Viljo Rasila: Eero Huovinen, Sigfrid Sirenius ja kansankirkko

Kotimaa julkaisi 4.7. emerituspiispa Eero Huovisen esseen Kirkko kaikkia kansoja varten. Kun essee pohjautuu Sigfrid Sireniukseen ja kun minä olin pitkään läheisessä kosketuksessa Sireniuksen kanssa, rohkenen puuttua asiaan.

Piispa Huovisen essee koskee kansankirkkoa ja sen taustana on Sireniuksen synodaalikirja Kansankirkko yhdistystoiminnan tukemana (1922). `Kansa` sinänsä on laaja käsite. Raamatun aikaisemmissa suomennoksissa on käytetty runsaasti kansa -sanaa, joka vuoden 1992 käännöksessä on korvattu paremmin alkutekstiä vastaavilla sanoilla ’kansakunta’, ’väkijoukko’, ’ihmiset’ ym. Huovinen tarkoittaa kansankirkolla kuitenkin Sireniuksen tavoin Suomen kansakunnan yhteistä luterilaista kirkkoa.

Kirkko on vuosisatojen ajan ollut kansakunnan paimen, joka on tuonut suomalaiset lukutaidon sekä kaiken opin ja kulttuurin piiriin, mutta myös asettanut rajoja sekä ylläpitänyt kuria ja järjestystä laumassa. Toisaalta Suomi oli 1900-luvun alussa vielä virallisesti säätyjakoinen yhteiskunta: lain mukaan aateli oli ylin sääty ja heti toisena oli papisto. Yhteiskunnalliset erot olivat suuret. Kaksi kolmasosaa koko kansakunnasta oli säätyjaon ulkopuolelle jäänyttä ns. yhteistä kansaa eli rahvasta vailla valtiollista äänioikeutta. Kirkonvastainen sosialidemokraattinen puolue julisti edustavansa tätä 'varsinaista kansaa'  ja eduskuntauudistuksen jälkeen siitä tuli vahva vaikuttaja.

Huovisen esseen virikkeenä on ollut Martti Ajon väitöskirja Punainen eskatologia (2018). Kirja painottuu tuohon murrosaikaan, vuoden 1918 sisällissodan lähivuosiin ja sen nimi voisi viitata punaisen puolen tunnukseen ”Tää on viimeinen taisto”, mutta se viittaakin Sireniukseen. Ajo katsoo, että Sirenius oli sosialidemokraattisen puolueen kannattaja, joka tilasi ja luki Suomen Sosialidemokraattia vielä vanhanakin, mutta Sirenius tilasi ja luki myös mm. Uutta Suomea, jossa vielä hänen viimeisen keväänsä 1961 pitkäperjantaina oli hänen kirjoittamansa artikkeli. Puoluepolitiikka toimintatapoineen oli hänelle vierasta ja vastenmielistä, mikä näkyy selvästi myös hänen muistelmiensa viimeisissä luvuissa.

Joskus Sireniusta on sanottu myös punapapiksi, mutta on sanottava, että hän sisällissodan jälkeen pappina Kuusankoskella ollessaan toimi vain kristityn ihmisen tavoin ja auttoi hädässä olevia ihmisiä puolueväriä kysymättä. Hänen sittemmin aloittamansa setlementtiliikkeen tunnus oli ”yli yhteiskunnallisen kuilun”.

Sirenius oli koko elämänsä ajan Suomen luterilaisen kirkon vankka tukija, mutta kaiken kokemansa ja lukemansa nojalla hän ajatteli itsenäisesti. Kerran istuimme kahden iltahämärässä. En muista tarkemmin, mistä kaikesta puhuimme, mutta muistan, että kysyin: ”Mitä on kuoleman jälkeen?” Hän oli pitkän aikaa hiljaa, katsoi vain eteensä lattiaan ja sanoi sitten: "En tiedä siitä mitään. Tiedän vain, että siellä on hyvä olla." Tämän tunnustuksen hän kirjoitti myös kirjansa Unohdettu hengen maailma (1961) loppuun, mutta lisäsi selvennykseksi sanat: "…kun Jumala on siellä ja ihmiseksi tullut Jumalan Poika Jeesus Kristus on siellä". Se riitti hänelle.

Toiminnassaan Sirenius keskittyi vahvasti ns. tämän puoleiseen ihmisten yhteiseen elämään. Hänelle kaikki ihmiset olivat ihmisinä saman arvoisia, ei vain puheissa, vaan myös todellisuudessa. Tärkeintä oli kuunnella toista ihmistä eikä tuomita kuuntelematta. Hänen ohjeensa oli ”lähimmäistäsi niin kuin itseäsi".

Hänen työkenttänsä Suomessa oli aluksi evankeliointitoiminta joskus hyvinkin kaukana kirkosta olevilla teollisuusseuduilla, jonne kirkon kellokaan ei kuulunut. Eri puolille syntyneiden työpisteiden mukana siitä kehittyi Kristillis-yhteiskunnallinen työkeskusliitto, joka nykyisin tunnetaan Setlementtiliittona. Tehtävänä ei ollut antaa aineellista apua, vaan ’to settle’-käsitteestä johdetun todellisen paneutumisen keinoin auttaa yksityisiä ihmisiä ja perheitä itse nousemaan parempaan ja avarampaan elämään. Sirenius puhui usein arkielämän kristillisyydestä, mitä ei aina ymmärretty.

Piispa Huovinen tunnistaa Sireniuksen aidon maailmankuvan ja tavoitteet. Suomen kirkolle on annettu kansa, tämä ihmisjoukko, jota sen on ollut ohjattava ja johdettava. Erilaisia näkemyksiä on ollut, mutta tehtävä on edelleen sama. Kirkon on palveltava kansaa ja johdettava sitä, ei enää ylhäältä päin katsoen, mutta missään tapauksessa ei myöskään kulkemalla  perässä jäsenkatoa peläten. Kirkon vaativa tehtävä on ohjata kansaa ja osoittaa sille kestävä tie.

Mutta mikä on kestävä tie? Kristikunta on jakaantunut kirkkokuntiin, Suomen luterilaisen kirkon piirissä on useita osin jyrkkiäkin hengellisiä liikkeitä ja yhdistyksiä omine näkemyksineen, minkä lisäksi moni yksinäinen ja epäröivä kulkija ”uskoo omalla tavallaan". Kristikunnan ulkopuolella on koko muu maailma.

Huovinen viittaa kasvaneeseen kansainvälistymiseen. Koko maailma on nyt nopeasti tiivistynyt ja tieto on lisääntynyt, mutta kaikkialla kaivataan rauhaa ja luotettavaa tulevaisuutta. Eettistä näkemystä ja tukipilaria kaivataan nyt ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Enää ei  riitä, että kirkon penkissä istuva ajattelee vain omaa henkilökohtaista pelastustaan. Kristitty ihminen on enemmän kuin pelkkä kristinuskoon kastettu. Hän ajattelee myös muita ihmisiä sekä arkista elämää nyt ja tulevaisuudessa.

Minusta tuo Sireniuksen arkipäivän kristillisyys olisi hyvä asenne koko maailmalle. Minä en rohkene sanoa kenellekään, että sinä palvelet väärää jumalaa, mutta voin sanoa, että kaikki ihmiset kielestä, kansallisuudesta ja uskonnosta riippumatta ovat sinun lähimmäisiäsi, sinun kaltaisiasi ja samanlaisten ongelmien kanssa kamppailevia. Kohtele heitä ihmisinä. Se on kristinuskon kaksoiskäskyn toinen puoli ja tarkoitettu kaikille kansoille.

Viljo Rasila

professori emeritus

 

3 kommenttia

  • Pentti Korhonen sanoo:

    Viljo Rasilan ajatuksiin on helppo yhtyä. Hän oli historianopettajani Kajaanin lyseon viimeisellä luokallani v.1959-60, paras historianopettaja mitä minulla koulussa on ollut.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kiitos ajankohtaisen ja tärkeän ytimen palauttamisesta mieleen! Sireniuksen toiminnalla oli Kuusankoskella pitkä ja syvälle ulottuva jälki. Viljo Rasila toteaa ytimekkäästi Sireniuksen toimintatavasta, että ”hän sisällissodan jälkeen pappina Kuusankoskella ollessaan toimi vain kristityn ihmisen tavoin ja auttoi hädässä olevia ihmisiä puolueväriä kysymättä ”. Tulin Kuusankosken kirkkoherran virkaan1987. Tuolloin siellä toimi vielä Sirenius-piiri! Ytimekkäästi Rasila toteaa kirkkomme tämän hetkisen tilanteen:” Suomen luterilaisen kirkon piirissä on useita osin jyrkkiäkin hengellisiä liikkeitä ja yhdistyksiä omine näkemyksineen, minkä lisäksi moni yksinäinen ja epäröivä kulkija ’uskoo omalla tavallaan’. ” Ideologisine kiistoinemme olemme aika kaukana Jumalan ja lähimmäisen rakkauden raamatullisuudesta. Eri mieltä oleminen on tietenkin sallittua mutta yhteisen kirkon asioiden hoitaminen ytimestä käsin pitäisi olla itsestään selvyys.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Matti Perälä sanoo tärkeän asian: ”Eri mieltä oleminen on tietenkin sallittua mutta yhteisen kirkon asioiden hoitaminen ytimestä käsin pitäisi olla itsestään selvyys.” Vaikka minusta on eläkkeellä tullut itsellenikin vähän oudon vihainen kapinallinen, myös yhteistä kirkkoa kohtaan, jostakin kumman syystä pidän itseäni edelleen kirkon uskollisena poikana. Ja siksi en jotenkin pääse irti oman kirkkoni asioiden seuraamisesta ja niiden jonkinlaisesta huolehtimisesta. Eihän niiden ytimestä käsin hoitaminen yleensäkään kuulune kovin laajalle joukolle, saatikka eläkerovastille.

    Kiinnitin aikanaan omassakin bloggailussa huomiota Eero Huovisen Sirenius-esseeseen. Tämä blogi antaa siihen hyvää laajempaa näkökulmaa. Kuitenkin rohkenen olle sitä mieltä, että blogin kirjoittaja painottaa Sireniuksen perintöä hieman eri tavalla akuin Huovinen. Huovinen sai Sireniukselta mm. aiheen mainita kirkon ”lakiperäisiin tehtäviin ja virallisiin muotoihin kiinnittymisen”, joka estää uudistusten esiin pääsyn. Tässä blogissa taas painotetaan Sireniuksen kansankirkko-ajattelua, ymmärtääkseni myös pysyvänä arvona. Blogisti: ”Suomen kirkolle on annettu kansa, tämä ihmisjoukko, jota sen on ollut ohjattava ja johdettava. Erilaisia näkemyksiä on ollut, mutta tehtävä on edelleen sama. Kirkon on palveltava kansaa ja johdettava sitä…”

    Kyllä voi hyvin yhtyä siihen, että ”Sireniuksen arkipäivän kristillisyys olisi hyvä asenne koko maailmalle”. Koska koko maailma ei kuitenkaan ole kristitty, kirkolla on tai täytyy olla – mielestäni – tehtävänä joku muu kuin tämän kansan palveleminen, ohjaaminen ja johtaminen. Ilmeisesti Sirenius oli sata vuotta sitten yksiselitteisesti kansankirkko -ajatuksen kannalla. Kuitenkin hän aikanaan uudisti kirkon toimintatapoja sellaisella rohkeudella, jota soisin löytyvän myös niiltä nykyisiltä tulevaisuustoimeksiantojen valmistelujoilta, jotka näyttävät olevan kiinnittyneinä kirkon kangistuneeseen toiminta- ja halliintokulttuuriin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    eri kirjoittajia
    eri kirjoittajia

    YKSI KERRALLAAN -blogissa julkaistaan yksittäisiä tekstejä kirjoittajilta, joilla ei ole omaa blogia Kotimaa24:ssä. – Jos haluat kirjoittaa, ota yhteyttä ylläpitoon.