Yksimielisyyden aika on ohi? Ykseys erilaisuudessa lahjana ja tehtävänä

Taannoin viljeltiin politiikan kentällä vaalislogania "vastakkainasettelun aika on ohi". Pyrittiin keräämään kannatusta yli madaltuneiden puoluerajojen konsensuskulttuurin vanavedessä. Iskulauseet kuten "yhteistyö on voimaa" tai "yhdessä olemme vahvat" sekä raamatullisesti: "Jos valtakunta jakautuu ja taistelee itseään vastaan, se ei voi kestää" (Mk. 3:24) ovat olleet yhteisen toiminnan viisaiksi nähtyjä peruslähtökohtia. Ihan terveellä järjellä ajateltuna siis tuntuu oudolta vähätellä yhteisymmärryksen voimaa, mistä kielii kirkkomme piispojen kollegion luonnehdinta nykyisin aika useinkin viljellyllä iskulauseella: "yksimielisyyden aika on ohi".

Kirkko on alusta alkaen saanut kyllä painia konfliktin ja eripuran, kiistojen ja jakautumisten kanssa. Esimerkiksi apostoli Paavali kirjoittaa Korinttilaisille (1 Kor 15:10): "Veljet, Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen kehotan teitä kaikkia pitämään keskenänne yhtä, välttämään hajaannusta ja elämään yksimielisinä". Tämä ei tarkoita sitä, etteikö erilaisuutta tulisi sietää, ymmärtää ja jopa iloita siitä. Samassa kirjeessä apostoli kirjoittaa: "Kun Jumala yhdisti jäsenet ruumiiksi, hän antoi vähempiarvoisille jäsenille suuremman kunnian, jotta ruumiissa ei syntyisi eripuraisuutta vaan jäsenet yhteen kuuluen huolehtisivat toinen toisistaan. Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa."

Mikä siis on ongelmana? Piispojen kollegiaalinen yksimielisyys viittaa ennen muuta yksimielisyyteen, jonka pohjana on apostolinen, kristillinen usko, Jumalan ilmoitus ja siten viime kädessä läsnä oleva Jeesus Kristus Herrana ja Vapahtajana, hänen evankeliuminsa. Yksimielisyyden tarkoitus on kiinnittää kirkko Kristukseen, elää hänessä ja hänen voimastaan sekä seurata Kristusta arjessa uskossa ja rakkaudessa. Tämä on myös toivon sanoma perusta. Ongelmia syntyy, kun muuttumaton usko ja mielipiteet kohtaavat - ja varsinkin, jos individualistisena "jälkitotuudellisena" aikana mielipiteillä ja uskon perustotuuksilla ei nähdä eroa. Kyse on siis siitä, että luontaisen yksilökohtaisen suppean näkökulman ei anneta turmella yhteistä uskoa, joka kantaa niin yksilöitä kuin yhteisöäkin ja turvaa sen elävän monimuotoisuuden, juurevuuden ja kiinnekohdan tässä hetkessä ja tulevaisuudessa.

On kuitenkin niin, että kun nopeasti muuttuvan maailman keskellä käsitellään aikamme kysymyksenasettelujen esiin nostamia teemoja, yhteisen näkemyksen rakentaminen edellyttää perusteltujen erilaisten näkemysten esiin tuomista ja yhteistä keskustelua, jotta yhteinen pohja löytyisi. Sen tiesivät myös 1500-luvun luterilaiset reformaattorit. Augsburgin valtiopäiville 1530 koottu tunnustus keskeisistä opinkohdista oli koottu "suuren yksimielisyyden vallitessa" eikä haluttu tuoda mitään uusia epäkristillisiä oppeja vaan opettaa sitä, mikä on aina ja kaikkialla uskottu, kun on yhteiseen kristilliseen uskoon liitytty.

Välttämättä ei joka asiasta löydy yksimielisyyttä (konsensus), mutta näkemykset voivat kuitenkin, ja useimmiten niiden tulee, lähentyä (konvergenssi). Tämä on välttämätöntä yhteisen näyn ja yhteisten toimenpiteiden johtamiseksi ja toteuttamiseksi. Eihän strategisissa asiakirjoissakaan sovita monesta vaihtoehtoisesta visiosta tai missiosta tai arvoista tai tavoitteista vaan yhteisestä suunnasta. Jos ei tiedetä, miten voimia yhdistetään, useimmiten hajotetaan voimia tai toimitaan jopa toista vastaan. Tavoitteen saavuttamiseksi tarvitaan kunnioittavaa keskustelua. Jos asia ei vaikuta yhteisen tehtävän hoitamiseen, siitä voidaan toki useimmiten olla perustellusti myös erimielisiä, mutta johtavaksi periaatteeksi tästä ei ole. Kuten esimerkiksi johtava luterilainen teologi, jokin aika sitten edesmennyt Wolfhart Pannenberg huomautti, hajonneiden valtioiden historia osoittaa, että moniarvoisuus loogisena periaatteena ei voi toimia, jos ei ole aatteellisia puitteita, jonka rajoissa erimielisyyttä voi ilmetä. Puhalletaan ehkä eri suunnasta ja eri etäisyydeltä yhteiseen hiileen, mutta puhalletaan joka tapauksessa.

Tällä viikolla vietetään kristittyjen ykseyden rukousviikkoa. Sen teemana on - myös reformaation 500-vuotismerkkivuoden ja Suomi 100 vuotta -juhlallisuuksien näkökulmasta - tänään erityisen ajankohtainen raamatullinen ja uusitestamentillinen lahja ja tehtävä: "Kristuksen rakkaus johtaa meidät sovintoon".

Kirjoittaja

Tomi Karttunen
Tomi Karttunen

Minut vihittiin papiksi v. 1994 ja olen toiminut pääosin seurakuntapappina mutta myös apurahatutkijana sekä vuoden systemaattisen teologian lehtorina. Väittelin v. 2004 Dietrich Bonhoefferin teologiasta. Vuoden 2008 joulukuusta olen työskennellyt teologian ja ekumenian johtavana asiantuntijana Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa. Olen myös systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa.