Yhden ihmisen työpanos riittää.

Milloin sinä, Suomen kirkon työntekijä, olet kuullut esimiehesi, työkaverisi, kirkkovaltuutettusi tai seurakuntalaisesi sanovan sinulle, että sinä teet tarpeeksi kun teet yhden ihmisen työt.

Vai oletko kuullut enemmän odotuksia, mitä pitäisi tehdä toisin tai enemmän kuin tähän asti?

Olen työskennellyt reilut seitsemän vuotta kirkkoherrana. Näinä vuosina olen istunut yhteensä joitakin viikkoja strategiatyöskentelyissä ja johtamiskoulutuksissa. Kirkkohallitus on työntänyt sähköpostiini 265 yleiskirjettä. Nämä strategiatyöskentelyt ja yleiskirjeet ovat sisältäneet aika monta odotusta uusista toimintatavoista. Lisää on tullut kapitulista, it-alueelta, KiPasta, lähetysjärjestöiltä ja niin edelleen. Lisäksi odotuksia tulee luottamushenkilöiltä, seurakuntalaisilta, toisilta työntekijöiltä ja oman pään sisältä. Osa odotuksista tulee siitä, että kirkon jäsenmäärä putoaa kaiken aikaa ja sille tarttis tehrä jotain.

Osa odotuksista ja paineista on ihan kohtuullisia. Työntekijälle maksetaan siitä, että hän tekee töitä. Mutta osa odotuksista on kohtuuttomia. Työntekijälle maksetaan vain yhden ihmisen palkka yhden ihmisen työstä.

Minusta tuntuu, että seurakuntaan kohdistuvat odotukset kasvavat. Kun eri tahot leikkaavat ja vähentävät, seurakunnan pitäisi jatkaa toimintoja. Seurakunnan kasvatuksen, diakonian ja julistuksen työntekijät ovat haluttuja yhteistyökumppaneita. Entistä halutumpia.

Ihmisten odotukset kertovat siitä, että seurakunnan työ on tärkeätä. Suuri joukko ihmisiä arvostaa seurakunnan työntekijöiden työtä ja toivoo, että se tavoittaisi mahdollisimman monet. Ei välttämättä itseä, mutta moni toivoo, että seurakunta auttaisi vanhuksia, lapsiperheitä, yksinäisiä, eri tavoin hätää kärsiviä. Järjestäisi toimintaa enemmän eri ryhmille ja eri alueilla. Tekisi yhteistyötä eri tahojen kanssa. Olisi läsnä ja tavoitettavissa. Jalkautuisi.

Olisi terveellistä aina välillä sanoa ääneen, että yhden ihmisen työpanos riittää. Myös kirkon töissä.

11 kommenttia

  • Tuula Hölttä sanoo:

    Tuomas Hynynen :”Yhden ihmisen työpanos riittää.”

    Henk.koht. olen samaa mieltä siitä, että “yhden ihmisen työpanoksen” on oltava riittävä olipa hän sitten pappi tai lukkari. Henk.koht. kokemukseni mukaan “maallisen regimentin” vallankäyttöön vihkiytyneet ovat valmiita lyömään hengellisen regimentin työntekijöitä vaikka kuinka paljon, että saavat läpi tahtonsa, jonka avulla he tod.näk. haluavat raivata poliittisen tiensä kohti kunnallista- ja myös yhteiskunnallista poliittista päätöksentekoa.

    Summasummarum: “Yhden ihmisen työpanoksen on oltava riittävä” – hyväksyn tämän mielipiteen oikeastaan vain sen vuoksi, että kertomani seurakunnan lopulta vain rauhoittavien lääkkeiden avulla työstään selvinnyt kirkkoherra tuli “meidän syntisten” luokse seurakunnan jätekatokseen ja pyysi, että “Tuula hei, annatko tupakan.” Mielestäni on hengellistä väkivaltaa ajaa papit hengellisen regimentin edustajina em. kaltaisiin tilanteiisiin

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Oman työnsä merkitykselliseksi kokeminen on meille kaikille tärkeää. Mitä enemmän pyyntöjä tulee, sitä paremmalta tuntuu. Mikäli osaa rajata. Muuten töihinsä hukkuu. Kirkon toiveet ovat pojaton kaivo. Uusi ihminen kun tulee kirkon palvelukseen, jotakin tiettyä tehtävää varten, niin yllättäen tuon tehtävän hoito ei riitä. On myös otettava vastaan paljon muuta ylimääräistä. Lopulta untuvikko saa huomata ettei hänen varsinaiseen tehtäväänsä jääkkään enää riittävästi aikaa. Työtä on alettava tekemään ikääkuin vain vasemmalla kädellä. Mihinkään työtehtävään ei jää riittävästi aikaa. Tämähän on kai useimmille työntekijöille tuttu kuvio. Tuollainen tilanne on hyvin turhauttavaa. Siksi moni kirkossa uupuu kesken matkan. Kirkkoon kohdistuvat ulkoiset odotukset vain lisäävät tätä painetta. Onkohan perusongelma siinä, ettei kirkossa oikein olla kärryillä siitä mikä on sen todellien missio? Yritetään vain olla kaikille kaikkea. ulkopuoliset tahot eivät tunne kirkkoa sisältä. Heille kirkko on laitos kaikkia varten. Ei heillä ole tietoa siitä miten täynnä kaleterit on jo ennestään. Eikä tarvitsekkaan olla. Kirkon työnjohto on olemassa sitä varten, ettei ylikuormiteta ketään. Heidän tehtävänsä on rajata ja sanoa ei. Mielekäs ratkaisu voisi olla siinä, ettei hengellisen -työntekijöiden kalentereiden tarvitsisi olla aina täynnä. Eikä siitä huolimatta tarvitsisi kokea mitään syyllisyyttä. Kukapa uskaltaisi alkaa vähentämään työmäärää silloin kun vaaditaan enemmän?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Pekka Pesonen :”Mielekäs ratkaisu voisi olla siinä, ettei hengellisen -työntekijöiden kalentereiden tarvitsisi olla aina täynnä. Eikä siitä huolimatta tarvitsisi kokea mitään syyllisyyttä. Kukapa uskaltaisi alkaa vähentämään työmäärää silloin kun vaaditaan enemmän?”

      Mielestäni tuo on ainoa mielekäs ratkaisu – ja se, että seurakunnan jäsenet eivät odota eivätkä vaadi kirkon hengellisiltä työntekijöiltä sitä, että he olisivat tavallisessa elämässäänkin jatkuvasti kuin “taivas maan päällä”. Me kaikki olemme kuitenkin ihmisiä, joilla on “tähtitaivas päämme päällä, alka jalkain musta maa.”

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Elias Tanni sanoo:

    MITTA

    Lähdin lapsuuskodista selässäni reppu ja repussani mitta.

    Sillä mittasin itseäni. Ja aina oli tulos: Ei riitä, ei riitä.

    Kauan uskoin mittaani. Sitten löysin uuden.

    Se sanoi: Riittää, riittää hyvinkin.

    Silloin tajusin, mittani oli virheellinen.t Sen ainoa lukema oli: ei riitä

    Vein sen takaisin, ja äitini hämmästyi: Ei se virheellinen ole, se on perintömitta ja kulkenut suvussa kauan.

    – Anja Laurila-

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Tiedän yhden papin joka uskalisi lopettaa kaiken puuhailun. Päätti tehdä ainoastaan virkaan kuuluvat velvollisuudet. Sen seurauksena syntyi yksi 90 luvun loppupuolen suurimmista herätyksistä tuolla paikkakunnalla.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Tartut Tuomas tässä äärimäisen tärkeään, ajanohtaiseen ja koko yhteiskuntaa koskevan aiheeseen. Minulla on sellainen tuntuma, että oikeastaan lähes joka alalla odotetan nykyään, että entistä pienempi joukko tekee entistä enemmän tulosta. Tämähän ei voi millään tavalla olla kestävää pidemmän päälle. Jos ihminen ei itse kykene tekemän hyvin selkeää rajausta työnteolleen, hän on jatkuvasti vaarassa uupua, masentua ja lopulta päätyä ennenaikaisesti työkyvyttömäksi. Tämä on paitsi inimillisesti suuri tragedia myös iso kansantaloudellinen ongelma. Ihminen ei ole kone eikä voi sellaiseksi muuttua vaikka miten elettäisiin murrosaikaa, lamaa, tantumaa tms.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Mikähän siinä sitten on, kun kirkon työntekijöiden pitää tehdä kaikki. Olisi paljon sopivia henkilöitä hoitamaan moniakin kirkon toimintoja. Tuossa Pälkäneellä ei mikään piiri toimi työntekijävetoisesti. Harvinainen poikkeus sännöstä.

    On useita saaranluvan opiskelleita, jotka ei pääse juuri koskaan saarnaamaan. Jotenkin vaikuttaa siltä ettei kirkon vastuullisiin tehtäviin haluta, ihan oikeasti ketään muita, kuin varsinaisia työtekijöitä. Ei edes niitäkään, joilla on pätevyys. Luulisi helpottavan työtekijöiden työpanosta paljonkin, jos kuormaa uskallettaisiin jakaa vähän muille.

    Jospa joskus työntekijät uskaltautuisivat mentoroimaan seurakuntalaisiaan ja olisivat vain tehtäviä jakamssa muille. Näin kirkon mahdollisuudet moninkertaistuisivat samalla.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuomas Hynynen sanoo:

    Pekka kirjoitti: “Jospa joskus työntekijät uskaltautuisivat mentoroimaan seurakuntalaisiaan ja olisivat vain tehtäviä jakamssa muille…”

    Tuo lause on oiva esimerkki siitä, mistä puhun.

    Se sisältää samaan aikaan ehdotuksen, miten toimintaa voitaisiin kehittää ja työpainetta helpottaa, ja samaan aikaan viestin siitä, että kirkon työntekijät (yleistäen) tekevät työnsä väärällä, pelosta nousevalla tavalla, ja odotus on että työtavan tai asenteen pitäisi muuttua joksikin ihan toisenlaiseksi.

    Ja mitä enemmän kuulee erilaisia näkemyksiä siitä, miten asioiden pitäisi olla, sitä kauempana työntekijä voi kokea olevansa siitä mitä häneltä odotetaan.

    Enkä tietenkään halua sanoa, etteikö kritisoida saisi. Mutta tyytyväisyyden osoitus on

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    Tuomas Hynynen :”…miten toimintaa voitaisiin kehittää ja työpainetta helpottaa, ja samaan aikaan viestin siitä, että kirkon työntekijät (yleistäen) tekevät työnsä väärällä, pelosta nousevalla tavalla, ja odotus on että työtavan tai asenteen pitäisi muuttua joksikin ihan toisenlaiseksi.”

    Vanha vitsi on, että jokainen on oman työnsä paras asiantuntija ja näissä kysymyksissä tulee mieleen, että puuttuuko kyseiseltä organisaatiolta ns. kyvykkyysstrategia, jolla pyritään kehittämään yleisiä toimintavalmiuksia toimintaympäristössä tapahtuvia muutoksia varten. Käytetäänkö toiminnan suunnittelussa osallistavia menetelmiä, joiden tarkoituksena on löytää keinot, joilla kyseinen psykofyysinen organisaatiokokonaisuus pystyy huolehtimaan toiminnan tuloksellisuudesta etsimällä keinot, joilla toiminnan tuloksellisuus on mahdollista saavuttaa suunnittelemalla ja kehittämällä toimintaa yhdessä?

    Toiminnan perustaksi kerättävä tietoa voi saada esim. itsearviointiprosseista, kehityskeskusteluista ja erilaisista ulkoisista ja sisäisistä analyyseistä ja kyselyistä. Tietoa kerätään vain organisaation kannalta tärkeiksi ja olennaisiksi koetuista asioista. Turhanpäiväisten asioiden raportointi ja valvonta vain kasvattaa organisaation työmäärää.

    Tavoitteena on, että jokainen työntekijä saa oman työnsä parhaana asiantuntijana vaikuttaa siihen mitä hänen työltään odotetaan ja työn tuloksia myös seurataan, eivätkä työntekijät joudu tilanteeseen, jossa heille asetetaan keskenään ristiriitaisia tavoitteita esim. asiakasta kohti käytetyn ajan ja taloudellisen tehokkuuden suhteen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    “Joksikin toisenlaiseksi” voisi ehkä tarkoittaa, toimintaa jonka työntekijä itse määrittelee. Pyrkimällä jatkuvasti vastaamaan muiden odotuksiin, ihan varmasti väsyy. Tuo muiden odotuksiin vastaaminen oli tuttua ajatus kirkon palveluksessa ollessani.

    Parhaiten menestyvät kuitenkin ne, jotka kykenevät jättämään muiden heille asettamat toiveet omaan arvoonsa. Se vaatii paineen sietämisen kykyä. Mikäli haluaa vastata johonkin esitettyyn haasteeseen, niin samalla olisi oltava rohkeutta lopettaa jokin muu toiminta vastalauseista huolimatta. Mikäli siihen ei ole mahdollisuutta, niin uutta ei saa lähteä rakentamaan.

    Joskus vain innostuu jostain työmuodosta, niin ettei tule laskeneeksi kustannuksia. Sitten ihan yllättäen huomaa luvanneensa ihan liikaa. Asian peruminen onkin sitten paljon hankalampaa.

    Ehkä peruskysymys on kuitenkin itsearvostuksen puutteesta. Jonkun ehdottaessa uutta toimintaa innostumme ja unohdamme samalla sen, ettemme selviä entisistäkään kunnolla. Koska heikko itsearvostuksemme tekee meidät sokeiksi. Koemmehan arvomme kohoavan, kun sanomme :”Jees. Kyllä se käy.”

    Nämä kysymykset kiinnostavat minua erityisesti. Valtion hallinnossa ja vähän kirkossakin työskenneltyäni voin peilata näitä kahtatyöalaa. Liki neläjänkymmen vuoden kokemuksella varustettuna luulisin jo jotain näistä perusrakenteista oivaltaneeni.

    Tälläiset keskustelut ovat aivan herkkupaloja. Näistä voi saada uusia käytännöllisiä näkökulmia. Upeaa Tuomas, kun otit asian esille.

    Ilmoita asiaton kommentti