Vihdoinkin teologiaa!

Kiitos Jyri Komulaiselle hyvästä keskustelun avauksesta. Tahdon jatkaa keskustelua. Kysymys missiosta ja identiteetistä on aivan keskeinen. Siihen on kuitenkin mielestäni syytä liittää laajempi perspektiivi. Pietismin ”ohjelman” toteaminen anakronistiseksi on sikäli itsessään anakronismi, koska pietismi ei luonut tyhjästä omia tulokulmiaan vaan ne ovat osa pidempää kristinuskon historiaa eivätkä kiinnity pelkästään luterilaisen yhtenäiskulttuurin aikaan. Jo Johanneksen evankeliumin painotuksissa näkyy selvästi dualistinen jaottelu maailma – me, valo – pimeys jne. Jeesuksen sanat fariseuksille luovat myös jyrkän rajalinjan: »Te ette tunne minua ettekä Isääni. Jos tuntisitte minut, tuntisitte myös Isäni.» Kun Jeesus näin asettaa kyseenalaiseksi vallitsevan käsityksen hurskaudesta ja Jumala – uskosta, hän rajaa fariseukset Jumalan valtakunnan ulkopuolelle, ellei muutosta tapahdu. ’Me’ - ’maailma’ välillä rajanveto on vahva, samoin välillä ’todellinen Jumalan kansa’ - ’vakiintunut uskonnon muoto’. Luther puolestaan kuvaa, kuinka on olemassa todellinen Kristuksen seuraajien joukko, joka ei ole yhtenevä nimellisesti kristittyjen kanssa. Hänelle tuon rajalinjan näkymättömyys oli oleellista, mikä muodostaa vastakohdan sille, että rajalinja pyritään tekemään näkyväksi ja selväksi.

Pietismin luoma ”ongelma” on Komulaisen kuvaamalla tavalla minustakin sen mahdollisessa kehittymisessä sisäänpäin kääntyneeksi, tietyn uskontulkinnan ja moraalin vartiointiliikkeeksi.  Toisaalta ”liberaalia” uskon ja moraalin tulkintaa kannattava joukko saattaa aivan samalla tavalla katsoa itsensä varsinaiseksi ”kirkoksi” ja rajata siitä ulos herätysliikeväen tai konservatiivista näkemystä edustavat uskon turmelijoina ja kirkon varastajina. Olen samaa mieltä Komulaisen kanssa, ettei olekaan kyse vain pietismistä vaan identiteetistä, vai pitäisikö sanoa: oman joukon profiilin nostamisesta muiden yläpuolelle. Moniääninen kirkko on realismia, mutta sen ei tarvitsisi tarkoittaa jakautumista ja vastakkainasettelua. Toisaalta: vastakkaisia mielipiteitä on ollut halki historian eikä tilanne ole mitenkään uusi. Olisiko tärkeintä pyrkiä jatkuvasti perusteiden esittämiseen ja myös kriittiseen itsearviointiin? Historian valossa kirkko tarvitsee sekä konservatiivisuutta että uudistumista ja kontekstuaalisuutta.

Mission ja identiteetin mielekäs yhteen liittyminen tapahtuu kaiketi parhaiten siellä, missä missio luo toimivan ja uskottavan kuvan kirkosta sekä kirkkoa ulkopuolelta että sisäpuolelta katsoville. Identiteettiä ei silloin vaalita vaan se muodostuu missiosta. Nykyisen tilanteen ongelma on siinä, että varsinainen missio jää kädenväännön taakse. Itse kuviteltu identiteetti on kovin kaukana siitä, miten kirkko näyttäytyy ulospäin. Kriisiseurakunnissa työskentely on tuonut esiin selvästi sen, kuinka kuva kirkosta ja seurakunnasta piirtyy jo yhden viranhaltijan hyvästä tai huonosta toiminnasta. Siitä se yleistyy kuvaksi koko kirkosta. Tästä syystä on aktiivisesti tultava hyvällä tavalla näkyväksi eikä vain passiivisesti varottava virheitä. Siihen näkyväksi tulemiseen täytyy liittyä ydinsanoman – eli mission lähtökohdan, jotta ei huseerata kaikkialla ja sohita joka suuntaan.

Paikallisseurakunnassa nämä herätysliike ja konservatiivi - liberaali identiteetit menevät joskus hyvällä tavalla sekaisin ja tilanne voi olla paljon parempi kuin kokonaiskirkon tasolla tai median luoman kuvan perusteella voisi luulla. Itse olen iloinnut, kuinka samassa joukossa laulavat niin evankeliset, körtit, uusheräys lestadiolaiset ja viidesläiset kuin nekin, jotka eivät kuulu mihinkään ryhmittymään. Kun yhteisöä luodaan paikallistasolla toimimalla ja kokoontumalla, identiteetit liudentuvat ja joukkoon mahtuvat nekin, jotka eivät ole pietismistä ja herätysliikkeistä kuulleetkaan. Missio voi muodostua naapuriavusta, kyydistä lauluiltaan tai kolehtiin osallistumisesta. Suuri osa haluaisi myös pysyä vastakkainasettelun ulkopuolella.

9 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Antti : ” Itse kuviteltu identiteetti on kovin kaukana siitä, miten kirkko näyttäytyy ulospäin.”

    Tuossa tuo kirkon perusongelma on aika selvästi ilmaistu. Eräs pappi pähkäili sitä miten monilla on käsitys siitä, että papit on sellaisia pönisiöitä. Hän yritti kovasti puolustautua sitä väitettä vastaan. Eikä mitenkään voinut käsittää, että kuva olisi oikea. Papin työ kun on hyvin elämän läheistä oikeasti.

    Tuo vuodatus jäi vahvasti mieleeni ja kun olen kuunnellut sillä korvalla niitä, jotka eivät kirkossa käy, niin näkemys on yllättävän monella. Olisiko yhtenä syynä se, että saarnapönttöön kiipeämällä pappi nousee samalla muun kansan yläpuolelle pönttöön pönisemään. Myös meihin kirkossa kävijöin suhtaudutaan hurskastelijoina, jotka käymme kirkossa näyttämässä omaan hurskautta ja pisteitä keräämässä. Jostakinhan tämänkaltaiset mieli- kuvat tulee. Näiden mielikuvien kieltäminen ja niitä vastaan taistelu taitaa vain vahvistaa niitä kirkkoon kuuluvia näköaloja, joita ihmisillä on.

    Korjausta mielikuviin ei kai ole tulossa, jollei yhteistä missiota löydy. Papit tuskin kykenevät sitä muuttamaan, mutta ehkä me tavalliset tallaajat sittenkin voimme ottaa asian omaksemme ja ryhtyä vaikuttamaan kirkon imagoon. Meillä kun on vapaus alkaa toimia toisin ja me kykenemme yhdessä luomaan kaikille yhteisiä tavoitteita. Siihen tarvitsisimme hiukan pappienkin tukea, mutta sekin on kovin hankalaa monissa seurakunnissa. Meillä tosin ei ole sitä ongelmaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Kiitos Antille hyvästä jatkosta hyvään keskustelun avaukseen! En juuri muuta voi tai halua sanoa heti äkikseltään ennen kuin opiskelen tarkemmin. Enemmän katutason kuin akateemisena teologina kun pitää anakronismi-sanaakin miettiä vähän pitempään senkin jälkeen kun on sankirjaa tutkinut:)

    Hyvää keskustelua ja palaan asiaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Saisi nyt kyllä ensin Jyri sanoa selkokielellä mitä tarkoittaa pietismin ohjelman anakronistisuus ja sitten Antti että mitä tarkoittaa tämän anakronismi-luonnehdinnan sanominen anakronistiseksi. Puhutaan sentään pietismistäkin, jonka tavallinen kadun tarkoitan kirkkokadun mieskin ymmärtää – joko joksikin hyväksi tai joksikin pahaksi.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • antti Yli-Opas sanoo:

    Anakronistisuus liittyy siihen, että jokin asia on syntynyt tietyssä ajankohdassa ja historian tilanteessa ja siksi sitä ei voi sellaisenaan siirtää toiselle aikakaudelle. Jos sitä koettaa tehdä, kyseessä on anakronismi. Toisaalta monet ilmiöt, kuten pietismi, eivät edusta vain oman aikansa tulkintaa vaan liittyvät pidempään kristillisen tradition kulkuun.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Uusimmassa saksalaisessa pietismin tutkimuksessa ei tehdä jyrkkää eroa luterilaisen puhdasoppisuuden ja pietismin välillä (vaikka eroja on). Pikemminkin pietismi nähdään käytännölliseksi toimintaohjelmaksi, joka pyrki soveltamaan luterilaista uskonoppia käytäntöön. Eletään usko todeksi. Vanhat suomalaiset herätysliikkeet taas ovat suuressa määrin palautuneet 1800-luvun alkupuoliskon todellisuuteen, jossa luterilainen puhdasoppisuus sulautui pietismin. Yhtäältä oltiin Raamattu- ja oppikysymyksissä konservatiiveja, mutta toisaalta edistettiin yhteiskunnallisia uudistuksia kuten koulutusta, kansalaiskuntoa ja moderneja työmuotoja (lähetys, sisälähetys).

    Komulainen on aivan oikeassa siinä, että herätyskristillisyys yli 90 prosentin kansankirkossa toimi eri tavoin ja edellytyksin kuin nykyisessä hajoavan kansankirkon ja pirstaleisen uskon todellisuudessa. Mutta itse näen kyllä niin, että nimenomaan STI:n ympärille ja omana itsenään pysyttelevä vanhoillislestadiolaisuuskin osin sekä LHPK omana kirkkokuntanaan jatkavat tosiasiallisesti perinteisen luterilaisuuden uskontraditiota maassamme!

    Komulainen esitti papiston synodaalikirjaan kirjoittamassaan artikkelissa jokin vuosi sitten, että hindulaisuudestakin löytyisi “yksin armosta” -tyyppinen ratkaisu sekä kritisoi luterilaista uskonpuhdistusta liian kapeaan 500 vuotta sitten vallinneeseen länsieurooppalaiseen tilanteeseen rajoittamisesta. En tietenkään vastusta globaaleja näkökulmia ja kokonaisvaltaista kristillisyyttä. Mutta konservatiivisesta näkökulmasta käsin tällaiset näkemykset merkitsevät tietenkin sitä, että ihmisten pelastumiseen tähtäävä lähetystyö – pietismin lempilapsi – on jokseenkin tarpeetonta. Samalla uskonpuhdistuksen keskeiset löydöt: yksin uskosta ja yksin armosta irtautuvat pääasiasta eli Kristuksesta, Raamatusta sekä ns. omakohtaisesta uskosta. Yksin armosta jää tyhjäksi ilman Raamatun Kristusta ja yksin uskosta yhtä tyhjäksi, jos uskolla ei ole sisältöä.

    Mielestäni voidaan myös sanoa, että kirkon sisäisenä uudistusliikkeenä pietismi on suuri siunaus, koska se kanavoi omakohtaisen uskon löytäneet osaksi kirkon suurempaa kokonaisuutta. Viisi herätysliikettä on parempi asia kuin viisi pientä vapaakirkkoa. Voi tosin olla, että juuri tähän suuntaan lopulta päädytään. (?)

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Kiitos Antille suomennoksesta. Nyt menee jo melko lujaa; odotinkin että Marko sanoo asiasta jotakin. En kuitenkaan nyt lähde hänen kyytiinsä, koska minua kiinnostaa se mitä itse blogissa Antilla on sanottavaa. Mitä esimerkiksi tarkoittaa että ”Nykyisen tilanteen ongelma on siinä, että varsinainen missio jää kädenväännön taakse”? Siis että varsinainen missio jää kädenväännön taakse, onko se sama kuin kädenväännön aiheeksi? Ja millaisen väännön?

    Toiseksi haluaisin kuulla Antilta mitä hän tarkoittaa sanoessaan että ”Mission ja identiteetin mielekäs yhteen liittyminen tapahtuu kaiketi parhaiten siellä, missä missio luo toimivan ja uskottavan kuvan kirkosta sekä kirkkoa ulkopuolelta että sisäpuolelta katsoville”. Tarkoittaako se samaa kuin toive ”kirkko olkoon kirkko” vai jotain aivan muuta? Tai mitä ajattelet ydinsanomalla eili ”mission lähtökohdalla”?

    Jyriltä tekee mieli kysyä, kun puhut esseessäsi siitä pinttyneestä ajatuksesta että ”ensisijaista on vanhurskauttava usko ja sitä ikäänkuin seuraa toissijaisena sovelluksena lähimmäisen auttaminen”, että eikö edesmennyt Tuomo Mannermaa antanut asiaan aivan kotimaisen tutkimuksen vastauksen: itse uskossa Kristus on läsnä ja siksi ei ole oikein puhua ensisijaisuudesta ja toissijaisuudesta?

    Komulainen sanoo nyt esseessään hienolla tavalla sen miten ”Jumalan valtakunta kytkeytyy jollain mystisellä tavalla vähäväkisten vapautukseen”. Voisitko Jyri vain vielä vääntää rautalangesta, miten ”Kristus on läsnä kaikista köyhimmissä”? Onko sille olemassa muuta ilmaisua? Onko Krisuksen läsnäolo kaikkein köyhimmissä samanlaista vai erilaista kuin mitä se on kaikissa avun tarvitsijoissa?

    Kun yritin 20 vuotta sitten olin suostuttelemassa lähetysjärjestöjä – en varsinaisessti edes ekumeenisen vaan – Luterilaisen Maailmanliiton piirissä löytyneen kokonaisvaltaisen lähetysnäkemyksen taakse, huomasin sen ylivoimaiseksi ”pietistisimpien” järjestöjen kohdalla. Jyrin mukaan sellaiseen jo ”useimmat paperilla sitoutuvat”, näkemykseni mukaan siis vieläkään eivät kaikki ilman omia tärkeitä reunahuomautuksia.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Vastaanpa vielä itselleni. Tuli mieleen että voisiko käyhistä puhuen soveltaa Jeesuksen sanoja: Joka ottaa luokseen yhden näistä pienimmistä – tai köyhimmistä? – hän ottaa luokseen Minut??

      Ymmrärrän että viisas pitäytyy akateemisen teologisen keskustelun rajoissa. Minähän olen jo aikoja sitten osoittanut epäviisauteni, kun olen luopunut toivosta että kirkkomme voisi olla missionaarinen. Identiteettinen se voi olla. Paikallisseurakunnassa näen vielä mahdollisuuden.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Seppo Heinola sanoo:

      Tulee muistaa että sekä käsite ‘pieni’ (קָטָן katan) että käsite ‘köyhä’ (ani, ebion) olivat essealaisten itsenimitykisiä….

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Tässä on syytä nyt huomata, että tuo käsitepari usko ja teot kuuluvat erottamattomasti yhteen, mutta niiden välinen looginen järjestys ja painoarvo ovat myös tärkeitä. Mitä se hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman, mutta saa sielulleen ikuisen vahingon? Ja sitten seuraa Jaakobin kirjeen tärkeä muistutus: aineellista apua ei saa sivuuttaa. Jos nämä näkökulmat eivät ole selkeästi esillä, lähetystyö ei eroa mitenkään kehitysavusta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    antti Yli-Opas

    Syntynyt Kurikassa, papiksi 1989, teologian tohtori, organisaatiokonsultti, retriitin ohjaaja, parisuhde- ja perhetyöhön erikoistunut, 3 aikuista lasta ja ihana vaimo. Harrastan monipuolisesti eri liikuntalajeja ja viihdyn luonnossa. Musisoin ja laulan. Virkapaikat Sipoo, Porvoo, Ruotsinpyhtää , nyt Laihian vt. kirkkoherra.

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit