Viipurin hiippakunta, sota ja siirtoseurakunnat 1939-1949

[Jaakko Ripatti] Hiukan yli 75 vuotta sitten Paasikiven johtama valtuuskunta pysähtyi Viipurin rautatieasemalle matkallaan Moskovaan aloittaakseen keskustelut ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä”. Kysymys oli – siitä lähdettiin - Suomen alistamisesta Neuvostoliiton hallintaan. Epäselväksi jäi, millä tavalla tämä tapahtuisi. Viipurissa ei jäänyt epäselväksi, mitä Kannaksella asiasta ajateltiin: ”Kuullos pyhä vala kallis Suomenmaa/Sinuun koskea ei väkivalta saa”. Paasikivi totesi junassa matkatovereilleen, että he kyllä pärjäisivät, jos Moskovassa selvittäisiin laulamalla.

Lokakuun kymmenentenä useita reserviläisluokkia kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin ja sisäasiainministeriön määräyksestä alettiin tyhjentää vapaaehtoista tietä eräitä vaarallisia alueita Kannaksella. Loka-marraskuussa lähti Viipurista evakkoon 25 000 henkeä, muualta Kannakselta 15 000 ja Raja-Karjalasta 5000 asukasta. Sakkolan kirkkoherranpappilan pihalle rakennettiin konekivääripesäkettä ja Kuolemajärven pappilan puutarhan läpi vedettiin Mannerheim-linjaa. Kannaksen seurakuntien jumalanpalveluksissa näkyi vieraita kasvoja. Tunnollisimmat rajaseurakuntien kirkkoherrat tottelivat tuomiokapitulin määräystä ja lähettivät vanhimmat kirkonkirjansa turvaan Vaasan maakunta-arkistoon, kaiken varalta. Koulut suljettiin ja asuntojen ikkunat vuorattiin pimennysverhoin.

Outo helpotuksen tunne valtasi Suomen, kun neuvottelut Moskovassa marraskuun puolivälissä päättyivät: Naapuri varmaan koetteli suomalaisten hermoja, ja siinä kaikki! Tästä seurasi, että koulujen ovet avattiin uudelleen ja evakkoväki alkoi palata kotiin kyllästyneenä majoitukseen sukulaisissa. Laatokan rannalla Metsäpirtin seurakunnassa vallitsi sunnuntairauha. Sieltä lähti tuomiokapitulille anomus kirkonkirjojen siirtämiseksi Vaasasta takaisin Metsäpirttiin. Tuomiokapituli ilmoitti istunnostaan 30.11.1939 (!), että siirtotoimiin oli jo ryhdytty. Nyt tiedämme, että puna-armeijan lentokoneet olivat siinä vaiheessa jo tuomiokapitulikaupungin taivaalla, ja tosi tarkoituksella, ensimmäiset aamulla klo 9.15.

Sota ja evakko

Sota yllätti Suomen. Tiedustelu oli kyllä selvillä puna-armeijan valmisteluista, mutta hyökkäykseen, ainakaan ilman uhkavaatimusta, ei uskottu, ja evakuointisuunnitelmat jäivät päivittämättä. Venäläiset puolestaan luulivat, että Suomen valtaus muistuttaisi Puolan itäosien helppoa miehitystä syyskuussa ja – kuten Kimmo Rentola huomauttaa – rajan yli tultaisiin soittokunta kärjessä, varusteena käsky, että Ruotsin rajaa ei saanut ylittää, Tornionjoella piti tehdä kunniaa, mutta ei saanut ryhtyä puheisiin ruotsalaisten kanssa.

Yllätetyt suomalaiset suojajoukot vetäytyivät itsenäisyyspäivään mennessä 20 - 50 km rajasta. Rajavyöhykkeeltä joidenkin oli paettava luotien alta puolipukeissaan. Karjaa ammuttiin navettoihin ja koteja sytytettiin tuleen, jotta hyökkääjät jäisivät ilman yösuojaa. Lääninhallitus sai valtioneuvostosta 30.11. evakko-ohjeet, joita alettiin soveltaa seuraavina päivinä. Kaoottisessa pakotilanteessa evakuointivastuu jäi armeijalle, joka oli ainoana selvillä sotatapahtumien etenemisestä. Arkipäivän sankaritkin pääsivät esiin. Uudenkirkon evakuointia johti seurakunnan kappalainen, luutnantti Topi Vapalahti. Kysymyksessä oli pastorin mestarinäyte: 10 000 hengen seurakunta saatettiin turvaan suden suusta puolessatoista vuorokaudessa.

Sodan ensi tunteina evakuoitiin rajalinjojen läheisyydessä asuva Terijoen, Kivennavan, Raudun, Metsäpirtin, Salmin ja Suojärven siviiliväestö. Sitten evakuoitiin Uusikirkko, Kanneljärvi, Kuolemajärvi, Sakkola ja Valkjärvi. Joulukuun 3. päivänä Johanneksen ja Koiviston eräiden kylien väestö pelastettiin proomuilla yli Viipurinlahden onneksi sumun suojissa ilman pommikonevaaraa. Samana päivänä lähti liikkeelle myös Muolaan ja Äyräpään väestö. Joulukuun aikana evakuoitiin Vuoksela, Heinjoki, Pyhäjärvi, Koivisto, Johannes, Antrea, Impilahti ja Korpiselkä.

Satakunnassa sijaitsevan Kiikan kirkossa oli alkanut adventtijumalanpalvelus joulukuun 3. päivänä klo 10. Kirkkoherran esitellessä käyttöön otettavaa virsikirjaa ja Uuden testamentin painosta hänelle tultiin ilmoittamaan, että ovien ulkopuolella odotti tuhatlukuinen pakolaisjoukko Uudeltakirkolta. Jumalanpalvelus keskeytettiin ja pakolaisjoukko otettiin lämpimään kirkkoon, johon heille toimitettiin ruokaa ja lämpimiä varusteita.

Viipurin evakuointimääräys joulukuu 1. päivänä koski myös piispaa ja tuomiokapitulia. Määränpäänä oli Mikkeli, mutta välietappina Savitaipale, jonne myös lääninhallitus ja Viipurin hovioikeus siirtyivät. Asessori Lauri Helteen Packardiin ahtautuivat piispa puolisoineen, tuomiokapitulin sihteeri ja notaari. 65-vuotias piispa Yrjö Loimaranta oli tullut opetusministeriön kansliapäällikön virasta Viipurin piispaksi Erkki Kailan jälkeen vuonna 1935. Piispa ei ollut täysin työkuntoinen. Tuomiokapitulin vajaatehoisuutta lisäsi sen varapuheenjohtajan, tuomiorovasti Ruben Jauhiaisen kuolema elokuussa 1939. Lakimiehenä toimi P. P. Piispanen, jonka ohella evakkoseurakuntien ohjaus jäi kahden kokeneen kirkkoherran, asessori Leo Gummeruksen ja asessori Lauri Helteen vastuulle.

Suomalaiset eivät lähteneet sotaan juhlamarssissa. Kyse oli elämästä ja kuolemasta. Stalinin suunnitelmat nopeasta etenemisestä Ouluun ja Tornioon katkaistiin joulukuussa ja tammikuun alussa Kollaalla, Tolvajärvellä, Suomussalmella ja Raatteen tiellä. Neuvostojohto joutui tarkistamaan strategiaansa. Joukot alistettiin Leningradin sotilaspiiriltä suoraan Stalinille, mutta ensin likvidoitiin epäkelvot rintamakomentajat ja pantiin syrjään Kuusisen nukkehallitus. Joulukuussa 75 vuotta sitten politbyro joutui toteamaan, että heidän johtajaltaan jäi Suomi syntymäpäivälahjana saamatta. (Joulukuun 18. päivänä 1939 Isä aurinkoinen täytti 60 vuotta). Päivänsankari itse kertoi rintamakomentajille, että sota Suomessa oli vakavaa ja erilaista kuin syysretki Puolaan. Kun rintamatilanne kiristyi ratkaisevasti tammi-helmikuussa, tuli lähtö Vahvialan, Nuijamaan, Säkkijärven, Vuoksenrannan ja Käkisalmen asukkaille. Tuomiokapitulikin hakeutui turvaan Savitaipaleelta Korpilahden pappilaan maaliskuun alussa, siis hetkellä, jolloin Suomen rintaman murtuminen Talissa muodosti jo uhkan Lappeenrannan seudun väestölle. Helmikuun taisteluissa Suomi menetti lähes 9 300 miestä (tammikuussa 1940 kaatui 3 300 miestä), vastassahan oli korkeimmillaan miljoona venäläistä.

Rauha solmittiin Suomen kannalta viime tingassa 13.3.1940. Molotov allekirjoitti rauhansopimuksen huonossa kunnossa aamukuuteen jatkuneiden 50-vuotisjuhliensa jälkeisenä päivänä. Harvoin muistetaan, että tuossa vaiheessa luovutettavan alueen väestöä oli vielä jäljellä 100 000 henkeä. Heidän kotinsa oli uuden rajalinjan ja silloisen rintamalinjan välisellä alueella, josta he joutuivat pakenemaan sovittua aikaisemmin edenneen puna-armeijan tieltä. Ei edes kaatuneiden suomalaisten ruumiita sallittu noutaa pois sieltä, missä niiden tiedettiin olevan.

Hiitolan nimismies sai 13.3.1940 Kannaksen armeijan esikunnasta ilmoituksen valtakunnan rajan uudesta sijainnista. Sen taakse Hiitolan väestön (8 000 henkeä) oli vetäydyttävä viikon kuluessa. Evakuointikäsky kuului: väestö evakuoidaan junilla, lehmät ja hevoset kuljetetaan maanteitse, siat ja lampaat teurastetaan ja ruhot kuljetetaan lastauspaikoille. Seurakunnan kappalainen piti jäähyväisjumalanpalveluksen Hiitolan kirkossa 17. maaliskuuta, kun kaatuneet oli ensin siunattu haudan lepoon. Kahdeksaakymmentä lähentelevä Hiitolan rovasti Klas Filip Järnefelt (s. 1863) oli ehtinyt siirtyä muiden evakkojen mukana virkapaikalleen, joka tuossa vaiheessa sijaitsi Parkanossa.

Siirtoseurakuntien järjestäytyminen

Suomen oli talvisodan jälkeen ratkaistava kaksi siirtoväkipolitiikan peruskysymystä: siirtoväen sijoittaminen ja siirtoväen huolto. Kysymyksessä oli lähes seitsemäsosan kansasta. Suomen eteläiset alueet oli alun perin varattu kaupunkiväestön sijoituskohteiksi. Mahdollisten vallattujen alueiden väestö oli tarkoitus siirtää läntisiin lääneihin. Nyt siirtoväki jakautui kuitenkin satunnaisesti ja epätasaisesti Turun ja Porin läänin ja Hämeen läänin maaseudulle aluksi hätämajoitukseen. Hätämajoitustilanteessa perheiden jäsenet etsivät toisiaan ja omaisuus oli kadoksissa. Kortistot ja siirtoluettelot saatiin vähitellen ajan tasalle, jolloin tiedettiin, missä kukin oli. Kevään ja kesän tasoitussiirroilla pyrittiin välttämään pahin ruuhkautuminen. Kesäkuun lopussa hyväksytyn pika-asutuslain voimaan astumisen jälkeen alkoi muuttoaallon kolmas vaihe eli maatalousväestön siirtäminen lopullisille viljelys- ja sijoitusalueille.

Otan esimerkin Uudenkirkon seurakunnasta. Väestö kuljetettiin aluksi hätämajoitukseen Satakuntaan ja Länsi–Suomeen. Tasoitussiirrot lennättivät heidät toukokuussa 1940 läntiselle Uudellemaalle yhdeksän pitäjän alueelle. Asutussuunnitelmien valmistuttua lokakuussa 1940 Uudenkirkon maatalousväestön pääosa siirtyi takaisin viljelemään lounaisen Suomen peltoja Turun ja Uudenkaupungin seuduilla 26 kunnan alueella. Uusi sota keskeytti nämäkin siirrot: Silloin lähdettiin Karjalaan. Risteysasemilla oli melkoinen ruuhka. Majoitus ja muonitus olivat kuntien kansanhuoltolautakuntien vastuulla, mutta kun tämä ei toiminut, huoltovastuu annettiin maaliskuun alusta sisäasiainministeriöön perustetulle Siirtoväen huollon keskukselle, jonka johtoon valittiin Urho Kekkonen. Huhtikuussa 1940 huoltovastuun piirissä oli 382 000 siirtokarjalaista.

Piispa ja tuomiokapituli joutuivat johtamaan Savitaipaleelta kolmen kuukauden ajan 390 000 hajalle sijoitetun siirtokarjalaisen seurakunnallista elämää. Hiippakunnan 92 seurakunnasta 41 menetti alueensa kokonaan, 18 osittain. Evakkoseurakunnat ja niiden papisto, missä olivatkin, kuuluivat edelleen Viipurin piispan alaisuuteen. Esipaimen etsi kadonneita pappejaan, toisinaan Suomen yleisradion iltauutisten välityksellä. Luemme tuomiokapitulin pöytäkirjasta, että Kanneljärven kirkkoherra oli ”teillä tietämättömillä”. Kirkonkirjat olivat jääneet lähettämättä Vaasaan. Osa oli sentään saatu tallelle Savonlinnaan. Vanha arkisto oli Hirvensalmella ja seurakuntalaiset etsivät majapaikkaansa Kiikasta ja Tyrväältä. Tuomiokapitulin antamien ohjeiden mukaan kirkkoherrojen tuli siirtyä seurakuntalaisten mukana sinne, mihin seurakuntalaisten enemmistö majoittui. Kun opetusministeriö piti tarpeettomana piispan tarkastusmatkoja evakkoseurakuntiin, joutuivat evakkopapit raportoimaan piispalle kuukausittain kirjallisesti, mihin väestöä oli siirtynyt ja mistä seurakuntalaiset saivat siviiliasioiden hoitamiseen välttämättömät papintodistuksensa ja miten väestön sielunhoito oli järjestetty.

Pian rauhanteon jälkeen herätettiin keskustelu evakkoseurakuntien tulevaisuudesta. Esillä oli kaksi vaihtoehtoa: sulauttaminen tai säilyttäminen. Sulauttamista vanhoihin seurakuntiin ajoivat opetusministeriön edustajat, painokkaimmin kirkollisasiain esittelijä rovasti K.K. Aro. Hänen mielestään kaksinkertainen seurakuntajärjestelmä oli liian kallis, eikä kirkkolakikaan sallinut henkilöseurakuntia. Aron ratkaisu oli yksinkertainen: Opetusministeriö maksaisi paikallisseurakuntiin sulautettujen evakkopappien palkat, ja sillä hyvä!

Evakkoseurakuntien säilyttämisen kannalla olivat evakkopapit sekä huhtikuussa 1940 perustetun Karjalan Liiton johto ja karjalaiskansanedustajat, etunenässä kunnallisneuvos Eemil Luukka. Evakkopappien eturintamaan asettunut Luukan hyvä ystävä Muolaan kirkkoherra Toivo Rapeli katsoi, että kirkolla ei ollut varaa jättää kuolemaan ”karjalaisten sisintä yhteenliittymää”, sen omaa seurakuntaelämää, jonka säilyttämisellä oli, kuten hän ilmaisi, ”mitä suurin uskonnollinen, siveellinen ja henkisesti ryhdistävä merkitys”. Rapelin ehdotuksesta Mikkelissä lokakuussa 1940 pidettyyn piispan johtamaan ylimääräiseen pappeinkokoukseen osallistui 85 enemmän tai vähemmän hermostunutta pappia, jotka vaativat ainakin elinvoimaisimpien Karjalan seurakuntien säilyttämistä. Tämä tiesi muutoksia kirkkolakiin, joka ei sallinut henkilöseurakuntia. Hallintomallia evakkoseurakunnille haettiin 16.3.1940 voimaan astuneesta laista evakkoon siirtyneitä kuntia varten. Lainsäädäntö saatiin tältä osin valmiiksi kirkolliskokouksessa syksyllä 1941, jolloin uusi sota oli käynnissä ja karjalaisväestö palaamassa vapautetulle kotiseudulleen. Olosuhteet muuttuivat.

Syksyn 1940 ja kevään 1941 aikana Neuvostoliiton painostus kävi Suomessa ahdistavaksi, mikä merkitsi hukkuvan tarttumista jäljellä olevaan oljenkorteen, Saksan asemahtiin ja sen tarjoamaan tukeen. Silloin puhuttiin ”suurten muutosten odotuksesta” ja mahdollisista ”uusista järjestelyistä” Saksan voiton jälkeen. Silloin siirtokarjalaistenkin asema ratkaistaisiin. Nekin kirkolliskokouksen jäsenet (Paavo Virkkunen), jotka olivat aikaisemmin siirtoseurakuntien sulauttamisen kannalla, taipuivat kannattamaan niiden toiminnan jatkamista, ainakin muutamina runkoseurakuntina. Olihan siirtoväki jo muutoinkin syyskesästä 1941 saakka lähtökuopissa entisille asuinsijoilleen.

Jälleenrakennus Karjalassa

Saksa aloitti hyökkäyksen Neuvostoliittoa vastaa kesäkuun 22.päivänä 1941 aamulla klo 4.00. Karjalan armeija, joka oli varustettu saksalaisin asein, lähti hyökkäykseen heinäkuun 10. päivänä tavoitteena 300 kilometrin päässä oleva Syväri. Suurin miestappioin vallattiin Sortavala 16.8., Käkisalmi 21.8. ja Syväri 7.9 (elokuun 1941 tappiot olivat 8 800 miestä).

Syyskesällä 1941 siirtokarjalaiset heräsivät kuin unesta. Uutiset rintamalta kasvattivat paluuintoa. Räisälän kappalainen Onni Honkkila kirjoitti piispalleen Pohjanmaalta: ”Yksinpä kunnalliskodin vanhuksetkin odottavat sitä, että saavat vielä leposijansa kirkkomaan mullassa.” Pian Viipurin valtauksen jälkeen piispa lähetti asessori Helteen Viipuriin tutkimaan sotatuhoja ja kirkon toimintamahdollisuuksia Karjalassa. Helteen raportti antoi lohduttoman kuvan tilanteesta. ”Papulasta keskikaupunkiin katsottaessa ei näkynyt ainoatakaan ehjää taloa”, Helle kirjoitti. Tuomiokirkko oli osaksi purettu, Talikkalan kirkko poltettu, hautausmaat surkeassa kunnossa, hautoihin rakennettu ampumahautoja ja korsuja. Viipurin maaseurakunnan lukuisista kansakouluista oli jäljellä vain kolme koulua. Kirkko oli syttynyt palamaan 10.2.1940, vain seinät olivat pystyssä ja pappilat olivat palaneet. Karjalan kannasta oli hävitetty siinä määrin, että joissakin kunnissa ainoastaan 10 % rakennuksista oli jäänyt tuhoamatta. Tämä merkitsi, Helle kirjoitti, ettei seurakuntaelämää voitu järjestää ”kaavamaisella tavoin”, vaan olosuhteet huomioon ottaen.

Tuomiokapituli lähti Viipurin valtauksen jälkeen siitä, että kirkollinen työ kotiseudulla oli aloitettava heti, kun seurakuntalaiset sinne vähäisessäkin määrin muuttivat. Papiston tuli siirtyä seurakuntalaisten mukana jälleenrakennustyöhön vastaanottamaan muuttajia. Kirkkoherrojen oli siirryttävä virastoineen hoitamaan seurakuntaa. Papiston muuttoa valvottiin tuomiokapitulin antaman virkamääräyksen avulla.

Palautettua Karjalan jälleenrakentamista arvioitaessa on huomattava, että hallinnollisesti kyse oli sotatoimialueesta, jossa ylipäällikkö oli suvereeni. Heinäkuussa 1941 Mannerheim antoi päämajan käskyn takaisinvallatun alueen sota-ajan hallinnosta. Kirkolliseen päätöksentekoon Mannerheim ei juuri puuttunut. Hän edellytti kuitenkin tuomiokapitulin muuttoa vapautettuun Viipuriin ja vaati, että kirkkoherrat saapuisivat Karjalaan ylläpitämään virastojaan muuttaneiden siviiliasioiden hoitamiseksi ja väestön huoltamiseksi. Lisäksi päämaja lähetti vallatulle alueelle sotilashallinnon virkamiehen (Väinö Kaasalainen) tarkistamaan, kuinka papisto noudatti saamiaan määräyksiä.

Karjalaisväestön mieliala ja paluuinto kohosi, kun ylipäällikkö elokuun lopulla antoi sotilashallinnon perusteista julistuksen, jonka mukaan kiinteä ja irtain omaisuus vallatuilla alueilla luovutettaisiin entisten omistajien hallintaan. Päämajaan perustettiin väestönsiirtotoimisto, jonka johtajaksi määrättiin 27-vuotias luutnantti Johannes Virolainen. Toimisto myönsi paluuluvan ja määräsi paluuajan sitä anovalle. Epäluotettava väestö karsittiin luetteloista. Paikallinen kunnanesikunta järjesti vastaanottoaseman ja talon, johon muuttaja sijoitettiin. Tätä ennen kyliin ja taloihin oli muualta Suomesta saapunut oman pitäjän siivous- ja tarkastusryhmiä, joiden tehtävänä oli varmistaa, että paikat olivat jonkinlaisessa muuttokunnossa, ettei esimerkiksi kaivoja ollut myrkytetty. Innokkaimmat lähtijät eivät paluuluvista piitanneet. ”Mitäs mie luvista, kottiiha mie tulin”, totesi karjalaisemäntä papereita tiedustelevalle viranomaiselle.

Väestö oli saatava viljelemään Karjalan peltoja ja vastaamaan kipeästi kaivatusta elintarviketuotannosta. Lokakuun lopulla 1941 palanneita oli 43 000 ja vuoden lopulla 75 000. Vuoden 1942 päättyessä palautetulle alueelle oli muuttanut yli 200 000 henkeä. Elämisen jatkoa oli lähdettävä hakemaan vaurioituneista rakennuksista, kellareista ja maakuopista järjestyksessä: ensin karjasuoja, sitten sauna, sen jälkeen asuintalo. Vajaassa kolmessa vuodessa Karjalaan valmistui 22 000 uutta ja 18 000 korjattua rakennusta. Viipurissa valmistui asuntoja 40 000 henkilölle. Palanneita oli kaikkiaan 280 000.

Kirkollista jälleenrakennusta johti Loimarannan aikana käytännössä asessori Lauri Helle ja Loimarannan kuoleman jälkeen keväällä 1943 piispan virkaan valittu Ilmari Salomies, joka muutti tuomiokapituleineen Mikkelistä Viipuriin saman vuoden elokuussa. Liikkeelle lähdettiin pienestä. Kirkkonsa menettäneissä seurakunnissa jumalanpalvelukset pidettiin niiden raunioilla, kouluissa, seurojentaloissa tai tilavissa asunnoissa. Mitenkuten säilyneissä pappiloissa kunnostettiin huone tai kaksi papin perheen asunnoksi. Hiippakunnan johto ulkoisti osan jälleenrakennustyöstä Kirkkoja Karjalaan–yhdistykselle, joka aloitti toimintansa kevättalvella 1942. Tuomiokapituli kutsui toiminnanjohtajaksi Toivo Rapelin, jonka tavoitteena oli kirkkojen ja pappiloiden rakentaminen ja ennestään vankan kirkollisuuden palauttaminen Karjalaan. Rapeli oli puuhan miehiä. Milloin hän järjesti maan laajuisia kansalaiskeräyksiä, milloin esiintyi lehdissä, organisoi ja touhusi. Hän antoi haastatteluja radioon ja laati filmin Kirkkoja Karjalaan, jota esitettiin elokuvateattereissa. Rapelin nimi tunnettiin. Monenlaisia kaskuja kiersi. Hän itse kertoi erään perheen pikkumiehestä, joka halusi päästä elokuviin ja perusteli vanhemmilleen, että Rapelikin esiintyisi elokuvassa. Poika sai tahonsa läpi. No, mistä elokuvasta on kysymys? ”Nainen on valttia”, poika vastasi.

