Yhteydestä ykseyteen ekumenian tienä ja tavoitteena

Pyhän Henrikin muistopäivän iltana ja ekumeenisella rukousviikolla sopii kirjoittaa muutama rivi ekumeniasta, kristittyjen pyrkimyksestä yhteyteen ja ykseyteen. Ei ole vielä kovin pitkä aika siitä, kun ekumeniaa vierastettiin sanana ja asiana joidenkin kristittyjen piirissä. Nykyisin tilanne on jo toinen, kun ajattelemme vaikkapa oman maamme eri kirkkojen ja kristittyjen joukkoa.

Ekumenia oli meillä melko pitkään teologian ja ns. perinteisten kirkkojen asia. Vapaiden suuntien kristityt puhuivat mieluummin kristittyjen yhteydestä ja siitä, että Jeesus ja usko yhdistävät. Ekumenian opillinen painotus sekä painottuminen vanhojen kirkkojen tilanteeseen ei ehkä tuntunut niin läheiseltä vapaiden suuntien ihmisistä.

Edelleenkin tilanne on hieman samanlainen, mutta suuri muutos on kuitenkin tapahtunut. Raja-aidat eri kirkkojen ja kristittyjen välillä ovat madaltuneet. Tietysti tilanne vaihtelee suuresti eri maiden ja paikallisten kirkkojen kohdalla. Vaikkapa kreikassa sikäläisen kreikkalaiskatolisen voi olla vaikea mieltää, että jotkut luterilaiset Suomessa ovat kristiveljiä ja –sisaria. Meilläkin löytynee vielä yksittäisiä kristittyjä, jotka näkevät ekumenian mörkönä ja siten myös mörköjä heille ovat Kirkkojen Maailmanneuvosto ja Luterilainen maailmanliitto.

Kirkollisen ekumenian näkeminen hyvin kielteisessä valossa nousee jostakin menneiden vuosikymmenten opetuksesta ja julistuksesta, jonka kaikuja kuulin vielä 1990-luvulla. En muista tarkkaan noiden opetusten alkuperää, mutta karuinta niissä oli se, että ekumenian asiat esitettiin lähtevän itse Paholaisesta. Suurin mörkö oli noissa kuvissa ekumenian tavoitteena oleva ”maailmankirkko”, johon liitettiin kaiketi Ilmestyskirjan ennustuksia.

Kristikunnan jakautuminen eri kirkkokuntiin ja ryhmiin on hajaannusta, jota kirkon Herra ei varmasti halunnut. Se voidaan positiivisessa mielessä nähdä myös moninaisuuden rikkautena. Se ei saisi olla kuitenkaan tila, johon tyydymme vaan josta tulisi pyrkiä eteenpäin.

Jo nyt kristittyjen piirissä koetaan laajaa yhteyttä yli kirkkokuntarajojen – edelleen paikallisia oloja poikkeuksina muistaen. Meillä kristittyjen yhteys ja jopa yhteistoiminta on melko tavallista. Yhteydestä ja silloin tällöin toteutuvasta yhteisestä toiminnasta on vielä iso askel ykseyteen.

Teologinen työskentely ekumenian saralla on edennyt hitaasti. Silti sitä tarvitaan edelleen. Kunkin kirkon tulee vahvistaa itseymmärrystään ja ymmärrystä toisista kristityistä. Ekumenia ymmärretään joskus hieman kuin vaihtokaupaksi, jossa osapuolet ottavat jotakin ja luopuvat jostakin. Sellaista aito ekumenia ei kuitenkaan ole vaan se on ”totuuden ja rakkauden täyteyteen” pyrkimistä ja pääsemistä.

Viime aikoina on jonkin verran nostettu eri tahoilla keskustelua siitä, että käytännön ekumenian tulisi edetä oppikeskustelujen ja teologisen työskentelyn edellä. Näin on jossakin voitu luoda vaikkapa paikallinen tapa toteuttaa ehtoollisyhteyttä. Käytäntö ja kristittyjen yhteinen toiminta voivat olla jatkossa vahvemmassa roolissa ekumeniassa, mutta yhteistä ymmärrystä teologiastakin tarvitaan. Sitä ei voi sivuuttaa tai muuten ei olla totuudellisia.

Yksi ekumeniaa edistänyt tie on kristittyjen yhteinen rukous sekä ihmisarvon puolustaminen ja diakonia yhdessä. Nämä asiat, rukous, ihmisyyden puolustaminen ja yhteinen rakkauden palvelu voivat avata tietä myös siihen, että yhteinen jumalanpalvelus ja ehtoollinen voivat joskus toteutua. Maailmamme ”kutistuminen” nykyaikaisen tiedonvälityksen kautta auttaa myös kohtaamaan erilaisia kristittyjä ja löytämään yhteyttä kaukana eläviin sisariin ja veljiin Kristuksessa.

Apostolien ajoista ja ensimmäisten vuosisatojen ajoista, jakamattoman kirkon ajoista on pitkä matka meidän aikaamme. Tuona 2000 vuoden aikana kristikunta on laajentunut ja samalla pirstoutunut huimalla tavalla. Nykyajan ja tulevaisuuden tehtävä kristityille ei ole hakeutua erilleen vaan hakeutua lähemmäs toisiaan ja työskennellä yhteyden ja ykseyden puolesta – jotta maailma uskoisi!

Toivo Loikkanen

 

1 kommentti

  • Sami Tammisalo sanoo:

    Maailmassa sodat ovat muuttaneet muotoaan. Aikaisemmin valtiot sotivat keskenään, nykyään konfliktit ovat usein maiden sisäisiä. Ja niissä taistelevat toisiaan vastaan valtion sisällä olevat poliittiset tai etniset ryhmät. Onko näin käynyt myös kirkoille? Siinä missä luterilainen ja katolinen kirkko ovat esimerkiksi lähentyneet toisiaan, onkin ekumenian puute siirtynyt kirkkojen sisälle. Kirkoissa ei välttämättä sijaita vähemmistöjä tai teologisesti toisin ajattelevia kristittyjä, joiden usko poikkeaa valtavirrasta tai kirkon yhteisistä päätöksistä. Tämä on nähtävissä myös kotimaisessa ev.-lut. kirkossa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Toivo Loikkanen
    Toivo Loikkanen

    Olen 60-luvun alkuhetkinä syntynyt Keski-Karjalan kasvatti, nykyisin Savonlinnassa toimiva puolivallaton rovasti. Kirjoitan kirkosta, elämästä sekä uskon, toivon ja rakkauden näkymistä. Mielipuuhaani kesällä on mökkisaunassa saunominen ja talvella retkiluistelu. Matkustelen mikäli aika ja rahat riittävät siihen. Siviilissä kannan vastuuta OP-ryhmän aluepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana.