Yhteiskuntako yksinäisyyttä lääkitsemään?

"Siellä se äiti parka istuu sohvan nurkassa yksinäisenä kaikki päivät eikä hoitajilla ole aikaa keskustella hänen kanssaan!"

"Tulisipa joku ja veisi ulos, kun kaiket päivät vain yksin saan virua!"

"Tänne sairaalaan olen yksikseni joutunut, vain televisio on seurana, ja hoitajat juoksevat sisään ja ulos. Kunpa joku puhuisi minulle!"

Tällaista luemme ja kuulemma harva se päivä ympärillämme. Kauheaa tuo yksinäisyys! Eikö yhteiskunnalla ole mitään tarjota tähän ongelmaan?

Yhteiskunta lienee jo kätensä pystyyn nostanut. Itse ajattelen, että juuri näin pitäisikin olla. Yhteiskunnan tulisi siirtyä syrjään yksinäisyysongelmassa. Meidän tapamme on aina huutaa viranomaisia apuun, jos näemme jonkun epäkohdan. Tämä on pohjoismaisen hyvinvointivaltiomme suurin harha. Yhteiskunta ei voi toimia ihmisenä, ja sen antama apu on aina persoonatonta, rahasta riippuvaista. Eikö olisi parempi antaa ihmisten olla ihmisiä toisilleen?

Haluaisitko vanhuudessasi sänkysi vierelle istumaan virallisen vanhushoitajan, joka kelloa katsoen istuu vierelläsi puoli tuntia tai tunnin gerontologian oppikirjan mukaisen keskustelun kera. Vai haluaisitko siihen lapsesi, lapsenlapsesi tai hyvän ystäväsi, joka tuntee elämäsi käänteet ja tietää, mistä olet kiinnostunut, ja joka antaa sinulle voimaa ja iloa elämiseen.

Luulen, että me kaikki vastaamme myöntävästi viimeiseen kysymykseen. Mutta onko siihen mahdollisuutta? Ei tietenkään aina. Mutta väitän, että yksinäisyys on useimmiten seurausta siitä, että emme ole kohdelleet ystävällisesti niitä, joilta nyt apua odotamme. Miksi menisin tapaamaan sairasta tuttavaani kuullakseni taas kerran hänen moitteitaan ja katkeruuttaan? Sellainen saa vain pahan mielen itselleni. Ja mitä hyötyä siitä on, että sairas purkaa pahaa oloaan toiseen, syyttömään? Sairas ei siitä parane eikä toinen tule enää toista kertaa.

Väitän, että yksinäisyys ei ole pahin ongelmamme, vaan se tapa millä toisia ihmisiä kohtelemme. Enpä ole vielä eläessäni kohdannut yhtään iloista ja huomaavaista ihmistä, joka olisi vanhuudessa ja sairaudessa jäänyt yksin.

Katkeruudesta ja kaunasta voi tulla ihmiselle hyvin helposti toinen luonto, ja yksin ei siitä ehkä pääsekään enää irti. Mutta asian tiedostaminen on jo puoli voittoa. Sille, joka todella haluaa irti elämäänsä kalvavasta väärästä asenteesta,  löytyy ammattiapua, siis sitä yhteiskunnan tai kirkon antamaa tukea, jota tuossa alussa väheksyin. Mutta eniten auttaa yksinäisyydessä se, että todella haluan päästä irti väärästä ja tuhoisasta mielentilastani.

1 kommentti

  • Tuula Hölttä sanoo:

    Merja Merras :” Yhteiskunta ei voi toimia ihmisenä, ja sen antama apu on aina persoonatonta, rahasta riippuvaista. Eikö olisi parempi antaa ihmisten olla ihmisiä toisilleen?”

    Kiitos blogista ja kirjoittamistanne kirjoista. Kuten kirjassanne ”Johdatus ortodoksisen kirkon etiikkaan” (Joensuu 1999) olette kirjoittanut ”Etiikan tehtävänä on auttaa ihmistä näkemään Jumalan tahdon mukaisen elämän ääriviivat, ja siten olla tukena hänen pyrkiessään säilyttämään kasteen liiton rikkomattomana. Kirkko ja erityisesti Raamattu ohjaavat meitä Jumalan tahdon mukaiseen elämään.”

    Sydänlämpöiset terveiset puolisollenne, joka jonakin markkinapäivänä kauan sitten kysyi ”Mikä saa ihmiset tungeksimaan torilla” ja kun vastasin ”Eksistentialistinen tyhjyys”, hän korjasi vastausta ja sanoi ”Ei kun synti”.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Merja Merras
    Merja Merras

    fil.tri, raamatun ja ortodoksisen kirkon tutkija