Vuoden 1942 aikana oli alkanut esiintyä pienoisia ounasteluja, ettei Saksan idän retki tulisikaan päättymään suunnitellulla tavalla. Saksa tulisi ehkä jopa häviämään sodan ja silloin Karjala jouduttaisiin luovuttamaan Neuvostoliitolle. Teheranin rauhanneuvotteluissa syksyllä 1943 Stalin tähdensi, ettei Suomea miehitettäisi, mutta rajaviiva tultaisiin vetämään vuoden 1940 Moskovan rauhan rajan mukaiseksi. Jotkut alkoivat epäillä jälleenrakennustyön mielekkyyttä. Karjalan asema oli edelleen epäselvä. Tiedettiin esimerkiksi Ruotsin kirkon kannattavan vain katastrofiapua Karjalalle, mutta ei apua jälleenrakennukseen, koska se pelkäsi, että rakennukset loppupelissä jäisivät venäläisille. Vuoden 1944 alkuun tultaessa jälleenrakennusasioissa alkoi yleisemminkin esiintyä pidättyvyyttä. Sitä ei kuitenkaan kansan puolustustahdon heikentymisen pelossa voinut lausua ääneen. Kun vaurioituneet kirkot, seurakuntatalot ja papiston asunnot sekä hautausmaat oli kesään 1944 tultaessa saatu auttavaan kuntoon, Karjalan seurakuntien oli taas lähdettävä evakkoon.

Toinen evakko ja siirtoseurakuntien lakkauttaminen

Venäläisten suurhyökkäys alkoi Kannaksella 9.6.1944 klo 6. Puna-armeijan panssarit saivat vielä samana päivänä sisään murron Valkeasaaressa. Suomalaisjoukkojen oli kuusinkertaisen miesylivoiman edessä vetäydyttävä ja siirryttävä viivytykseen. Viipuri menetettiin 20.6. Raskaiden torjuntataistelujen jälkeen rintamalinjat vakiintuivat heinäkuun toisella viikolla, ja välirauhansopimuksen toimeenpano käynnistyi elokuussa Mannerheimin johdolla.

Karjalaispitäjiä alettiin evakuoida heti sotaa seuraavana päivänä. Terijoen pieni 150 maanviljelijäperhettä käsittänyt väestö pakeni 11.6. jalan tai hevospelillä Mäntyharjulle. Seuraavana päivänä Kivennavan 4 200 henkeä evakuoitiin Mikkelin ympäristöön. Viipurin evakuointi alkoi 15.6. ja kesti kolme päivää. Toinen lähtö oli kaoottisuudessaan vaikeampi kuin ensimmäinen, pahempi kuin evakkosuunnitelmien pahimmatkin vaihtoehdot. Muistiin jäi lause: ”Tuli niin kiire, ettei ehditty edes itkeä.” Kesä–heinäkuussa lähti kotiseudultaan yli 250 000 karjalaista. Onneksi oli kesä ja pakoretket oli harjoiteltu kerran aikaisemmin. Piispa ja tuomiokapituli pakenivat Viipurista Valkealaan ja siirtyivät sieltä elokuussa Mikkeliin.

Varsin dramaattiseksi muodostui Salomiehen vierailu Laatokan Karjalaan sodan päätösvaiheessa. Lauantaina 2. päivänä syyskuuta eduskunta päätti katkaista suhteensa Saksaan. Päätös merkitsi palautetun alueen kuntien välitöntä evakuoimista. Matkasuunnitelman mukaisesti Salomies piti sunnuntaina 3.9. jumalanpalveluksen Kurkijoen kirkossa ja asetti virkaansa seurakunnan kirkkoherran. Jumalanpalveluksen jälkeen 1 400 henkeä käsittänyt seurakuntajoukko kokoontui sankarihaudalle ja sai siellä kuulla Kurkijoen siirtotoimien alkamisesta seuraavana aamuna.

Viipurin piispan pappisjoukkonsa ei ollut enää parhaassa iskussa. Silläkin oli takana raskas evakkovaihe ja sen mukanaan tuoma huolet. Seurakuntalaisten majoitus ja lopullinen sijoituspaikka oli ratkaisematta. Vastaanottavan väestön sietokykykin oli heikompi kuin talvisodan jälkeen. Siirtoseurakuntien toiminnasta puuttui ponnekkuus, sillä takana oli jälleenrakennetun Karjalan menettämisestä johtuva turhautuminen. Piispa Salomies kiersi eri puolilla Suomea lähes jokaisessa siirtoseurakunnassa rohkaisemassa niiden jäseniä yhteistyöhön paikallisen asukkaiden ja seurakuntien kanssa.

Vähitellen kävi ilmeiseksi, ettei siirtoseurakuntien toiminta voinut enää kauan jatkua. Siirtoseurakuntien rahat loppuivat ja Lapin jälleenrakennus söi kaiken ylimääräisen avun. Tilanne oli kestämätön. Vaikka Karjalaisväestön toiveena oli yhä rajojen tarkistaminen siten että paluu Karjalaan kävisi mahdolliseksi, vahvisti Pariisin rauha 10.2.1947 Suomen rajat pääpiirteissään Moskovan rauhan mukaisiksi. Tämä antoi perusteet kirkkohallitukselle siirtoseurakuntien lakkauttamisesityksen tekemiseen vuoden 1948 kirkolliskokoukselle. Lakkauttamispäätös tehtiin lokakuussa 1948, ylimenokausi kesti vuoden 1949 loppuun. Siirtoseurakuntien historiallinen tehtävä oli täytetty. Karjalan Liiton johtoon kuulunut edustaja Eemil Luukka käytti kirkolliskokouksessa puheenvuoron, jossa hän tähdensi kahta asiaa. Kirkon velvollisuus oli huolehtia jatkossakin siirtoväen hengellisestä hoidosta ja luoda sille pitäjäjuhlaperinne. Toinen Luukan ehdotus koski ”Karjalan heimon” historian kirjoittamista. Molempiin ehdotuksiin on vastattu. Pitäjäjuhlia pidetään ja kirjoja painetaan.

Lakkautettavia hiippakunnan siirtoseurakuntia oli hiippakunnassa 44. Niissä oli 72 papin ja 49 kanttori-urkurin virkaa. Niiden jäsenille lähetettiin muuttoasiakirja paikalliseen seurakuntaan liittymistä varten. Lakkautettujen seurakuntien keskusarkisto 56 000 henkeä käsittävine jäsenineen siirrettiin Mikkeliin. Piispa Ilmari Salomies ehdotti tuomiokapituleille, että siirtoväestö lausuttaisiin vastaanottotilaisuuksissa tervetulleeksi sijoitusseurakunnan jäsenyyteen. Oma arvioni on, että onnistunut siirtoväkipolitiikka sekä siirtoseurakuntajärjestelmä takasivat osaltaan sen, että Suomen yhteiskuntarauha säilyi sodan jälkeisinä vuosina. Suomi hoiti evakuoinnit hyvin verrattuna moneen muuhun Euroopan maahan. Väkeä ei sullottu pakolais- tai keskitysleireille; evakot hakeutuivat vapaaehtoisesti yksityismajoitukseen. Suomen sisäinen kansallinen yhtenäisyys olisi tuskin säilynyt ilman onnistuneita evakuointeja, ilman omaperäistä siirtoväkipolitiikkaa ja kirkollista siirtoseurakuntajärjestelmää sekä rohkeata ja määrätietoista siirtopapistoa.

­- Jaakko Ripatti -

Viipurin hiippakunta, sota ja siirtoseurakunnat 1939 – 1949. Esitelmä pidetty 14.3. valtakunnallisessa talvisodan päättymisen juhlassa Karjala-talossa Karjalan Liiton hengellisillä päivillä.