolla pakkaa kaventumaan sekin entisen konekirjoittajan tasolle: kaksi hakee, kahdeksan lepää!

    Terveisiä Ilmo Pulkamolle ja muillekin tutuille, jotka kenties vielä muistavat. Ilmon kanssa kuljin mukana kanttorin tehtävissä ja joskus seuroissa ja yhteistoiminta “pelasi” hyvin! Tosin Ilmo joskus vihjaisi, että vauhtia voisi olla hieman vähemmänkin.

    Terveisiä ja siunausta johdatukseen!

    Reino Marjakangas

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sari Kuirinlahti sanoo:

    Hei, Reino!

    Kiitos rohkaisevista sanoistasi! Saapa nähdä, saanko vielä työpaikan etelästä. Irtisanoin virkani Hgin tuomiokirkkoseurakunnassa joitakin vuosia sitten siinä uskossa, että pääkaupunkiseudulle pääsee aina takaisin. Nykyinen työllisyystilanne on yllättänyt minutkin.

    Oli mukavaa kuulla yhteisestä työhistoriastasi mm. Ilmon kanssa. Ilmo itse asiassa yhä tekee töitä, vaikka 80v. etappikin on jo ohitettu! Kerron terveisesi!

    Äläkä huoli – kangistuvat ne sormet joskus minullakin. Luotan, että niinä hetkinä tulkinta vain syvenee 🙂

    Ilahduttavaa elämää Kristuksessa!

    Siunauksin,

    Sari

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Sari Kuirinlahti
    Sari Kuirinlahti

    Äiti. Vaimo. Salpausselän seurakunnan kirkkoherra. Mottoni on: Joka kirkossa nauraa, se parhaiten nauraa! Kristinuskon päämääränä oleva ikuinen ilo saa näkyä ja kuulua jo ajallisen elämämme aikana. Aika ajoin jokin kolahtaa minuun niin, että sielussa lyö kipinää. Olen siis Jumalan armosta myös kipinöitsijä ja bloggaan näistä uskon kipinöistä.