Virkateologia ratkaisee seurakuntalaisen kohtalon

Olin asiaa vähän aavistellut, mutta nyt se näyttää selvältä. Seurakuntalaisen kohtalo määräytyy lähinnä papiston omaksumasta virkateologiasta. Se ratkaisee, onko seurakuntalainen täysivaltainen kristitty joka voi itsenäisesti ajatella ja toimia seurakunnassa yhteisen pappeuden perusteella, vai onko hän alaikäisyyteen tuomittu opetuksen, huolenpidon ja kaitsemisen tarvitsija ja kohde. Se kummalle puolelle seurakuntalaisen kokemus kallistuu ei johdu viimekädessä papiston asenteista tai toimintakulttuurista, vaan niiden takana vaikuttavasta teologisesta valinnasta.

Virkateologiasta on puhuttu viime aikoina valitettavan vähän, muuten kuin sukupuolipappeuden yhteydessä. Kirkolliskokouksen perustevaliokunta olisi voinut sen tehdä käsitellessään tulevaisuuskomitean mietintöä, mutta sekin tyytyi kritisoimaan mietintöä lähinnä kirkko-opillisten puutteiden takia. No, virkateologia sijoitetaankin yleensa kirkko-opin yhteyteen. Valiokunta tuskin olisi kyennyt sanomaankaan asiasta mitään yksiselitteistä, vaikka aihetta olisi ollut.

Kirkko-opin yhteydessä myös saksalainen Horst Georg Pöhlmann puhuu virkateologiasta kirjassaan Dogmatiikan pääkohdat. Kirjan ansioksi voidaan lukea se, että sen käänsi aivan tuoreeltaan 1970-luvun alkupuolella itse Seppo A. Teinonen puolisonsa Riitta Teinosen kanssa. Pöhlmann esittelee heti aluksi kaksi kirkon virkaa koskevaa vastakkaista näkemystä:

A. Virka on koko seurakunnalle annettu julistus- ja palvelutehtävä, joka saa muotonsa virkojen periaatteellisessa moneudessa, tai

B. Virka on Kristuksen perustama yksi virka, joka on seurakuntaa vastapäätä ja joka on alusta pitäen jätetty tietyille henkilöille.

Pöhlmann asettuu vaihtoehto A:n kannalle, ja hän perustelee sen mielestäni hyvin kirjansa sivuilla 242-244. Vaihtoehto B:n kannattajille tärkeän opetuslasten kutsumisen hän käsittelee kirkko-opin perusteissa sanoessaan, että ”Pietarin ja ja apostolien virka” on Uuden testamentin mukaan periytymätön, koska se on historiassa kertakaikkinen. Koska apostolit olivat Jeesuksen todistajia jotka olivat nähneet hänet ja kuulleet häntä, he ovat historiassa kertakaikkinen, toistumaton kirkon ”perustus” (Maatt. 16:17 ss., Ef. 2:20). Kun Pietarin virka myöhemmin siirrettiin Rooman piispalle ja apostolien virka piispoille, kirkon perusta ja rakenne muuttuivat.

Uuden testamentin sovituksen virka (2. Kor.5:18) on annettu periaatteessa koko seurakunnalle. Vaikka jokainen seurakunnan jäsen on siihen valtuutettu, eivät kaikki voi sitä toimittaa, vaan ”yhden viran monet funktiot jakautuvat seurakunnan yksityisille jäsenille niin, että tietyt funktiot muodostuvat myös instituutionaalisesti järjestetyiksi viroiksi, kun taas toiset funktiot eivät saa instituutionaalista järjestystä”. Pöhlmannin mielestä luterilaisuudessa tulisi ”palauttaa papin palveluvirka paljon voimakkaammin seurakunnan muiden palvelujen riviin”. Teologisen ammattimiehen virka tulisi palauttaa palveluksi ”palvelujen aidon moneuden hyväksi”.

Perinnäinen papinviran konseptio” (vaihtoehto B) on nykyään jopa esteenä sovituksen palvelulle. Sille on ”kostitutiivista (olennaista, rakenteeseen kuuluvaa) se, että paimen on pysyvästi ja luovuttamattomasti vastapäätä laumaa”, ja paimenesta ei voi tulla lammas eikä lampaasta paimen. Paimen on antava, seurakunta on vastaanottava. Tällainen paimen on kuitenkin soveltumaton ”työtoverillisiin toimintamuotoihen”, eikä siksi enää ole sovelias nykyisessä ”ei enää patriarkaalisesti järjestetyssä” maailmassa. Patriarkaalista ”paimenta yksityispersoonallisuutena, jolla on suuri yksinvastuu, vastaa alaikäisyyteen tuomittu seurakunta, joka on paimenen kaitsemisen, huolenpidon ja johdon varassa”. Pöhlmann tulee lähelle kirkkomme ajankohtaista keskustelua, kun hän sanoo, että ”papin ratkaisevan tehtävän pitäisi olla Ef. 4:12:n mukainen pyhien varustaminen palvelun työhön”.

Yhteenvetona Pöhlmann toteaa, että hengellinen virka on palvelua, se ei ole arvoasema eikä etuasema. Viranhaltija ei ole herra vaan palvelija (ks. yksi Herra ja monta palvelutehtävää 1. Kor.12:5). Hengellisen viran tehtävänä on aina sovituksen palvelu. Se ei ole esim. arvo, joka mahdollistaa jonkun tehtävän, kuten roomalaiskatolisessa virkakäsityksessä. Viraanhaltijan arvovaltaa ei tee se, mitä hän on, vaan se, mitä hän julistaa. Hän ei ole mitään erityistä, mutta hän sanoo jotakin erityistä.

Pöhlmannin esittämää virkakäsitystä voi kritisoida, ja hänen kanssaan voi olla eri mieltä. Hänen esittämistä vaihtoehdoista voi valita myös jälkimmäisen (B). Itselläni on käsitys, että kirkkomme papisto on asiassa jakaantunut sovittamattomalla tavalla. Seuraavaksi kiinnostaa katsoa, mitä ekumeeniset sopimuksemme sanovat asiasta.

Koska jokaisella valinnalla on yhtä suuri vaikutus siihen miten seurakuntalaisiin suhtaudutaan, mahdollisen hiljaisen enemmistönkin on tärkeää tulla tietoiseksi virkateologiastaan, ja tehdä työtä sen mukaisesti.

33 kommenttia

  • Tarja Parkkila sanoo:

    Oli miten oli, kysymyshän on elinkeinosta, jota periaatteessa hallitsee raha. Mitä tahansa voidaan puhua ja rakennella, kunhan siitä maksetaan palkkaa ja palkan saanti edyllyttää olemista yrityksen kanssa samaa mieltä. Jossakin kokoontuu konklaavi, joka päättää mitä mieltä saa olla, että pysyy palkkalistoilla ja lampaat karsinassa.

    Ihmisiä ei saa luopumaan valehtelusta niin kaun kuin valehtelusta maksetaan palkkaa. Tämä on raaka totuus.

    Puhe hengellisyydestä, joka on keksitty vain kumoamaan sieluoppi, tarkoittanee jotakin kuin, että missä mieli on, missä mieli liikkuu. Saako ajatella itse, vai pitääkö ajatella jonkin opin mukaan, jonka määrää jokin tuntematon konklaavi jossakin ekumenian kammareissa. Hermaan paimen tai Kristuksen papit, tai mikä milloinkin, Mitra tai Zarathustra. Apostolinen, tai stoalainen ope.

    Hengellisyyttä ei ihminen voi harrastaa muulloin kuin hengissä ollessaan, eli elossa ollessaan. Kuolema ei ole ikuinen elämä, koska kuoleva ei enää hengitä, joten ei ole hengellinen. Näin ollen kuolema ei ole ikuinen elämä, koska elämä edellyttää hengissä olemisen.

    Jos Elämää sanotaan ikuiseksi, se tarkoittaa, että Elämä on ikuinen mutta sukupolvet vaihtuvat, ihminen ei ole ikuinen, ääretön, vaan ajallinen ja äärellinen, Ihminen lajina säilyy, jos säilyy, se riipuu ihan siitä, miten toimimme täällä.

    Sieluopillisesti uskoivat, että kaikki on luotu yhdestä sielusta ja sielu on kuolematon ja palaa takaisin alkusieluun. Me emme vielä tiedä, mitä tapahtuu tietoisuudelle, säilyykö minuus jossakin muuallakin kuin jälkeen jäävissä kirjoituksissa, vai sammuuko se kuin kynttilä. Ja mitä väliä vaikka sammuu, eihän siitä tiedä sen enempää, kuin ennen syntymää olevasta ajasta, jonka pitäisi olla myös elämää ikuisuusnäkäkulmasta, mutta se ei kiinnosta ketään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Paljon on siis kiinni siitä pienestä sanasta “virka”. Mitenkähän se sana on alkukielissä ilmaistu? Kovin monessa kohdin sanaa ei mainita. Luin Raamatustani, että Jumala on hoitanut aiemmin seurakunnan virkoihin asettamiset. Miten se nyt näinpäin on kääntynyt, että vain kirkko saa asettaa virkaan? Kunhan maisterintutkinto on suoritettu ja piispan hyväksyntä saatu. Kirkko on vielä kovasti supistanut näitä kirkon virkanimityksiä. Evankelistoja, tai profeettojakaan ei taida kovin montaa kirkon virassa olla. Papeista kuitenkaan en löydä mainintaa Raamatun virkaluettelossa. Tällä en halua sanoa sitä, etten pappeja arvostaisi Jumalan palvelijoina ja seurakunnan johtajina. Hannun blogi vain herättää vain kysymyksiä ja niihin olisi oppineilta kiva saada vastauksia, ettei jää mieltä vaivaamaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Virka lienee suomennettu sanasta ’diakonia’, jonka voi kai kääntää palvelutehtäväksikin. Arvoaseman sijaan sana taitaa tarkoittaa työvelvollisuutta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Parkkila sanoo:

    Virat-Ruba

    Sana tulee hindulaisuudesta, ja tarkoittaa Krisnan ruumissa olevia erilaisia tehtäviä, eli virat. Jotkut ovat pää, toiset kädet, jalat ja niin edelleen, nautiskelijat ovat vatsa.

    Krisna on siis samalla tavalla yksi ruumis, kuiten Kristus kristinopissa. Krisna myös poistaa vahingollisten tekojen vastavaikutukset, joka tarkoittaa samaa , kuin synnit anteeksi.

    Mutta lain edessä kaikki ovat samanarvoisia, niinkuin Jumalan edessä ovat. Jokaisen omat teot ratkaisevat, eikä kukaan voi toisen sielua lunastaa, se on liian kallis.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Tämä blogi taitaakin olla vähän vaikea. Se on osoitettu ensisijassa papeille, joilta toivon kommentteja. Pekan kommentista sen verran, että onhan se vähän oireellista, jos blogi synnyttää vain kysymyksiä. Virka mainitaan Uudessa testamentissa usein. Paavali toistaa usein pitävänsä Jumalalta saamaansa, arvan avulla, virkaa kunniassa (Room. 11:13). Hän kehottaa myös muita ”seurakunnan kaitsijan virkaan” valittuja samaan (1. Tim. 3:1). Seurakunnan kaitsijasta ei ole pitkä matka papin, erityisesti kirkkoherran, myös piispan virkaan.

    Kun Pöhlmann sanoo että virka on ”koko seurakunnalle annettu julistus- ja palvelutehtävä”, se ei tarkoita samaa kuin jos sanotaan että virka on Kristuksen perustama, nimenomaan apostolin (opetuslapsen) ”viralle” (Jeesus ei käyttänyt opetuslapsen yhteydessä virka-sanaa) perustama. Pöhlmann tarkoittaa yleisemmin, että virka on Jumalan koko seurakunnalle antama palvelu- ja julistustehtävä. Augsburgin tunnustuksen 5. kohta sanoo, että vanhurskauttavan uskon saamista varten on asetettu (Jumalan toimesta?) evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Se voidaan ymmärtää sekä niin että virka on annettu koko seurakunnalle, tai myös niin että se on annettu tietyille henkilöille eli papeille.

    Kun luin Porvoon yhteisen julistuksen virkaa koskevan kappaleen, olen vähän epävarma siitä voiko kirkkomme enää edes puolivirallisesti edustaa Pöhlmannin A-vaihtoehtoa. Pöhlmannn ei näytä antavan paljon arvoa ns. apostoliselle sukkessiolle. Menee vähän vaikeaksi kun hän sanoo että ”hierarkian korvaa hierodiakonia” (katso googlesta!). Hierodiakoniassa kaikki palvelevat, vain yksi halllitsee: Kristus. Samoin kuin: ”Kirkko on konstituutioltaan (rakenteeltaan) kristokraattinen, ei paavillinen eikä episkopaalinen, mutta ei myöskään demokraattinen”! Yksittäinen pappi kyllä voi edustaa tällaista kantaa, johon huomaan itseni kirjoittaneeni.

    Jos näitä ei kirkon johdossa (= piispoissa) voida hyväksyä, virkateologia ainakin merkittävältä osalta sulkee ulos seurakuntalaisten osallisuuden ja myös yhteisen pappeuden samanarvoisena erityisen pappeuden kanssa. Pidän tätä suhteellisen vakavana asiana.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Pöhlmannin A-vaihtoehto ei ole kovin vanha teologinen malli. Tarkkaa vuosilukua ja kehitys kuvioita en muista, mutta tämä lähtee siitä ajatuksesta, että alussa ei ollut mitään virkoja vaan lähinnä karismoja ja myöhempi kirkkohistoriallinen kehitys rappeutti tämän ja tilalle tuli “virkapappeus”. Siksi seurakunnan tulisi tavoitella alkuperäistä seurakunnan karismaattista “alkuilmiötä”. Tämä koko ajatus on syntynyt joidenkin teologien päässä lähinnä ilmeisesti luterilaisessa teologien keskuudessa. Mitä ovat ne historialliset dokumentit millä tämä voitaisiin perustella? Kirjoittaako Pöhlmann tästä?

    Meidän pappisvirkamme on suora jatkumo Leeviläisestä pappeudesta joka on meidän luterilaisten pappeuden typos. Pöhlmann esittää, että apostolaattilla ei ole jatkumoa, hän tulkitsee asian näin,

    ” Pietarin ja ja apostolien virka” on Uuden testamentin mukaan periytymätön, koska se on historiassa kertakaikkinen. Koska apostolit olivat Jeesuksen todistajia jotka olivat nähneet hänet ja kuulleet häntä, he ovat historiassa kertakaikkinen, toistumaton kirkon ”perustus” (Maatt. 16:17 ss., Ef. 2:20). ” Tässä ehkä tähtäyspiste on Paavin erikoisasema, kritiikki on siis suunnattu Roomaa vastaan. Alussahan painopiste ei ollut Roomassa eikä Paavin asema ollut sitä mitä se nyt on. Se on historian kehitykulun tulos. Joka tapauksessa apostolit asettivat jatkajansa kaitsijat ( episkopos, piispat) ja paimenet ( presbyteros, papit) ja seurakuntapalvelijat ( Diakonit) jotka yleensä kulkivat yhdessä piispan kanssa.

    Pappeus ei mielestäni ole seurakuntaa vastaan, vaan sen keskellä, sen puolella , sen vierellä, sekä papin, että seurakunnan kasvot ovat aina käänettynä yhdessä Kristuksen puoleen.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Hyvä ja kiitos Sami. Pöhlmannin kirja on laajennos hänen Heidelbergissä pitämästään “kertauskurssista”, se on melko suppea/tiivis, ei mitään puhetta karismoista. Presbyteros (vanhin) ja episkopos (kaitsija) ovat hänen mukaansa UT:ssa synonyymejä. Vasta Ignatios Antiokialainen tunsi kolminaisen hierarkian: piispa, presbyteeri, diakoni. Hänellä on paljon viittauksia teologeihin; A-mallin takana ovat Ulrich Kuhn, W. Krusche, E. Käsemann ym., B-mallin takana esim. Peter Brunner, E. Sommerlath, J. Heubach.

      Se mitä pappeus on meidän mielestämme ei ole tässä niin tärkeää kuin se että sanottaessa b-mallin mukaisen papin viran olevan “seurakuntaa vastapäätä” EI tarkoiteta että pappeus on seurakuntaa vastaan. Sillä tarkoitetaan sitä, että sellaista papin virkaa väistämättä vastaa seurakunta tai seurakuntalaiset, joilta puuttuu se jokin, jonka pappi saa pappisvihkimyksessä, ja jotka alusta loppuun asti ovat papin (paimenen) kaitsennan ja johdon ja huolenpidon varassa. Paimen on tässä oleellinen sana, jota tätä käsitystä kannattavat mielellään käyttävät.

      On tietenkin mahdollista valita virkakäsityksensä jostakin A:n ja B:n väliltä, mutta silloinkin mielestäi joutuu ratkaisemaan sen miten suhtautuu yhteiseen pappeuteen. Onko sen pohjalta toimiva aidosti tasavertainen kristittynä, vastuullisena aikuisena seurakunnan toiminnasta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Näyttää siltä, että ensimmäiseksi nimityksiä episkopos ja presbyteeri käytettiin samassa merkityksessä kuin Apostolien teoissa ( Ks Apt 20:17-28, tai 17,28) Kuitenkin toisella vuosisadalla erotettiin kolme pappeuden astetta. Lisäksi idän kirkko erittelee lisää ( tämä esimerkkinä); Alempiin pappeuden asteisiin kuuluvat alidiakonit, lukijat, veisaajat ja alttaripalvelijat.

    Tässä näkökulma ja linkki naisdiakonien asemaan; https://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20110446/

    Mielestäni on oikein käyttää, että papiksi vihittävä saa todella jotakain mitä muilla ei ole, ” Heidät on erityisesti valittu palvelemaan Kirkkoa, saarnaamaan, opettamaan ja kaitsemaan Jumalan kansaa, toimittamaan pyhiä sakramentteja, säilyttämään puhtaana oikean opin ja pitämään Kristuksen Ruumiin yhtenä.” ( Raimo Sissonen). Ut:n armolahja luetteloissa myös eritellään viran karisma muista karismoista, eli näillä näyttäisi olevan jonkinlainen ero. Luterilaisessa tunnustuksessa tämä ero näkyy myös siinä, että sanaa ja sakramentteja ei saa kirkossamme toimittaa kuka tahansa ( pappisvirka), tämä on myös mm. inhimillisen järjestyksen takia, mutta ei pelkästään.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Armolahjojen eron näkeminen on eri asia kuin määritellä ne ylempiin ja alempiin. Uskoakseni Jeesus ilmoitti jälkimmäisen olevan Jumalan tahdon vastaista.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Onneksi sentään Jumala on edelleen salattu Jumala ja samoin myös Hänen valtakuntansa maanpäällä, eikä se ole sidottu virkapappeuteen, eikä kirkon rakenteisiin. Hän toimii niissä, mutta kykenee toimimaan myös ilman niitä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Onneksi edellinen ei voi olla Jeesuksen vikaa missään määrin.

    Tulihan Jeesuksen seuraajista Kristuksessa Rooman valtion uskonto, ja näin yhteisissä konsensuksissa oli asia katsoa yhteisiä etuja.

    Jumaluusoppi ei silloin ollut kaikille läheskään selvää ja vapailla käsillä hengessä synnytettiin todistusta halutusta ymmärtämisestä kondifikaatioissa. Tätähän todistamme tänäkin päivänä.

    Presbyteerithän voisivat nykyisin uskonasioissa ohjata seurakunnassa löytyvää herätystä puhujissa jolloin haluttaessa hyvin varhaiskirkon asiaan palattaisiin. Hinta vaan taitaa olla liian kova nykyisille paimenille.

    Nykyiset rakennukset toisenlaisessa mallissa olisivat myös tarpeettomia kuin asian hirveä hallinto.

    Hyvin voi näin kysyä mitä tässä seurataan ja minne halutaan päästä muutakin kuin eläkkeelle.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Samuel Kettunen sanoo:

    Se on selvästi ilmaistu kirkon peruskirjassa Raamatussa, mikä on seurakunnan paimenen virka ja tehtävänkuva. “Yhden vaimon mies…mitä päästätte maan päällä, on päästetty taivaassa, mitä sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa…menkää ja saarnatkaa Evankeliumia kaikille luoduille” jne.

    On hyvin nähtävissä hedelmät, jos kirkko pysyy tai ei pysy apostolisessa jatkumossa. Virkakysymyksessä horjuminen avaa portit kaikkeen luopumukseen, kuten on käynytkin.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Seurakunnan on pysyttävä Kristuksessa. Muulla ’jatkumolla’ ei ole väliä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Samuel Kettunen sanoo:

      Näin se onkin. Kun se toteutuu, myös pappeus pysyy apostolisena jatkumona, ellei haluta luopua sanasta. Sitä ei voi mitkään ihmisten muutokset ja pyrkimykset murtaa, koska itse Kristus on kirkon pää. Hänen ohjeensa ovat yli kaiken.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Vähän erikoista, että kukan ei ole ottanut kantaa otsikon väitteeseen. Ratkaiseeko omaksuuttu virkakäsitys seurakuntalaisen kohtalon eli kohtelun?

    Ymmärrän sen että virkateologia on usein itseltäkin piilossa tai tiedostamatta, mutta kumpi käsitys tuntuu läheisemmältä?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Hannu Paavola
    Hannu Paavola

    Olen eläkeläisrovasti ja kirkon uskollinen poika. Uutena harrastuksena oman mielipiteen ilmaisemisen opetteleminen selkokielellä.