Vihreän kullan maa

Viimevuosituhannella oli vielä intoa ja kuntoa lomailuun. Tulihan sitä sitten lomailtua Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassakin. Afrikasta löysimme vihreän kullaan maan. Yleensä Suomea on nimitetty sillä nimellä, mutta se on saanut nyt uuden sisällön. Vierailimme hyvämaineisessa ja liberaalissa maassa, joka oli ihan hyvä matkakohden, pienin poikkeuksin. Ystäväpariskunnan rouva päätti ostaa kaulaansa koristamaan kultaketjun. Toimi suoritettiin harkiten ja riskit minimoiden eli suunnistettiin kultasepänliikkeeseen. Ei siis tartuttu mihinkään katukaupustelijan syöttiin. Eräänä päivänä syntyi outo ilmiö. Ilmasto nosti hikeä pintaan ihan ponnistelematta ja samalla toi näkyville ketjun muotoisen vihreän koristuksen iholle.

Mies sai toisenlaista kohtelua. Kengänkiillottaja tarjosi auliisti ja parhaaseen hintaan palveluaan. Ehkä yhteisymmärrys ei ollut ihan saumaton, kun kohta selvisi, että hinta koski vain yhtä kenkää ja toinen tarvitsi uuden maksun. Näissä kahdessa asiassa paljastuu syntiinlankeemuksen koko kirjo siinä mielessä, että oma lyhytaikainen etu menee kaiken edelle. Maa, joka voisi saada turismista hyvää lisäansiota, kokee karua mainontaa, joka voi levitä ja pilata koko bisneksen. Näin miettien koin kuitenkin ahaa-elämyksen. Turistin rahat tuovat mukanaan toista valuuttaa, joka tuo turmelusta uskonnollisperäiseen valtioon.

Niinpä se viimeinen kevät-villitys on kai alkanut torjua maan uskonnon perustaa horjuttavaa toimintaa. Kun katselee kantaväestön pukeutumista ja vertaa sitä turistien mallinnukseen, niin se vaikuttaa pitkällä aikavälillä varmasti kahdenlaisia ajatuksia. Joko niin, että toiminta koetaan uhkana kansan moraalille tai sitten herkkupöytänä, joka katetaan ihan ilmaiseksi silmien eteen. Kysymys kuuluu: Kumpi painaa vaakakupissa enemmän? Turistien rahat/uskonnollinen moraali?

Olemmeko me täällä pohjolassa sitten moraalisempia? Emme myy liikkeestä vihreää kultaa emmekä kenkiä lankatessa syyllisty kiristykseen. Eiköhän sama perintö vaivaa myös täällä, joka laittaa oman edun ensimmäiseksi. Mieleeni nousee vuodelta 1966 episodi kaakkoisessa kolkassa tapaus, joka koski kipeästi. Opiskelin Kanta-Aliupseerikoulussa sen talven -1965-66. Minulla oli Simca tonni, josta sanottiin: Korjaamoiden onni! Hyvänkulkuinen peli ei siinä mitään. Siitä paloi kytkin jonkin jutun seurauksena ja jouduin turvautumaan paikalliseen korjaamoon. Lasku oli silloisen kersantin kuukausipalkan suuruinen. Minulle kerrottiin, että kaikkea on uusittu ja vauhtipyöräkin on sorvattu sileäksi. Kun sitten ajelin muutaman viikon, niin se kytkin alkoi luistaa. Hyvän ystäväni kanssa sitten otimme ja tutkimme asian. Siinä remontissa oli siis vaihdettu kytkinlevy, edes pilalle palanutta paineasetelmaa ei ollut vaihdettu. No, me korjasimme asian ja homma pelitti taas.

Tästähän varmaan monen mielestä olisi pitänyt nostaa metakka, mutta todistusaineisto ei ehkä olisi riittänyt. Olin lukenut Raamatusta seuraavan lauseen: Parempi on kärsiä kuin tehdä vääryyttä! Matalalla itsetunnolla on tietysti masokistisesti helpompi noudattaa tuota periaatetta. En kuitenkaan ole huomannut, että Raamatun periaatteen noudattaminen toisi onnettomuutta elämään. Elämmekö mekin tänään vihreän kullan maassa?

Kirjoittaja

Lauri Lahtinen
Lauri Lahtinen

Eläkeläinen laivastosta. Vanheneva ukko, joka tarkkailee elämää. Pakosta mukaan tulee henkilöhistoria. Sen takia kaikki nykyaikainen ei vaikuta aina kovin viisaalta. Vaikka maailma on nuorten ja keski-ikäisten, saamme kai me vanhatkin inistä vähän välillä. Toimin nykyisin Agape-koti ry:ssä.

Kirjoittajan viimeisimmät blogit

Kirjoittajan luetuimmat blogit

Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit