Virkateologia ratkaisee seurakuntalaisen kohtalon

Olin asiaa vähän aavistellut, mutta nyt se näyttää selvältä. Seurakuntalaisen kohtalo määräytyy lähinnä papiston omaksumasta virkateologiasta. Se ratkaisee, onko seurakuntalainen täysivaltainen kristitty joka voi itsenäisesti ajatella ja toimia seurakunnassa yhteisen pappeuden perusteella, vai onko hän alaikäisyyteen tuomittu opetuksen, huolenpidon ja kaitsemisen tarvitsija ja kohde. Se kummalle puolelle seurakuntalaisen kokemus kallistuu ei johdu viimekädessä papiston asenteista tai toimintakulttuurista, vaan niiden takana vaikuttavasta teologisesta valinnasta.

Virkateologiasta on puhuttu viime aikoina valitettavan vähän, muuten kuin sukupuolipappeuden yhteydessä. Kirkolliskokouksen perustevaliokunta olisi voinut sen tehdä käsitellessään tulevaisuuskomitean mietintöä, mutta sekin tyytyi kritisoimaan mietintöä lähinnä kirkko-opillisten puutteiden takia. No, virkateologia sijoitetaankin yleensa kirkko-opin yhteyteen. Valiokunta tuskin olisi kyennyt sanomaankaan asiasta mitään yksiselitteistä, vaikka aihetta olisi ollut.

Kirkko-opin yhteydessä myös saksalainen Horst Georg Pöhlmann puhuu virkateologiasta kirjassaan Dogmatiikan pääkohdat. Kirjan ansioksi voidaan lukea se, että sen käänsi aivan tuoreeltaan 1970-luvun alkupuolella itse Seppo A. Teinonen puolisonsa Riitta Teinosen kanssa. Pöhlmann esittelee heti aluksi kaksi kirkon virkaa koskevaa vastakkaista näkemystä:

A. Virka on koko seurakunnalle annettu julistus- ja palvelutehtävä, joka saa muotonsa virkojen periaatteellisessa moneudessa, tai

B. Virka on Kristuksen perustama yksi virka, joka on seurakuntaa vastapäätä ja joka on alusta pitäen jätetty tietyille henkilöille.

Pöhlmann asettuu vaihtoehto A:n kannalle, ja hän perustelee sen mielestäni hyvin kirjansa sivuilla 242-244. Vaihtoehto B:n kannattajille tärkeän opetuslasten kutsumisen hän käsittelee kirkko-opin perusteissa sanoessaan, että ”Pietarin ja ja apostolien virka” on Uuden testamentin mukaan periytymätön, koska se on historiassa kertakaikkinen. Koska apostolit olivat Jeesuksen todistajia jotka olivat nähneet hänet ja kuulleet häntä, he ovat historiassa kertakaikkinen, toistumaton kirkon ”perustus” (Maatt. 16:17 ss., Ef. 2:20). Kun Pietarin virka myöhemmin siirrettiin Rooman piispalle ja apostolien virka piispoille, kirkon perusta ja rakenne muuttuivat.

Uuden testamentin sovituksen virka (2. Kor.5:18) on annettu periaatteessa koko seurakunnalle. Vaikka jokainen seurakunnan jäsen on siihen valtuutettu, eivät kaikki voi sitä toimittaa, vaan ”yhden viran monet funktiot jakautuvat seurakunnan yksityisille jäsenille niin, että tietyt funktiot muodostuvat myös instituutionaalisesti järjestetyiksi viroiksi, kun taas toiset funktiot eivät saa instituutionaalista järjestystä”. Pöhlmannin mielestä luterilaisuudessa tulisi ”palauttaa papin palveluvirka paljon voimakkaammin seurakunnan muiden palvelujen riviin”. Teologisen ammattimiehen virka tulisi palauttaa palveluksi ”palvelujen aidon moneuden hyväksi”.

Perinnäinen papinviran konseptio” (vaihtoehto B) on nykyään jopa esteenä sovituksen palvelulle. Sille on ”kostitutiivista (olennaista, rakenteeseen kuuluvaa) se, että paimen on pysyvästi ja luovuttamattomasti vastapäätä laumaa”, ja paimenesta ei voi tulla lammas eikä lampaasta paimen. Paimen on antava, seurakunta on vastaanottava. Tällainen paimen on kuitenkin soveltumaton ”työtoverillisiin toimintamuotoihen”, eikä siksi enää ole sovelias nykyisessä ”ei enää patriarkaalisesti järjestetyssä” maailmassa. Patriarkaalista ”paimenta yksityispersoonallisuutena, jolla on suuri yksinvastuu, vastaa alaikäisyyteen tuomittu seurakunta, joka on paimenen kaitsemisen, huolenpidon ja johdon varassa”. Pöhlmann tulee lähelle kirkkomme ajankohtaista keskustelua, kun hän sanoo, että ”papin ratkaisevan tehtävän pitäisi olla Ef. 4:12:n mukainen pyhien varustaminen palvelun työhön”.

Yhteenvetona Pöhlmann toteaa, että hengellinen virka on palvelua, se ei ole arvoasema eikä etuasema. Viranhaltija ei ole herra vaan palvelija (ks. yksi Herra ja monta palvelutehtävää 1. Kor.12:5). Hengellisen viran tehtävänä on aina sovituksen palvelu. Se ei ole esim. arvo, joka mahdollistaa jonkun tehtävän, kuten roomalaiskatolisessa virkakäsityksessä. Viraanhaltijan arvovaltaa ei tee se, mitä hän on, vaan se, mitä hän julistaa. Hän ei ole mitään erityistä, mutta hän sanoo jotakin erityistä.

Pöhlmannin esittämää virkakäsitystä voi kritisoida, ja hänen kanssaan voi olla eri mieltä. Hänen esittämistä vaihtoehdoista voi valita myös jälkimmäisen (B). Itselläni on käsitys, että kirkkomme papisto on asiassa jakaantunut sovittamattomalla tavalla. Seuraavaksi kiinnostaa katsoa, mitä ekumeeniset sopimuksemme sanovat asiasta.

Koska jokaisella valinnalla on yhtä suuri vaikutus siihen miten seurakuntalaisiin suhtaudutaan, mahdollisen hiljaisen enemmistönkin on tärkeää tulla tietoiseksi virkateologiastaan, ja tehdä työtä sen mukaisesti.

33 kommenttia

  • Martti Pentti sanoo:

    Minun virkakäsityksen on, että seurakunta valitsee keskuudestaan sopivat henkilöt hoitamaan kaikille yhteisesti annettua virkaa. Joskus se merkitsee kirkkokunnan sääntöjen mukaista virkarakennetta, joskus pienen kristittyjen ryhmän keskenään sopimaa työnjakoa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Virkateologia syntyy tunnustamisesta, tahtomisesta, lupaamisesta, kirkon järjestyksen ja lain tenttimisestä ja samalla tunnustamisesta, ja viimekädessä vihkimyksestä Uhripapin asemaan ja oikeuteen kirkossa.

    Ignatiuksesta alkanut kehityskulku on näin voimissaan omassakin kirkossamme. Kysyä voi miten nykyisyys kohtaa varhaiskirkon tapaa toimia.

    Kyllä näin virkateologia ohjaa säännellen kuka sanaa voi missäkin tilanteessa käyttää. Samalla todellisuus vahvasti ohjaa tekemistä yleisessä pappeudessa ja sen toteutumisessa vaikka Luther hyväksyi maallikolle oikeuden käyttää hengellistä substanssia sen välittämisessä ripin vastaanottamisessa ja sen päästössä. Merkittävä asia kun rippi Lutherille oli sakramentti kuten se on Augsburgin Tunnustuksessa.

    Käytännössä vihkimys virkateologiaan on kaksisuuntainen eduissaan. Vihityt papit katsovat Piispaansa ja toisinpäin.

    Edelliselle vielä sanallista Piispa Häkkistä lainaten: “Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuus ei ole ensisijaisesti riippuvainen jäsenkehityksestä, taloudesta tai rakenteista. Kysymys on ennen kaikkea siitä, pysyykö kirkko kirkkona. Piispojen kollegiolla ja piispainkokouksella on keskeinen vastuu kirkon apostolisuuden säilymisestä. Siksi meidän on tarpeen muistaa apostolin kehotus: ”Meitä on siis pidettävä Kristuksen palvelijoina, joiden huostaan on uskottu Jumalan salaisuudet. Siltä, jolle on jotakin uskottu, vaaditaan, että hän osoittautuu luottamuksen arvoiseksi`´.“(Kor. 4:1-2.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Joo kiitos Pekka, itsekin luin tuon Häkkisen puheen muutaman vuoden takaa, jossa hän tukeutui Seppo Teinoseen. Apostolisuuden säilyminen tarkoittaa apostolien välittämän evankeliumin julistamisen jatkumista, se ei tarvitse tuekseen “sukkessiota”, joka on ihmisten kehittämä tukirakenne. Minun mielestäni.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Kristillinen kirkko ei tarvitse muita uhripappeja kuin Kristuksen. Kertakaikkinen uhri on annettu.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Kaivoin käsiini Eero Huovisen kirjan Pappi? kun ajattelin että siitä saattaa löytyä tolkun virkateologiaa. Hän aloittaa puhumalla papista Jumalan sanan palvelijana, ja latinaksi palvelija on minister. Pappi niinkuin ministerikin on alkujaan ollut siis palvelija. Paavin arvonimi latinaksi on jopa Servus servorum Dei eli Jumalan orjien orja. Tällaiset lähtökohdat ovat liikaa unohtuneet. Huovisen kirja vaikuttaa edelleen viisaalta.

    En ole koskaan oikein intoillut “alkuseurakunnan” käytäntöihin paluusta, mutta tässä virka-asiassa sellainen tulee mieleen. Pappeuteen on lastattu liikaa tavaraa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Alkuseurakunnissahan perheen ja sukujen vanhimmat ja päämiehet toimivat pappeina kertoessaan hyvästä asiasta.

      Näin asiaa ei tarvitse vierastaa. Nyt olemme kadottaneet hyvässä samaten kuin oikeassa traditiossa perinteen hyvät asiat.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Sen ajan jumaluusoppineet huomasivat sitten puutteen asiassa jolloin heidän vaikutusmahdollisuutensa olisivat hävinneet.

      Näin synnytettiin johdannaista oikein ymmärretystä asiasta Kristuksessa, ja silloin opetus otettiin pois aiemmin hyvin toimineelta mallilta.

      Hyvin hanke toimikin aina 300 luvun loppuun uluttuneeseen evankeliumien kanonisoimiseen asti kuin niiden valitsemiseen suuremmasta määrästä.

      Tätä on kirkkolaitoksen todellisuus hengellisyydessään.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      On huomattava Ignatiuksen vireä toiminta. Ilman maallisen esivallan lupaa moinen olisi ollut mahdotonta.

      Näin ensimmäisksi synnytettiin Piispan virka johon nopeasti liitettiin presbyteerit ja diakonit. Nykyisin kirkkomme hallinnossa tämä olisi mahdotonta.

      Näin kirkko otti vallan Ihmisten hengellisestä ymmärryksestä jota Ireneaus myös jatkoi. Näin tultiin asiaan missä Kristuksen seuraajien joukosta tuli Rooman Valtakunnan uskonnon harjoittajia, ja vielä oikeassa opissa mikä annettiin kondifikaationa halutusta huomaamisesta Jeesuksen kuolemassa.

      Kaikki edellinen tapahtui yhteistoiminnassa maallisen vallan kanssa, jatkuen myöhempään katolisuuteen, ja myös meille uskonpuhdistuksen jälkeen.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Sitten on hyvä huomata kirkkomme ensimmäisen teologin olleen Paavalin eikä Ignatiuksen vaikka jälkimmäistä on esitetty arvovaltaisena mielen piteenä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouko Kukkonen sanoo:

    Nyt sanoit, Hannu, jotakin olennaista.: ” Pappeuteen on lastattu liikaa tavaraa.”. Olin katsomassa ja kuuntelemassa kun Helsingin tuomiokirkon tuomiorovastiksi vihittiin Marja Heltelä syyskuussa 2018. Siinä lyötiin hänen päälleen sellaiset valjaat, että niitä ei pysty kukaan kantamaan. Silloin tuli mieleen, että ihanko piispa Laajasalo ja muut vihkiseremonian papit tosissaan tehtäviä ja vastuita luettelivat. Kun ne yhteen laittoi, oli kaikki seurakunnassa tuon tuomiorovastin varassa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tomi Karttunen sanoo:

    Pöhlmann-lainauksessa muodostetaan ilmeisen tarkoituksella pelkistäen tarpeeton vastakkainasettelu koko seurakunnalle annetun viran ja Kristuksen asettaman viran välille. Virkaan vihittyjen pappeuden perusta on kasteessa saatu yhteinen pappeus. Toiseksi toiset on kutsuttu olemaan seurakuntaa vastapäätä palvelemassa sitä sanan ja sakramenttien kautta. Tämä ei merkitse sitä, että seurakunta aktiivisena Kristuksen ruumiina ohitettaisiin kokonaisuutena, vaan että sitä tuettaisiin ja varustettaisiin ja että se vastaavasti kantaisi rukouksin pappiaan. Koko kirkko on apostolinen pysyessään Kristuksessa ja Kristuksen ollessa siinä läsnä sanan, sakramenttien ja uskon kautta. Suksessio eli apostolinen jatkumo ei liity vain virkaseuraantoon vaan siihen, että kirkon yhteisössä ja yhteydessä (kommuunio) kaikuu apostolinen evankeliumi samalla kertaa alkuperäisenä ja tuoreena. Näin suksessio, kirkon yhteisö ja traditio kristillisen uskon sisällön, eli ytimeltään kolmiyhteisen Jumala-uskon ja Jeesuksen Kristuksen rakkauden ja armon evankeliumin välittämisenä, kuuluvat yhteen. “Apostolinen evankeliumi” ei ole välittynyt tyhjiössä eikä historiattomasti.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Kiitos paljon Tomi tästä: Olen odottanut että edes joku pappi – saatikka teologi kuten sinä – kommentoisi. Lieneekä tullut vähän äkkiä ja puun takaa monelle kysymys mikä on virkateologiasi. Sitä ei joka päivä tule meditoineeksi.

      Ainakaan itse en tarkoituksellisesti muodostanut vastakkainasettelua Pöhlmann-lainauksista, vaan minusta näyttää siltä että Pöhlmann itse tekee sallaisen esittäessään kaksi ”vastakkaista positiota”, kuten hän sanoo. Liekö hänellä ollut siihen joku tarkoitus, en tiedä.

      Kyllä ymmärrän sellaisenkin käsityksen, että se on sekä että. Kun Pöhlmann on lyhyesti esitellyt kaksi mallia, hän sen jälkeen kysyy, että ”hahmottavatko positiot A ja B väärän vaihtoehdon?” Siinä hän itse asiassa antaa ymmärtää myös eräänlaisen sekä-että mallin. Viitattuaan 2. Kor.5:18:n sovituksen palveluun, hän jatkaa: Virka ”on aivan sama kuin sen funktio eikä ole mitään irrallaan tästä funktiosta, se ei ole esim. arvo, joka vasta mahdollistaa tämän funktion – kuten roomalaiskatolisessa virkakäsityksessä. Hengellinen virka on itsessään tyhjää välitystä, ei sinänsä arvokasta, se on armon kanava eikä armon allas (tarkoittaisiko varastoa?). Viranhaltijan arvovaltaa ei tee se, mitä hän on, vaan se, mitä hän julistaa. Hän ei ole mitään erityistä, mutta hän sanoo jotakin erityistä, hän nimittäin julistaa sovitusta.” Siis melko ankaraa matalan profiilin virkaa.

      Tämän jälkeen Pöhlmann näyttäisi tulevan vähän vastaan seurakuntaa vastapäätä olevaa virkaa: ”Hän (viranhaltija) ei ole mitään erityistä, mutta hänellä on erityinen kharisma (2. Tim. 1:6), jota ei ole jokaisella kastetulla, vaan vain hänellä. Vaikka muillakin on kharismata, ne ovat toisia kharismoja eivätkä tämä. Vaikka hän onkin yksi jäsen muitten joukossa Kristuksen ruumiissa ja ruumiin muitten jäsenten kanssa samanveroinen (eikä niiden yläpuolella päänä), hän on kuitenkin vaihtamaton jäsen tässä ruumiissa kuten muutkin (samoin kuin käsi ei ole jalka eikä jalka käsi, vaikka ne ovat kumpikin jäseniä yhdessä ruumiissa). Hän on seurakunnassa, mutta hänellä on profeetallinen tehtävä sitä vastapäätä. Vastaavasti hän on seurakunnan valitsema (Apt. 6:3-6, 2. Kor. 8:19) ja samalla kolmiyhteisen Jumalan asettama (Apt. 20: 28, Ef. 4:11); hän harjoittaa vain yhtä funktiota Kristuksen ruumiissa, mutta hän ei ole mikään funktionääri, vaan paimen.”

      Ansaitset Tomi näin pitkän lainauksen, jota vältin blogissa, Jos siitä hakee jotain eroa siihen mitä sanoit, niin Pöhlmann ei puhu virasta Kristuksen, vaan kolmiyhteisen Jumalan asettamana, ja toiseksi mitä mahtaa tarkoittaa profeetallisella tehtävällä seurakuntaa vastapäätä.

      Muuten lyhesti esittämästäsi itse näen jonkinlaisen seuarakunnansisäisen maailman, kun sanot että ”toiset on kutsuttu olemaan seurakuntaa vastapäätä palvelemassa sitä sanan ja sakramenttien kautta”. Siksi minua kiehtoo CA V:n määrittely ”tämän uskon saamiseksi on asetettu…”, mikä viittaisi ulkopuolella olevia varten olemiseksi. Miten paljon meillä virka on vähitellen muodostunut asetetuksi ”tämän uskon säilyttämiseksi”? Tässä näen edustamasi kirkon virallisen virkateologian ohjaavan sellaiseen painotukseen seurakuntalaisten hoito- ja paimentamisvastuusta, josta ylimääräisen osan voisi suunnata seurakunnasta ulospäin eli maailmaan. Seurakunnan ei pitäisi sulkeutua itseensä virka-asiassakaan. Seurakuntalaiset pärjäävät vähemmälläkin huolehtimisella.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu, kiitos tärkeän näkökulman esille nostamisesta. Kirjoitus kuitenkin ehkä vetää hieman liian nopeasti “mutkat suoriksi” kun esität seurakuntalaisen aseman määräytyvän siitä, kumpaa virkateologista linjaa edustetaan. Komppaan tässä siis myös Tomi Karttusen kommenttia. Edellisen jälkeen totean, että näen asian kuitenkin ainakin osittain samalla tavalla. Viran korostus ja siihen liittyvä ja mm. Huotarin kritisoima messukeskeisyys voi johtaa asetelmaan, jossa seurakunnan yhteinen virka ja yhteinen tai yleinen pappeus jää taka-alalle. Virat ovat meille järjestyksen vuoksi mutta ne ovat myös oppimme mukaan jumalallisen järjestyksen pohjalta. Selvää lienee se, ettei Jeesus “perustanut” virkoja vaikka kutsui ja lähetti oppilaansa. Virat alkoivat syntyä alkuseurakunnan ja alkukirkon aikana. Ehkä suurin ongelma asiassa on, ettemme me papit ja muut kirkon viranhaltijat ole tietoisesti pohtineet virka- ja seurakuntakäsityksiämme. Viime mainitusta olen itse usein kirjoittanut.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Kiitos Toivo, ja hyvä että sain sinut mukaan tähän fundeesaamiseen. Ehkäpä virkateologian osalta paukun on viimeisen 50 vuoden ajan menneet sukupouolipappeuden selvittelyyn. Ratkaisevaa minustakaan ei ole se mikä on virkateologia, vaan se miten seurakuntalaisia kohdellaan. Ja olen edelleen sitä mieltä että tiedostamattomassakin oleva virkakäsitys vaikuttaa juuri tähän kohteluun.

      Minä alan olla väsynyt kirkolliseen toisaalta ja toisaalta puheeseen, sen myönnän. Siksikin Tomi Karttusen kommentti ei aivan tyydytä minua. Niin kauan kuin asia paremmin selviää, kyseenalaistan sen että virka olisi “myös oppimme mukaan jumalallisen järjestyksen pohjalta”. Anteeksi kai se on oppimme mukaan, mutta mihin juuri se oppi perustuu? Jeesuksen puhuessa Pietarille kalliosta, jolle rakentaa seurakuntansa, ei mielestäni tapahtunut viran tai virkojen jumalallistamista, niinkuin paavin asema katolisessa kirkossa perustellaan. Tai edes (pappis)viran asettamista. Ninkuin edellisessä kommentissani sanoin, CA V antaa riittävän määrittelyn papin viralle.

      En usko että papin (tai piispan) virka sellalisena kuin se nyt ilmenee kirkossamme on kenenkään sellaiseksi suunnittelema. Se on vain aikojen kuluessa sellaiseksi kehittynyt, ja sen on annettu tapahtua. Sitä paitsi Toivo, virka ei ole “seurakunnan yhteinen virka”, vaan seurakunnalle – ei tietylle henkilölle – annettu virka. Siinä olelt oikeassa, että kaikenkaikkiaan mainitsemani kehitys on johtanut siihen että yhteinen pappeus ja seurakuntalaisten vastuullinen osallisuus toiminnassa on jäänyt taka-alalle. Samalla seurakuntalaiset ovat tulleet papin toiminnan kohteiksi, eivätkä työtovereiksi ulkopuolella olevien hyväksi.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu, Kyllä minäkin tunnustan, että pohdin tai jopa epäilen kirkon ja oman kirkkomme viran olevan jumalallisen järjestyksen pohjalta. Lisäksi mm. omassa kirkossamme on epäselvää, mitä tehtäviä virkaan kuuluu. Tähän liittyvää diakonaattivääntöä on käyty kirkossamme ainakin viimeiset 30 vuotta. Tuo sinun Pöhlmanin pohjalta esittämä näkemys tuntuu aika “käypäiseltä”: Seurakunnalle on annettu virka, joka voi ilmetä erityisinä virkoina sekä seurakunnan jäsenten toiminnassa muutoin. Tätä suuntaa pitäusi varmaan kehitellä ja viedä eteenpöin. Se kulunutta sanaa köyttäen vastuuttaisi kirkon jäsenet enemmän kuin nykyinen virka-ajattelu.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sami Paajanen sanoo:

      Toivo Loikkanen ” Huotarin kritisoima messukeskeisyys voi johtaa asetelmaan, jossa seurakunnan yhteinen virka ja yhteinen tai yleinen pappeus jää taka-alalle. Virat ovat meille järjestyksen vuoksi mutta ne ovat myös oppimme mukaan jumalallisen järjestyksen pohjalta. ”

      Tarkoittiko piispa Huotari emänkin kirkollista tilannetta joka on johtanut herätysliikkeissä omavaltaiseen toimintaan pappeuden toteuttamisen suhteen. Tästä näkökulmasta katsottuna ymmärrän piispan esiintulon. Voi tosin olla muitakin syitä.

      Itse en näe messua yleispappeuden köyhdyttämisen voimana, päinvastoin. Meillä on vähän keskustelu siitä miten paljon yleiseen pappeuteen ” ladataan” . Järjestetään toimintaa joka rasittaa seurakuntaa/ seurakuntalaisia kohtuuttoman paljon. Meidän tulisi karsia toimintoja ja fokusoida hengellisesti oleellinen. Vähemmän toimintaa ja keskittyminen oleelliseen. Tämä on vaikea rasti.

      Tomi Karttunen “Suksessio eli apostolinen jatkumo ei liity vain virkaseuraantoon vaan siihen, että kirkon yhteisössä ja yhteydessä (kommuunio) kaikuu apostolinen evankeliumi samalla kertaa alkuperäisenä ja tuoreena.”

      Muistaakseni Arkkipiispa Paarma on pitänyt tästä luennon jossa hän toteaa kirkomme seurannon katkenneen. Ainakin jossakin vaiheessa. En nyt saanut tuota artikkelia esille. Voidaan tietysti kysyä ekumeenisesti mitä uskonpuhdistus vaikutti muiden kirkkojen mielestä meidän apostoliseen jatkumoon ( tosin tämä on toisen blogin aihe) .

      Hannu Paavola; ” En usko että papin (tai piispan) virka sellalisena kuin se nyt ilmenee kirkossamme on kenenkään sellaiseksi suunnittelema.”

      Tämä on mielenkiintoinen näkökulma. Miten uskonpuhdistus muutti koko pappeuden käsitettä ja miten luterilainen pappeus suhteutuu varhaiskirkon/ yhtenäiskirkon traditioon. Tätäkin näkökulmaa olisi hyvä miettiä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sami, Kyllä Huotari kritisoi toiminnallisesti ja osin myös teologisesti liian yksipuolista messun korostamista. Hän näki sen kirkkomme toiminnan todellisuudelle vierrana. Hän on aina korostanut kirkon työssä myös kasvatusta ja diakoniaa sekä muuta kirkon työhön liittyvää. Siinä hän on minusta oikeassa, vaikka korostan itsekin messun merkitystä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Kyllähän tämä messuteemakin sillä tavalla liittyy blogin aiheeseen, että siinä vahvistetaan sellaista (virka)käsitystä tai ainakin kehitystä, jossa pappisjohtoinen toiminta lisääntyy. Papin merkitys taas kasvaa – seurakuntalaiset tosin voivat hyvin palvella avustajina.

    “Meillä on vähän keskustelu siitä miten paljon yleiseen pappeuteen ” ladataan” . Järjestetään toimintaa joka rasittaa seurakuntaa/ seurakuntalaisia kohtuuttoman paljon. Meidän tulisi karsia toimintoja ja fokusoida hengellisesti oleellinen. Vähemmän toimintaa ja keskittyminen oleelliseen. Tämä on vaikea rasti.” Samille sen verran että en aivan saa kiinni sitä miten toimintaa järjestämällä ladattaisiin yleiseen pappeuteen jotakin kohtuuttoman paljon. Työntekijäthän sen tekevät. Toiseksi että seurakunnan “toiminta” tarkoittaa minulle yksikertaisesti seurakunnan elämää. Elävä seurakunta on liikkeessä, ruumiin eri jäsenet toimivat tarkoituksensa mukaan. Vain jos seuakuntalaiset eivät ole mukana elämässä, toiminta saattaa tulla työntekijöiden touhuamiseksi.

    Minun lienee aika siirtyä kohta seuraavaan blogiin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Hannu Paavola
    Hannu Paavola

    Olen eläkeläisrovasti ja kirkon uskollinen poika. Uutena harrastuksena oman mielipiteen ilmaisemisen opetteleminen selkokielellä.